Viime kuukausina ilmapiiri suomalaisessa yhteiskunnassa on selvästi muuttunut, eikä välttämättä parempaan suuntaan. Ei ole harvinaista, että asiantuntijat sulkeutuvat omiin huoneisiinsa, tiimit hajoavat, yhteistyö loppuu, tietoa ei jaeta eikä virheitä uskalleta myöntää millään tasolla työorganisaatiossa. Ennen niin mukavasta työyhteisöstä on tullut yhtäkkiä mykkä. Yksilöt alkavat sairastaa kuka kukin milläkin tavalla. Jono sapattivapaalle kasvaa. Varhaiseläkepapereita täytellään uudella innokkuudella. Ihmiset sulkeutuvat yksityiselämäänsä ja niin paljon puhutusta innovatiivisuudesta ei ole enää hajuakaan.
Usein aikaisemmasta itseluottamusta huokuvasta organisaatiokulttuurista jäljellä on vain suuri harmitus. Emme tule pärjäämään kansainvälisessä kilpailussa, jos toimimme näin yllä kuvatulla tavalla. Suomessa suurten ikäluokkien eläkejuhlinta tulee jäämään hyvin valjuksi, jos emme keskity vahvemmin panoksin työelämän laadun ja ennakoivien toimintakulttuurien kehittämiseen.
Muistan itse vielä edellisen 1990-luvun alun lama-ajan tunnelmat elävästi. Olin juuri valmistunut vuonna 1990 kansainvälisen talouden ekonomistiksi Tampereen yliopistosta. Valmistumiseni jälkeen onnistuin saamaan - kuin ihmeen kautta - ensimmäisen pidemmän 3-vuotisen työpaikan ja projektini Helsingin yliopistosta.
Samaan aikaan monet kurssitoverini jäivät ilman ensimmäistä työpaikkaansa moneksi vuodeksi. Suuri osa joutui hakeutumaan töihin muille aloille. Osa jatkoi opintojaan, etenkin ne, jotka olivat menneet pankkeihin ja vakuutusyhtiöihin töihin ennen valmistumistaan. Usean kollegan hyväkin yritys meni konkurssiin.
En usko, että voimme samaistaa 1990-luvun lamaa nyt käsillä olevaan lamaan. Nykylama on paljolti tuontitavaraa Yhdysvalloista. 1990-luvun lama oli enemmän suomalaiseen kotikutoiseen päätöksentekoon ja pankkikriisiin kytkeytyvää.
Vasta ensimmäisen työprojektini loppuvaiheessa, joskus vuonna 1995, aloin uskoa, että Suomi selviytyy kunnialla sen historian syvimmästä talouslamasta. Samalla koin henkilökohtaisella tasolla, että jotain on tehtävä suomalaiselle tulevaisuuden ennakoinnille ja ennakointijärjestelmälle. Hakeuduin samaisena vuonna 1995 dosentti Mika Mannermaan ja professori Pentti Malaskan vetämään projektiin Tulevaisuuden tutkimuskeskukseen.
Tämän aloitusvaiheen jälkeen olen palvellut lähes kaikkia maamme ministeriöitä, Tekesiä, Sitraa, Suomen Akatemiaan, Euroopan komissiota, Euroopan Säätiötä, Pohjoismaista Innovaatiokeskusta, Euroopan parlamenttia sekä monia yrityksiä ennakointitoiminnan kehittämisen osalta. Sekä kotimaisen että kansainvälisen ennakointitoiminnan haasteet ovat tulleet esille ja niihin on myös etsitty aktiivisesti ratkaisuja.
Tästä kaikesta on kohta kulunut 15 vuotta. Tulevaisuus on edelleenkin haaste modernille ennakointitoiminnalle. Ennakointijärjestelmämme on varmasti vahvempi kuin se oli 15 vuotta sitten, mutta ovatko työorganisaatiomme vahvistuneet samalla tavalla kestämään jatkuvan globaalin muutoksen diktatuuria? Onko ennakointitoimintamme integroitunut riittävästi muutosjohtamiseen? Pelkään pahoin, ettemme ole vieläkään tarpeeksi tehneet töitä työorganisaatioiden ennakoinnin ja muutosjohtamisen eteen. Myönnän, että tunnen välillä riittämättömyyttä tämän haasteen edessä.
Olemme monin eri tavoin tuudittautuneet väärien perususkomusten maailmaan. Esimerkiksi vain harva suomalainen päättäjä suhtautuu tarpeeksi vakavasti ubiikkivallankumoukseen. Emme myöskään ole suunnitelleet siirtolaisuuspolitiikkaamme kovin järkevällä, saati ennakointiosaamista hyödyntävällä tavalla. Tässä mielessä tilanteemme muistuttaa 1990-luvun alun talouslamaa, paitsi että silloin emme osanneet ennakoida Neuvostoliiton hajoamista.
Kun tähän samaan vaikeaan yhtälöön liitetään pelon ja epäluottamuksen lisääntyminen työpaikoilla, olemme tekemissä aika vaikeasti hallittavan kokonaisuuden kanssa. Monet riskit uhkaavat realisoitua yrityksissä ja julkisen sektorin organisaatioissa.
Pelko ei tee hyvää työyhteisöille saati päätöksenteolle työyhteisöissä. Pelon ilmapiirissä tehdään virhearviointeja ja ylireagoidaan pieniin ongelmiin, samalla kun isot ongelmat jätetään jopa täysin huomiotta. Pelon ilmapiirissä myös voi organisaation vallata joukkohysteria ja kritiikitön joukkoajattelu. Pelko tuottaa myös ylinegatiivisuutta.
Tästä kaikesta ovat erityisesti tulevaisuudentutkijat varoittaneet päätöksentekijöitä. Kriisin keskellä tarvitaan kriittistä toisinajattelua, määrätietoista ennakointitoimintaa sekä luovuuden tietoista ylläpitoa. Tämä on sitä organisaatiohenkeä, mitä nyt oikeasti tarvitaan. Avoimuus, rehellisyys ja kollegoiden kunnioitus kuuluvat myös hyvään johtamiseen ja työyhteisön toiminta-arsenaaliin. Tässä mielessä asiat eivät ole mielestäni muuttuneet 1990-alun laman tilanteesta, tarvitaan yhteistyötä ja oikeiden ongelmien kanssa työskentelyä.
Toivottavasti emme anna pelon ja panikoinnin syödä yhteisiä tulevaisuutemme eväitä.
Lisää samasta aiheesta
- Uusi trendi: Hyvä työelämä
- Mitä tutkia tulevaisuudessa?
- Johtaminen, organisaatioteoriat ja tulevaisuudentutkimus
- Onko tulevaisuudessa työ leikkimistä?
- Suomalainen työelämä vuosina 2021 ja 2051
