Kuukauden teeman kirjoittaja on Timo Hämäläinen Sitrasta.
Suomi oli onnekas 1990-luvun alun lamassa. Siinä menetetyn vanhan tuotannon tilalle syntyi kuin tilauksesta uusi telekommunikaatioklusteri, jonka räjähdysmäisesti kasvanut vienti veti Suomen kansantalouden uuteen kasvuun. Talouden uuden tukijalan syntymisen taustalla oli monta 1970- ja 80-luvuilla tehtyä rohkeaa päätöstä, joissa suomalaisyritykset yhdessä julkisen sektorin kanssa sitoutuivat pitkäjänteisesti uuden elektroniikka- ja tietotekniikkasektorin kehittämiseen.
Julkisen sektorin osalta tämä tarkoitti mm. alan sääntelyn vapauttamista, uuden infrastruktuurin rakentamista, innovatiivisten hankintojen tekemistä, tutkimus- ja kehitystoimintaan investoimista sekä kotimaisten osaamisverkostojen mobilisointia uuden teknologian pullonkaulojen ratkaisemiseksi. Myös pohjoismaiseen ja eurooppalaiseen standardoimistyöhön (NMT ja GSM) osallistuttiin aktiivisesti ja kansainvälistä teknologiansiirtoa vauhditettiin. Suomen ylin poliittinen johto antoi vahvaa poliittista tukea uuden teknologian kehittäjille mm. perustamalla TEKES:in vuonna 1983 sekä lisäämällä määrätietoisesti elektroniikan ja informaatioteknologian yliopistokoulutusta ja -tutkimusta.
Nyt ollaan taas lamassa ja vanhat teolliset klusterit rapautuvat, mutta tällä kertaa mitään uutta kasvualaa ei ole näköpiirissä. Suomen elinkeino- ja innovaatiopolitiikassa on 1990-luvulta lähtien satsattu lähinnä vanhojen teollisten klusterien (ml. telekommunikaatio) vahvistamiseen sekä yritysten yleisten toimintapuitteiden kehittämiseen. 1970- ja 80-lukujen kaltaisia määrätietoisia ja laaja-alaisia satsauksia uuden taloudellisen toiminnan luomiseen ei ole enää haluttu tehdä. Vahvojen valintojen tekemistä talouden rakenteen uudistamiseksi on pidetty liian riskipitoisena.
Tämä strategia näytti toimivan hyvin aivan viime aikoihin asti. Tilanne on nyt kuitenkin muuttunut. Talouden globalisoituminen on edennyt uuteen vaiheeseen, jossa talouden perinteisten klusterien toimintoja siirtyy yhä enemmän ulkomaille Suomea houkuttelevampiin sijaintipaikkoihin. Tämä trendi on hyvin huolestuttava, sillä suljettujen tehtaiden ja toimipaikkojen tilalle ei ole tulossa merkittäviä uusia sijoituksia. Suomalaisten hyvinvoinnin taloudelliseen pohjaan on syntynyt kasvavia hiushalkeamia.
Elinkeinopolitiikan uudelleen miettimiseen antaa aihetta myös se, että teollistuvien maiden joukosta löytyy monia hyviä esimerkkejä maista, jotka ovat yksityisen ja julkisen sektorin tiiviillä yhteistyöllä onnistuneet luomaan talouteensa uusia tukijalkoja. Tästä esimerkkejä ovat mm. Chilen viinit, Brasilian lentokoneet sekä Taiwanin kannettavat tietokoneet. Näiden maiden menestystarinat ovat hyvin samanlaisia kuin Suomen telekommunikaatioklusterin alkutaival: onnistuttiin luomaan pitkäjänteinen yhteistyöprosessi, jossa yritykset ja julkishallinto yhteistyössä ”käänsivät kaikki kivet” luodakseen parhaat mahdolliset menestysedellytykset paikallisiin olosuhteisiin sopivalle uudelle tuotannolle. Lisäksi otettiin rohkeasti etunojaa ja uskottiin tulevaisuuteen. Jotain tällaista tarvittaisiin nyky-Suomessakin.
Kommentit (1)
Tukijalkoja? ”Kansallinen innovaatiostrategia” asetti neljä mahtipontista tukijalkaa, jotka korkeintaa kelpaisivat yleisluontoisen SWOT mahdollisuus-otsikoiksi, mutta tukijalkoja ei ole viety fraseologiaa pitemmälle.
Mutta karmeinta tuossa paperissa on tämä kohta:
”Tavoitetilassa Suomi vastaa yhteiskunnallisiin haasteisiin kokonaisvaltaisella, johdonmukaisella ja hallintorajat ylittävällä innovaatiopolitiikalla,”
Ohjaussryhmä koostui pääosin byrokraateista ja lopputuloksesta näkee, että kyseessä on teknokraattijoukko tai toisin ilmaistuna joukko suuryritysten bulvaaneja, joille keinot ovat muuttuneet tavoitteiksi.