Hiilenjälkeinen yhteiskunta (post-carbon society) tulee kohtamaan kaksi merkittävää sopeutumishaastetta: (1) sopeutumisen uusien energialähteiden käyttöön ja (2) sopeutumisen ilmastonmuutoksen ekologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Nämä sopeutumisprosessit muuttavat sekä markkinoiden tarjonta- että kysyntäpuolta. Euroopan Unioni painottaa nykytilanteessa tarjontapuolen uudistuksia, mutta pitkällä aikavälillä huomiota tulee kiinnittää kysyntä- ja markkinaperusteisiin uudistuksiin. Kuten Stern Raportti kertoi, 3-4 asteen ilmaston lämpeneminen merkitsee per capita hyvinvoinnin laskua 5-20 prosentilla. Kyse on siis hyvin merkittävistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista intresseistä.
EU on asettanut monia kunnianhimoisia tavoitteita suhteessa hiilenjälkeiseen yhteiskuntaan. Tuleva Kööpenhaminan ilmastokokous tulee olemaan monessakin mielessä mielenkiintoinen myös Suomen kannalta. EU:n ja Suomen tavoitteet liittyvät kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen, energiatehokkuuden parantamiseen ja uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämiseen. Uusiutuvien energialähteiden käytön lisääminen edellyttää huomattavia lisäinvestointeja.
Energiataloudessa tullaan tarvitsemaan radikaaleja innovaatioita. Vuoden 1960 jälkeen työn tuottavuus on kasvanut EU-maissa 350 prosentilla eli kaksi kertaa enemmän kuin materiaalien käytön tuottavuus, mutta energiakäytön tuottavuus ei ole juurikaan kasvanut. EU:ssa energiakäytön tuottavuuden kasvu on ollut vuoden 1960 jälkeen vain noin 10 %. Energian käytön tuottavuutta on tulevaisuudessa parannettava radikaalisti ja energian tuhlaileva käyttö on lopetettava.
Teknologiset uudistukset eivät yksin riitä, vaan huomiota on kiinnitettävä myös energiaturvallisuuteen, luonnonvarojen riittävyyteen ja öljyn hintakehitykseen. Nämä kolme strategista perustekijää tekevät sopeutumisprosessista erittäin haasteellisen suomalaiselle yhteiskunnalle. Joudumme arvioimaan kriittisesti liikenne-, teollisuus-, asunto- ja kaupunkipolitiikkaamme. Euroopassa kaupungeissa kulutetaan noin puolet kaikesta energiasta, joten kyse ei ole marginaalista politiikan osa-alueesta, kuten usein ajatellaan. Kosmeettiset muutokset eivät riitä näitä politiikan lohkoja uudistettaessa.
Esimerkiksi bioenergiatuotannon kehittäminen voi merkitä noin 900 000 uuden työpaikan syntyä Euroopassa, etenkin maaseutualueille. EU:n tavoite on nostaa uusiutuvien energialähteiden osuus 20 prosenttiin ja liikenteessä biopolttoaineiden osuus tulisi nostaa EU:ssa 10 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. EU:n politiikassa on nähtävissä paljon uusia merkittäviä painotuksia. Esimerkiksi asenne ydinvoimaa kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi. Monet energiatalouden toimijat eivät pidä siirtymistä hiilettömään yhteiskuntaan mahdollisena ilman ydinenergiaa. Ydinenergiaa pidetään kuitenkin siirtymäkauden energialähteenä, ei pitkän aikavälin ratkaisuna energiaongelmiin.
EU:n energiakulutuksen tuontiriippuvuuden arvioidaan kasvavan nykyisestä noin 50 %:sta 65 %:iin vuoteen 2030 mennessä. EU:n tuontiriippuvuus kaasun osalta tulee kasvamaan nykyisestä 57 %:sta peräti 84 %:iin vuoteen 2030 mennessäja öljyn osalta EU:n tuontiriippuvuus tulee kasvamaan nykyisestä 82 %:sta 93 %:iin. Nämä kaikki muutostrendit ovat hyvin ongelmallisia. EU:ssakin on kasvavaa tarvetta ns. öljydiplomatialle.
Energian hinta tuskin laskee tulevina vuosikymmeninä, vaan globaalit kehistystrendit lisäävät painetta hinnan nousuun. Euroopan Keskuspankin raportti vahvistaa tätä tilannearviota. Eurooppa on riippuvainen sellaisista energiatuottajamaista kuten Irak, Iran, Venäjä ja Saudi Arabia. Samaan aikaan Intia ja Kiina lisäävät energiakulutustaan teollistumisen ja autoistumisen myötä. Samalla energian tuonti lisääntyy. Kiinan, Intian ja Brasilian energia- ja teknologiapolitiikka seuraavien 20 vuoden aikana tulee määräämään energia- ja ilmastopolitiikan globaalin suunnan. Näillä näkymin jo vuonna 2020 kehitysmaiden kasvihuonepäästöt ylittävät teollisuusmaiden päästöt. Kehitysmaat tulevat siis hyvin nopeasti mukaan ilmastopolitiikan ratkaiseviksi toimijoiksi.
Teollisuuden etujärjestöjen ja kansalaisjärjestöjen on löydettävä aikaisempaa rakentavampi yhteistyömalli tulevaisuuden energia- ja ilmastonmuutoshaasteista selviytymiseksi. Yhteiskunnan sidosryhmien on luotava nykyistä toimivampi ja aidompi dialogi. Monille etujärjestöille energia- ja ilmastopolitiikka tuleekin olemaan aikaisempaa keskeisempi intressipolitiikan areena.
Talouskasvussa on siirryttävä aidosti laadullisten muutosten suuntaan ja löydettävä tasapaino hyvinvointitavotteiden ja talouskasvutavotteiden välillä. Uusien ekoinnovaatioiden tutkimukseen ja kehitystyöhön on myös panostettava aikaisempaa määrätietoisemmin. Kyse on keskeisestä strategisesta kilpailukyvyn kehittämisen alueesta niin EU:ssa kuin globaalissa taloudessakin.
Lisää samasta aiheesta
- Laosin tulevaisuus on haasteita täynnä
- Seminaari Brysselissä 26.10. ”EFP workshop: policy options for surprising and emerging futures in Europe”
- Reimagining Japan: The Quest for a Future That Works
- Laurence Smithin yleisöluento 31.8. klo 17
- Uusi kuukauden kysymys: Taloustilanne ja kuluttaminen
Mitä ihmettä on tuo ”energiakäytön tuottavuus”?
Pyydän sinua perehtymään juttuni yhteydessä olevaan Tekesin ja Suomen Akatemian sivuun.
Jokainen ymmärtää, että energian käytön tehokkuus voi lisätä tuottavuutta. Valitettavasti linkit katkesivat, enkä edelleenkään tiedä mitä tuo ”energiakäytön tuottavuus” oikein on.
Tuottavuus on kaikkea tuotantoa suunniteltaessa tärkeä tunnusluku. Se ilmoittaa miten paljon jotakin tuotannontekijää kuluu yhtä tuotettua yksikköä kohti. Täten esimerkiksi työn tuottavuutta mitataan suhdeluvulla tuotemäärä (kpl) / työtuntimäärä (h). Energian käytön tuottavuus taas on tuotemäärä / energiamäärä (kWh).
Toivottavasti tämä selventää asiaa.
Voiko mitenkään ajatella, että tuote tai palvelu olisi vain keino ja tyydytetty tarve olisi se, johon pyritään. Silloin ei olisi niin relevanttia, kuluisiko jonkin tuotteen tuottamiseen enemmän vai vähemmän energiaa - olennaisemmaksi muuttuisi, tyydytämmekö tarpeemme sellaisilla tuotteilla, joihin tarvitaan energiaa ja materiaa vai sellaisilla, joihin energiaa ja materiaa ei juurikaan tarvita. Ymmärrän kyllä, että energian käytön tuottavuuskin on ihan ok mittari. Mutta, miten saisimme ihmisistä tyytyväisiä ilman energiaa ja tavaraa? Miten siihen voisi vaikuttaa yhteiskunnan käytettävissä olevilla keinoilla ajautumatta aivopesuun ja totalitarismiin ainakaan nykyistä enemmässä määrin? Kirjoitin joskus Ilkka Hannulan kanssa Mick Farrenia jäljitellen kyberarkkuun pantavista elävistä kuolleista, jotka pantiin piuhoihin kiinni ja sitten ei enää ollut köyhä eikä kipeä, jalka nousi kevyesti ja virtuaalimaailmassa sai juuri haluamansa prinssin tai prinsessan. Energiaa ja materiaa kului vähän. Olisko tämä hyvä malli - yhtä tuotettua ”onnellista” yksilöä varten kuluisi varsin vähän luonnonresursseja. Vai lyödäänkö tuotteet ja palvelut kiinni keinojen tasolla energiankäytön tuottavuutta mitattaessa vertaamatta keinoja keskenään?
Hei Risto, tässäpä on taas iso ihmiskunnan kohtalon kysymys taas nostettu ”pöydälle”.
Itse olen taipuvainen korostamaan energian laatua, en sen määrää. Ongelmana on se että maapallolla laadullinen energia eli eksergia on käymässä yhä niukemmaksi hyödykkeeksi. Itse energiahan ei katoa mihinkään kuten tiedämme. Silti energia- ja materiaalivirtoihin on syytä kiinnittää kriittistä huomiota. koska määrälliset muutokset ovat yhteydessä laadullisiin muutoksiin.
Onnellisuuden ja energian käytön suhde on aika vaikea analysoida. BKT:n ja energiakulutuksen korrelaatiokerroin on useissa teollisuusmaissa aika korkea, mutta samaa korrelaatiokertointa ei olekaan välttämättä erilaisten onnellisuusindeksien kanssa.
Eli mainitsemasi kyberarkkumalli ei valttämättä ole mielestäni ainakaan lopullinen ratkaisu ihmisen onnellisuuteen suhteessa energian ja materian käytön osalta. Uskon enemmän Internetin kyberhautasmaahan kuin kyberarkkuun onnellisuustekijänä.