Sanotaan, että ennakointi on hyödyllistä. Pörssikurssien ennakointi olisi varmaan erityisen hyödyllistä. Valitettavasti se on useimmille aina mahdotonta. Kuvitellaan vastakohta: löytyy luotettava tapa ennustaa pörssikurssien romahdus. Tämän luotettavan tiedon levitessä, myy jokainen osakkeensa hyvissä ajoin ennen ennustettua romahdusta. Romahdus tapahtuu siis ennustettua aiemmin. Osa ennusteista voikin osua kohdalleen ainoastaan, jos niihin ei laajasti uskota.
Tulevaisuudentutkijoiden metodeista delfoi-metodi vaikuttaa päällisin puolin tarkasteltuna tai huonosti toteutettuna olevan tämän idean kanssa ristiriidassa. Delfoissa selvitetään kiinnostusta herättävän aihealueen parhaat asiantuntijat. Näiltä sitten kysytään ennusteita ja perusteluita. Samat kysymykset esitetään vielä uudestaan ja asiantuntijat kuulevat toistensa perustelut ja saavat muuttaa mieltään. Toisen kierroksen vastaukset jäävät voimaan. Onko enemmistö sitten oikeassa? Osaavatko asiantuntijat asiansa?
Minä olen osallistunut vastaajana delfoi-tutkimuksiin melko usein. Kysymykset ulottuvat yleensä valitettavan laajalle alueelle, kun nykymaailman asiantuntemus on kapea-alaista. Ne kysymykset, joihin itse luulen parhaiten vastaavani, saavat mielestäni vastaajien enemmistöltä hyvin maallikkomaisen vastauksen. Toisaalta kysymykset, jotka ovat minulle hieman vieraampia, johtavat minut vastaamaan enemmistön mukaisesti yleiseen trendiin luottaen. Lyhyet perustelut eivät juuri johda vastaajien mielenmuutoksiin. Murroksen oireet, heikot signaalit, katoavat ja muutos jää trendien jalkoihin. Näin siis, jos enemmistöä uskotaan.
Enemmistö on yleensä väärässä. Delfoi-tutkimuksissa enemmistön kanta ei ole kovin tärkeä. Näin ainakin, jos vastauksista etsitään taloudellisesti merkityksellisiä muutoksia. Tärkeää on sen sijaan, jos vielä toisen kierroksen jälkeen asiantuntijat ovat keskenään selkeästi erimielisiä. Tämä erimielisyys on oire, jonka perusteella tarkkaavainen tutkija voi löytää kultakaivoksen. Vain vähemmistö voi pärjätä keskimääräistä paremmin. Useimmat vähemmistöt tietysti erehtyvät, vaikka päättely olisi oivallista. Hienotkin ideat jäävät varjoon, jos niitä ei ymmärretä.
Kommentit (5)
Jos olen ymmärtänyt oikein, James Surowieckin teoksessa ”Wisdom of Crowds” esittämä menetelmä hiljaisen tiedon keräämiseen on vähän päinvastainen tuolle delfoille. Mitä olet mieltä Surowieckin ajatuksista? Että keskiarvoistamalla suuren joukon riippumattomia mielipiteitä/tietoja saadaan suodatettua disinformaatio pois ja jäljelle jää tieto, joka saattaa olla tarkempi kuin ryhmän parhaimpien asiantuntijoiden? Surowieckin yksi neljästä perusoletuksesta nimenomaan on, että haastateltavat toimivat toisistaan riippumatta, siinä vältetään yllä kuvaamasi groupthink (tai suomeksi ”joukossa tyhmyys tiivistyy”, sori kaikki Joukot).
Kaikki muutokset ovat jollekulle taloudellisesti merkityksellisiä… Suhdanteiden ennustamisessa suurin vaikeus ei liene suunnan vaan ajoituksen ennustaminen.
Delfoin pohjana ja heikkoutena on tosiaan yleensä yksimielisyyden haku. Tietysti konsensuksen luominen voi joissain tilanteissa olla perusteltua poliittisista syistä, mutta jos ja kun erimielisyydellä on suurempi käyttöarvo niin miksi käyttää 80% työstä usein näennäisen yksimielisyyden rakentamiseen?
Wisdom of Crowds lähtee siitä että riittävän asiantuntevien ja toisistaan riippumattomien näkemysten ennustearvo on parempi kuin yhdenkään yksittäisen asiantuntijan arvion, ainakin etsittäessä jonkin diskreetin muuttujan tulevaa arvoa. Toisaalta osakemarkkinat osoittavat että vaikka markkinaosapuolia on siellä paljon ja heillä on toisistaan poikkeavat näkemykset ja tavoitteet, ovat ”rationality breakdown”-tyyppiset ylilyönnit hyvin tavallisia. Silloin näkemysten diversiteetti pienenee liikaa ja ennusteen lopputulos (=näkemys osakkeen tulevien kassavirtojen nykyarvosta = osakkeen hinta) alkaa kallistua liikaa johonkin suuntaan.
Samaan yksimielisyysprobleemaan puututaan Alex Pentlandin kirjassa ”Honest Signals”, jonka mukaan joukkoennustamisessa pitäisi pyrkiä yhdistämään niiden tahojen näkemykset jotka ovat pitemmässä juoksussa osoittautuneet keskenään korreloiviksi. Pyritään siis tietoisesti lisäämään datan diversiteettiä.
Kiitos eilisestä Riitta Nieminen-Sundell, kun kävit kertomassa toimintastanne TuTu:n kevätkokouksessa Tieteiden Talolla.
Keskustelimme paljon ”ihmisestä” ja mitä se oikein tarkoittaa käytännössä koska mm Hitlerhän uskoi myös sitä käyttävän. Ei voi siis jättää siihen nimeen (=nimi on filosofiassa kaikkein vaikein tehtävä, koska nimenanto vaatii sen, että päätös mitä ei mukaan oteta vaatii rajanvetoa ja tarkkaa kategoriaosaamista).
Mutta jos nimi voidaan määritellä ”ihmiselle” mitä se ei edusta; vrt ”asiakkuus” tai ”kansalainen” tai ”ei-tajuava” tai ”orpo” jne eli kunnon ja kunnioitusta sisältävä merkityskenttä mitä tällä ihmisellä kukin tarkoitetaan. Vallan tapa kääntää asiat oman mallin mukaan jää muuten helpommaksi reitiksi ja siinä olette oikeassa; ei massa suinkaan aina ole oikeassa vaikka eivät vähemmistötkään aina.
Kyse on todella diskurssista; suunnasta (kurssista) kuten kompassinkin suunta: jostain jonnekin ja parhaimmalla mahdollisella reitillä. Reitti ei saisi hylkiä tätä ihmistä, siitähän on kyse?
Jatketaan näitä tärkeitä keskusteluja; oli mukavaa huomata miten samalla diskurssilla silti olitte, sekä Tekes että Sitra.
Kiitos myös Tekesin edustajalle, en laita erikseen sinne.
Maailmasta löytyy vähintääkin satoja Delfoi-prosesseja. Onkohan kukaan jälkievaluoinut niitä?
Pekalle: Pidin Surowieckin kirjasta. Vaikeaa on kuitenkin löytää sellaisia ihmisiä, jotka ovat toisistaan riippumattomia. Me olemme monessa mielessä yhteisen globaalin kulttuurin läpitunkemia. Asenteemme ovat sosiaalistuneet ja tiedonvälitys pitää huolen siitä, että hyvin harvoin nojaudumme omiin havaintoihin siten, että ne ovat aidosti riippumattomia muiden ihmisten havainnoista. Kulttuuri esimerkiksi näyttää määräävän, miten näemme värit. Surowieckin esimerkit kyllä vaikuttavat osoittivan, että hänen näkökulmansa on huolellisesti käytettynä hyödyllinen, mutta uskon, että se huolimattomasti käytettynä sisältää vielä suuremman vaaran kuin huolimattomasti käytetty Delfoi-prosessi. Tulisi selkeästi erottaa toisistaan asiat, joissa huolellinen päättely voi tuottaa selkeän vastauksen niistä, joihin satunnaisesti jakautuvan mittavirheen johdosta keskiarvo on yksittäisten mittausten sarjaa parempi. Laurin esittämä haaste on tärkeä. Omat havaintoni perustuvat varsin harvoihin kokemuksiin ja päättelyyn. Laajempi jälkievaluointi avaa luultavasti paljon monitahoisempia näkemyksiä Delfoin käytännön etuihin ja ongelmiin ja tapoihin, joilla laatua ja käyttökelpoisuutta voidaan parantaa. Tiedossani ei ole tällaisia, mutta en niitä myöskään etsinyt.