Teemme täällä nyt visioluonnosta LVM:n ja Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan koordinoimaan kansalliseen tietoyhteiskuntastrategiaan. Olemme aiemmin käyneet projektiin liittyvää verkkokeskustelua täällä ja Qaikussa, ja näistä keskusteluista on nyt jäsennelty kuusi keskustelua kokoavaa teemaa. Niistä kolme käsitellään keskiviikkona 21.10. pidettävässä työpajassa, jonka fasilitoi Sitrassa Karoliina Luoto. Siellä on paikalla eri alojen edustajia pohtimassa, millainen vision tulisi olla heille annettujen kolmen teeman osalta.
Me täällä verkossa olemme saaneet osaksemme kaksi muuta teemaa, joista toinen (demokratia) keskustellaan Qaikussa, toinen (työ) täällä. Näin pääsette mukaan kehittämään visioluonnosta uuden tietoyhteiskuntastrategian käyttöön. Työnne yhdistetään työpajan työhön loppuviikosta, varsin pian siis. Teillä on näin ollen aikaa keskustella täällä keskiviikkoiltaan asti.
Varsinainen tehtävä kuuluu näin:
Kirjoittakaa kommentteina tähän aloitukseen itsellenne tärkeimmät teemaan Työ tietoyhteiskunnassa liittyvät ilmiöt. Antakaa jos vain mahdollista jokaisesta ilmiöstä myös esimerkki.
Työn iloa 
Lisää samasta aiheesta
- Uskottavan tulevaisuuden ristiriitaisuus
- Uusi kuukauden kysymys: Onko euro Suomen valuutta v. 2015?
- Miten varautuisit ääritilanteisiin?
- Muutoksen anatomia – miten maailma muuttuu ja me maailman mukana?
- Näkökulmia tietoyhteiskunnan ja viestinnän tulevaisuuteen
Visio 1.
Välineet eivät merkittävästi muuta työtä tulevaisuuden yhteiskunnassa.
Perustelu:
Suurin osa työstä ei ole uutta luovaa. Luova työ tapahtuu yksilöiden päässä. Ryhmätyön ainoa merkitys on inspirointi (rapportin kautta usein). Ihmiset, jotka eivät luonnostaan ole luovia, ovat ryhmissä vain rasittavia tautologioiden ja trivialitettien tuottajia. Välineet ulkoistavat huomion vääriin asioihin. Luovan työn tärkeimmissä vaiheessa ei ulkonaisesti tapahdu yhtään mitään.
No niin, tässä on hyvä ja napakka alku. Hyvin esitetty.
Visio 2
Minä en oikein tiedä, milloin teen työtä, milloin harrastan ja milloin opiskelen. Tekemiseni on irtautunut laitostuneista jaoista. Teollisessa yhteiskunnassa työ oli muuttunut paikaksi, jonne mentiin olemaan esimiehen määräysvallassa, josta sitten saatiin palkka. Naapurini sanoi minulle, että voisimme rakentaa autokatoksen vapaa-aikana. En ymmärtänyt, minulle sellainen on työaikaa.
Nykyään luen kiinnostavia asioita ja koetan ajatella uusia. Se on harraste, jos se ei johda mihinkään, työtä, jos siitä myöhemmin saa rahaa, ja opiskelua, jos se auttaa johonkin, josta myöhemmin saa työn. Hyvin harvoin kukaan maksaa ajattelusta, vaikka siinä olisi päteväkin.
Tehdessäni ajattelua en siis useinkaan tiedä, onko kyse harrasteesta, opiskelusta vai työstä. Luultavasti teollisen yhteiskunnan työn laitostuminen purkautuu, ja muuttuu Laurin kuvaaman vision kaltaiseksi, luovaksi työksi niille, jotka eivät ole siihen liian laitostuneita, mutta kyllä välineilläkin jokin rooli on. Tieto on yhä helpommin saatavilla ja ajattelun merkitys korostuu juuri siksi. Ja, jos työtä mitataan tuottavuuden kautta eikä tekemisen minuuttien, niin suurin osa työstä on luovaa. (Pakko olla Laurin kanssa eri mieltä, vaikka väkisin
Tietoyhteiskunnassa merkityksellinen ja tuottava työ tapahtuu enemmän ja enemmän vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Viestintätaidot, monimuotoisten ammattikulttuurien ymmärrys ja ryhmätyötaidot sekä yhteistyön ja partneroitumisen strateginen hahmotuskyky ja taktiset taidot rulettavat.
Tästä seuraa että yhteistyökyvykkyyttä aletaan mittaamaan ja yhteistyötä aletaan johtaa ja edellyttää työntekijöiltä. Lisäksi yhteistyöhaluttomat ja vuorovaikutuskyvyttömät henkilöt joutuvat niin työyhteisöissä kuin yhteiskunnassa entistä isommin paitsioon.
Kaarlo hyvä, jääräpäät voivat kyllä joutua paitsioon, mutta kuten Lee Smolin hyvin osoitti kirjassaan Problem with Physics, saattavat kuitenkin juuri nuo establishmentin ulkopuolelle ajautuneet olla ne, jotka keksivät suurimmat muutokset. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa pitää kiinni normatiivisissa rakenteissa ja rutiinimaisessa ajattelussa ja uudistuminen vaatii sitä, mitä Lauri ehkä peräänkuulutti. Nicholas Taleb sanoi sanomalehtien tyhmistävän ihmisiä. Ehkä tarkoitan nyt samaa. Organisaatioteorian suuruus James March totesi nopeiksi oppijoiksi kutsumiensa nuoleskelijoiden hyötyvän sosiaalisesta mukautumiskyvystään, mutta organisaation hyötyvän näitä enemmän hitaista (sosiaalisista) oppijoista, joita kutsuisin jääräpäiksi, jotka kuitenkaan itse eivät osaa kiipiä, eivätkä siksi itse hyödy pitäessään kiinni ulkomaailman tosiasioista muiden mukaillessa organisaation sisäisiä käsityksiä. (Artikkelissa Exploration or Exploitation 1991?)
Risto, kärjistäen: änkyrät tullaan pelaaamaan paitsioon vain sen takia, että he hankaloittavat muiden ihmisten tekemää työtä. Tietoyhteiskunnassa kun kenenkään yhden ihmisen päässä olevasta tiedosta ei ole mitään hyötyä - tieto ja ymmärrys ovat olemassa ja muuttuvat merkityksellisiksi vasta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Ei tällä ole mitään tekemistä tulevan tietoyhteiskunnan kiipijöiden kanssa koska tietoyhteiskunnassa huipulle ei enää pääse hyvillä vuorovaikutustaidoilla koska ne ovat perustaitoja joita jokaiselta työntekijältä edellytetään.
Kiipijä on kiipijä vain suhteessa muihin.
(Sivukommentti Kaarlolle. Luova työ tai luova ryhmätyö ei ole ”päässä olevan tiedon” ulostamista.)
Laurille: tässä ei mielestäni puhuttu luovasta työstä vaan ihan työstä ylipäänsä - johon luova työ myös lasketaan, onhan se määritelmänsä mukaisesti työtä. Eikö?
Yksilön tai ryhmän (joka koostuu yksilöistä) luovaa panosta tai ihan ei-luovaakin tuotosta ei ole olemassa jos sitä ei jaeta muille. Tästä syystä änkyröitä ja väärinymmärrettyjä neroja kaivataan tietoyhteiskunnassa vielä vähemmän kuin ei-tietoyhteiskunnassa.
Luova työ kuten mikä tahansa muu työ, ei lähtökohtaisesti tuota hyvää lopputulosta, eikä siksi ole itseisarvoisen tärkeää tehdä luovaa työtä tai mitään muutakaan työtä.
Työn merkitys syntyy sen vaikutuksista sen ympäristöön, muihin ihmisiin ja mihin tahansa.
(2. sivuhuomautus Kaarlolle: Kaikissa virastoissa ja yritysten johtorymissä pitäisi olla hovinarri)
Lauri, saattaa niitä ollakin
Kaarlolle - Einstein on vain yksi esimerkki, eikä lainkaan selkein, niistä, jotka tekivät päätyönsä systeemin ulkopuolella. Richard Feynmankaan ei ollut mikään konsensustyyppi. Turing ajettiin itsemurhaan ja Newtonia tuskin sieti kukaan. Rymissä harvoin syntyy suuria läpimurtoja. Tieteellisen humanismin perustaja Jacob Bronowski totesi, että luovuus on sitä, että yhdistää toisiinsa asiat, joita on ennen pidetty toisiinsa liittymättöminä ja myös, että luovuus on aina jollakin tavalla vallitsevan normatiivisen ajattelun kanssa ristiriidassa. Ryhmässä normatiivinen ajattelu voimistuu. Halusin vain sanoa, että normatiivisesti ajattelevat ihmiset pärjäävät keskenään hyvin, ja sillä tavalla pärjää kyllä porukassa, mutta Suomi ei pärjää, jos emme nouse normatiivisen ajattelun yli. Kaikesta ajoittaisesta harmituksestani huolimatta kunnioitan Laurin pyrkimystä kiusata meitä ajattelemaan tarkemmin. Kunnioitan sitä paljon enemmän kuin tavanomaisen hokijoita, vaikka senkin voisi tehdä paremmin. Välillä osuu harhaan kuin jumalan teatteri, mutta en oikeasti tiedä, miten päällään pitäisi seistä, mille pöydille hyppiä ja mitä ikoneja rikkoa, jotta tässä yhteiskunnassa luovuus alkaisi kohdistua rakenteiden uusimiseen.
Työ tietoyhteiskunnassa on (myös Bertauxin mukaan) yhdessä tekemistä, nyt meillä on vihdoinkin välineet jakaa tietoa yli siilojen ja perinteisten hierarkkioiden.
Hovinarrit ja kylähullut voivat löytää toisensa ja jotain arvaamatonta mutta hyvää tapahtuu, toivon.
Voimme siirtyä innovaation ja kaupan demokratiaan.
Risto siinä unescolle tekemässä jutussasi oli hienoja oivalluksia oppimisesta, tiedon luomisesta ja ja jakamisesta. Voisitko kiteyttää niitä tännekin?
Eikös tieto ole se tietoyhteiskunnan raaka-aine?
”Blogging” edistää urakehitystä!, näin olen kirjoittanut maaliskuussa 2005 omassa blogissani
(Tim Bray has written an excellent post about blogging and work.)
-Sinun pitää tulla huomatuksi tullaksesi ylennetyksi.
-Sinun pitää tulla huomatuksi tullaksesi palkatuksi.
-Ihmiset ovat otettuja kun sanot “Hei, olen kirjoittanut tuosta!”
-Oletpa miten hyvä tahansa, urakehityksesi riippuu kommunikoinnista. Harjoitus on kaiken A ja O . ”Blogging” on hyvää harjoitusta.
-”Bloggerit” ovat paremmin informoituja kuin ei-bloggerit.
-Kun tiedät enemmän, myös todennäköisemmin kuulet mielenkiintoisista, avoimista työpaikoista.
-Verkottuminen lisää menestymisen mahdollisuuksia.
-”Blogging” on hyvä tapa tutustua ihmisiin.
-On paljon vaikeampaa antaa potkut sille, jolla on käytössään julkinen ääni.
-Jos teet markkinointityötä, sinun pitää ymmärtää miten sen säännöt ovat muuttumassa (kukaan ei tosin täysin ymmärrä, mutta ”bloggerit” ovat vähemmän ymmällään)
Jaaha, onkohan tuo toteutunut, edes osaksi?
Vielä pari sivukommenttia.
1. Olen seminaareissa, etenkin Tekesin, jatkuva kiusa kyselijänä. Joskus joku tuli Tekesin tilaisuudessa kyselemään, olenko ”maksettu kyselijä”. TIVITin tilaisuudessa Vanhalla minua pyydettiin poistumaan. Kerran Dipolissa tein pahoja kysymyksiä komission edustajalle. Kahvitauon jälkeen puheenjohta antoi jokaisen esityksen jälkeen vain yhden puheenvuoron ja se se annettiin aina etupenkille ilmaantuneelle henkilölle. Tekesissä jouduin paitsioon kun kyselin, miksi mahdollista Tekesin ympäristöohjelman suunnitteluporukkaa pantiin vetämään maan pahimman saastuttajan Kemiran pääjohtaja Pessi. Johtopäätös luonnollisesti oli, ettei mitään ympäristöohjelmaa tarvittu. Lopullinen katkos tuli, minusta kerrottiin tehdyn 3 valitusta ”asiakkaiden” taholta. Valitettavasti ei vieläkään ole kerrottu, mistä valitettiin ja ketkä valittivat…
2. Takavuosina vedin Komissiossa työskennellessäni silloisen puiteohjelman review-tilaisuuksia eri puolilla Eurooppaa mukanani tyypillisesti pari kolme proffaa. Ääritapauksessa oli meidän arvioitsijoiden lisäksi paikalla 16 ”tutkijoiden” edustajaa. Heistä viidellätoista oli läppäri, joihin he koko ajan tilaisuuden edestessä tekivät muistiinpanojaan. Jokainen saattaa arvata, ettei heidän osuutensa kokouksessa ollut tuottavaa.
Johtopäätös?
Autuaita ovat yksinkertaiset, sillä kiipeileviltä oravilta puussa putoaa pähkinöitä …
Teollistuneessa maailmassa harjoitettiin edelleen myös maataloutta. Samaan tapaan tietoyhteiskunnassakin tehdään muutakin työtä kuin tietotyötä.
Onko edessämme aika, jolloin vapaat miehet voivat Riston tavoin harrastaa, lukea, opiskella, kehittää itseään ja kokoontua foorumeilla puhumaan politiikkaa, kun orjat huolehtivat tavaroiden valmistamisesta, kuljettamisesta yms? Orjille voidaan maksaa työstä korvausta, jolla he elättävät itsensä. Vapaiden miesten toimeentulo on turvattu muilla keinoilla.
Tällainen malli on tainnut jossain yhteiskunnassa joskus olla käytössä.
Suurin osa ”orjista” työskentelee toimistoissa.
Itse tietotyö ei edellytä teollisen yhteiskunnan käytäntöjä: työn tekemistä työpaikalla tai työaikana.
Olen Riston kanssa samaa mieltä siitä, että työn, opiskelun ja vapaa-ajan rajat voivat hämärtyä. Voisi ehkä myös kysyä, missä vaiheessa historiaa ne ovat muodostuneet niin tarkoiksi, että ihmisten ajankäyttöä näiden välillä on voitu ruveta tilastoimaan.
Uskon, että se osa ihmisen päivittäisestä ajankäytöstä, joka nykyään lasketaan työajaksi, tulee lähivuosina pienenemään. Kirjoitin aiheesta noin vuosi sitten Sukupolvifoorumille.
Visio (3?):
Perinteiset esimies-alais-roolit muuttuvat. Kaikilla ei välttämättä ole selviä esimiehiä tai alaisia. Esimiehet ja alaiset voivat olla eri orgaanisaatiossa. Esimiehet voivat on olla asiakkaita, ei pomoja.
Tämä johtuu korporaatioiden pirstaloitumisesta ja yritysverkostojen kasvamisesta. Yritysten avautuminen ja vaatimus läpinäkyvyydestä (vrt. poliittinen järjestelmä & pörssiyritykset) tulee johtamaan siihen, että yksilön merkitys osana kokonaisuutta kasvaa.
Visio (4?):
Työn arvottaminen muuttuu. Perinteisen työsuoritteen lisäksi arviointikriteereiksi tulevat yhteistyökrediitit ja työn merkittävyys kokonaisuudelle.
Miten näitä mitataan? Tuohon en osaa vastata, ehkä joku muu osaa.
(visio 2->) Välineiden rooli? Aloittaako hakemalla ”välineillä” vai pohdiskelemalla ensin itsenäisesti?
Samuelille
toivoisin olevani kuvaamallasi tavalla vapaa, mutta yritän kyllä kovasti muuttaa harrastuksia työksi, kuten yrittäjät yleensä. Pointti oli, etten tiedä edeltäkäsin, enkä ole kolmeenkymmeneen vuoteen tiennyt, mikä lopulta onnistuu siten, että siitä saisi elämiseen tarvittavaa rahaa, ja mikä jää ”harrasteeksi”. Tähän suuntaan olemme kaikki menossa laitostuneen työn vähetessä. Tietysti rakenteiden jäykistyessä eriarvoisuuden yläpäässä valtarakenteissa kiinni oelvat saavat aina osansa mitään hyödyllistä tekemättä, vain haittaamalla luovaa uudistumista. Monet sitten elävät heiltäkin pudonneilla pähkinöillä.
Ossille: kyse oli Kronbergissa keisarinnan linnan intiimissä kirjastossa UNESCOn pääjohtajan kutsusta kokoontuneesta ja apulaispääjohtajan johtamasta paripäiväisestä ”High Level Visionaries on Information Aquisition and Sharing” -kokouksesta, johon tein yhden kolmesta edeltäkäsin valmistellusta paperista vastauksena koollekutsujan esittämiin laajoihin kysymyksiin. Tiivistelmänä voisi sanoa, että osaamisjärjestelmämme on heikosti jäsennetty. Tietämyksen tarvetta ja tiedon eri rooleja erikoistumisessa ja vaihdannassa ei ymmärretä, opettajan roolia ei ymmärretä, muiden kuin oppilaitosten roolia esimerkiksi on demand -tilanteissa ei ymmärretä, tutkintorakenteet eivät mittaa osaamista vaan oppimisen laitostunutta suorittamista, eikä elinikäinen oppiminen todellisuudessa näy missään näistä rakenteista kunnolla. Tämä oli nyt hyvin karkea ja kärjistetty pelkistys, paperi oli parikymmensivuinen ja jo valmiiksi melko tiiviiksi kirjoitettu.
Mutta
Eipä tullut tästäkään työtä, pelkkä harraste. Kaikki muut osallistujat saivat tietääkseni palkan työnantajaltaan, minä taisin olla ainoa yrittäjä. Tietoyhteiskunnan oppimistarpeisiin liittyvä osaamiseni on työksi asti kelvannut ainoastaan kaupalliselle puolelle. Opetusministeriö oli em. asiassakin kiinnostunut kahdeksan palkatun hengen voimin vain varmistamaan, etten merkittävällä foorumilla esitä Suomea huonossa valossa. Suuri osa organisaatioiden ”työstä” on maksettua samanmielisyyttä. Johtajat harvoin palkkaavat alaisia, jotka kyseenalaistavat vallitsevia rakenteita.
Laurille välineiden roolista - kysymys on hyvä, saako luovuus kimmmokkeen itsenäisestä ajattelusta vai alkaako ajattelu välineen katalysoimana. Nonaka totesi Ilkka Tuomen väitöstilaisuudessa keksivänsä uusia asioita menemällä tapahtumien virtaan, jossa aivot vähitellen hahmottavat jonkin orastavan säännönmukaisuuden, jota hän sitten alkaa tutkia. Minusta ajatus oli hieno ja sisältänee vastauksen. Suurempi osa tapahtumien virrasta on hahmotuksemme ulottuvilla - tai ainakin erilainen osa - välineiden seurauksena. Ja luonnollisesti tutkimisvaiheessa uudet välineet antavat uusia mahdollisuuksia. Vastaus on siis kyllä.
Kuten on havaittu, tuo virta tempaa mukaansa lähes kaikki ja ulos tulee virrasta löytyneitä mantroja. En ole löytänyt Nonakalta omaperäisiä ajatuksia ja hänen lähdekritiikinsäkin horjuu.
Risto, tuo Nonakan huomio myös sisältää sen, ettei aidosti uusia asioita löydä kirjoja lukemalla. Tämän kun saisi läpi suomalaiseen innovaatiokeskusteluun
Olen samaa mieltä siitä, että työn, leikin ja harrastusten rajat hämärtyvät. Sekä siitä, että työn arvottaminen muuttuu. Eräs kolmannen sektorin konkari (en muista nimeä) totesi minulle aikoinaan osuvasti, että meistä ihmisistä jokainen haluaa hoitaa ”ihmisen virkaa”. Tällä hän tarkoitti hyvän tekemistä toisille, yhteisen hyvän tuottamista tavalla tai toisella. (riippumatta siitä, toimimmeko työmarkkinoilla, kotona, ystäväpiirissä tai kolmannella sektorilla).Uskon myös siihen, että me kaikki olemme tavalla tai toisella leikkiviä ihmisiä. Leikin ja luovuuden tukeminen on sekä yksilöiden oman hyvinvoinnin että yhteisen edun (>luovuus ja sen mahdollistama kehitys) mukaista.
Varoisin tekemästä tuollaisia yleistyksi: ”… me kaikki olemme …
Jos on olemassa pahuuden fasisimia, miksei myös ”hyvyyden fasismia” eikä siitäkään hyvää seuraa!
http://grohn.blogit.uusisuomi.fi/2009/10/20/tuottavuudesta-voi-puhua-vain-jos-tulos-rahassa-mitattavissa-pesonen-sekoilee/
Lauri, viestini taisi saada toisen tulkinnan kuin mitä oli tarkoitus. Ehkä perusajatus kaipaa selvennystä:
Mielestäni tietoyhteiskuntaa ja sen institutionaaliseen rakenteeseen liittyvää työnteon mallia tulisi rakentaa ihmisestä lähtien , hänen olemukselleen sopivaksi. Toinen asia on se, että parhaimmillaan tällaiset työnteon mallit voivat olla myös taloudellisesti hyödyllisiä. Ensisijainen kysymys on se, millaisia hyvinvoinnnin ulottuvuuksia työntekoon voi erilaisilla ihmisillä liittyä? Olemmeko me missä määrin homo economicus- tyyppisiä omaa etuamme työ- ja kulutusmarkkinoilla maksimoivia rationalisteja ? Entä missä määrin olemme homo ludens –tyyppisiä leikkiviä ihmisiä, joiden leikillä on heijastusvaikutuksia myös työmarkkinoille ja koko yhteiskuntaamme ? Entä onko yhteisöllisyys ja siihen liittyvä vastuunkanto (esimerkiksi ahkeramman tai pidempään jatkuvan työnteon muodossa) kuinka tyypillinen ihmisen piirre, vaiko vain ihanneihmisen kuva ?
Sari, toisessa keskustelussa viitattiin, että tietoyhteiskuntaa voisi kehittää ihmislähtöisesti *mutta* tulisi olla sitten jonkinlainen ajatus siitä yhteiskunnasta itsessään. Nimimerkki(?) Helmi Homma ehdotti, että resurssikeskeinen lähestyminen tietoyhteiskunnan kehitykseen olisi yksi vaihtoehto: http://www.foresight.fi/2009/10/07/tietoyhteiskuntaa-pukkaa/#comment-550
No niin. Tiivistän hieman tähänastista keskustelua. Useimmat kommentit tuntuivat tukevan toisiaan, sitten on kritiikkinä mukana sellaiset näkemykset, jotka korostavat tiettyjen asioiden muuttumattomuutta ja luovien yksilöiden sopeutumattomuutta. Kirjoitin ne mukaan tiivistyksen loppuun. Näyttäisi siltä, että seuraavanlaisia visioaineksia on kasassa.
Use case
”Minä en oikein tiedä, milloin teen työtä, milloin harrastan ja milloin opiskelen. Tekemiseni on irtautunut laitostuneista jaoista. Teollisessa yhteiskunnassa työ oli muuttunut paikaksi, jonne mentiin olemaan esimiehen määräysvallassa, josta sitten saatiin palkka. Nykyään luen kiinnostavia asioita ja koetan ajatella uusia. Tehdessäni ajattelua en siis useinkaan tiedä, onko kyse harrasteesta, opiskelusta vai työstä.”
Yhteistyö
Tietoyhteiskunnassa merkityksellinen ja tuottava työ tapahtuu enemmän ja enemmän vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Viestintätaidot, monimuotoisten ammattikulttuurien ymmärrys ja ryhmätyötaidot sekä yhteistyön ja partneroitumisen strateginen hahmotuskyky ja taktiset taidot rulettavat. Tästä seuraa että yhteistyökyvykkyyttä aletaan mittaamaan ja yhteistyötä aletaan johtaa ja edellyttää työntekijöiltä. Yksilön tai ryhmän (joka koostuu yksilöistä) luovaa panosta tai ihan ei-luovaakin tuotosta ei ole olemassa jos sitä ei jaeta muille. Tästä syystä änkyröitä ja väärinymmärrettyjä neroja kaivataan tietoyhteiskunnassa vielä vähemmän kuin ei-tietoyhteiskunnassa. Yhteistyöhaluttomat ja vuorovaikutuskyvyttömät henkilöt joutuvat niin työyhteisöissä kuin yhteiskunnassa entistä isommin paitsioon.
Välineet jakamiseen
Nyt meillä on vihdoinkin välineet jakaa tietoa yli siilojen ja perinteisten hierarkkioiden. Hovinarrit ja kylähullut voivat löytää toisensa ja jotain arvaamatonta mutta hyvää tapahtuu, toivon. Seuraa innovaation demokratia.
Huomiotalous
Sinun pitää tulla huomatuksi tullaksesi palkatuksi. Sinun pitää tulla huomatuksi tullaksesi ylennetyksi. Oletpa miten hyvä tahansa, urakehityksesi riippuu kommunikoinnista. Verkottuminen lisää menestymisen mahdollisuuksia.
Uudenlaiset työn rakenteet
Itse tietotyö ei edellytä teollisen yhteiskunnan käytäntöjä: työn tekemistä työpaikalla tai työaikana. Työn, opiskelun ja vapaa-ajan rajat voivat hämärtyä. Se osa ihmisen päivittäisestä ajankäytöstä, joka nykyään lasketaan työajaksi, tulee lähivuosina pienenemään. Onko 5-päiväinen työviikko tai työaika yhdeksästä viiteen enää itsestäänselvyys? Tähän muutokseen liittyvät myös uudenlaiset työnteon järjestelyt kuten etätyö. Siihen liittyvät myös uudet työsuhdemallit. Yrittäjyyden ja palkkatyösuhteen ero pienenee. Tästä seuraa, että perinteiset esimies-alais-roolit muuttuvat. Kaikilla ei välttämättä ole selviä esimiehiä tai alaisia tai he voivat olla eri orgaanisaatiossa. Esimiehet voivat olla asiakkaita. Tämä johtuu korporaatioiden pirstaloitumisesta ja yritysverkostojen kasvamisesta.
Yritysten avautuminen ja vaatimus läpinäkyvyydestä johtaa siihen, että yksilön merkitys osana kokonaisuutta kasvaa. Samalla työn mittaaminen ja arvottaminen muuttuu. Perinteisen työsuoritteen lisäksi arviointikriteereiksi tulevat yhteistyökrediitit ja työn merkittävyys kokonaisuudelle.
Ihmislähtöisyys
Uutta työnteon mallia tulisi rakentaa ihmisestä lähtien, hänen olemukselleen sopivaksi. Parhaimmillaan tällaiset työnteon mallit ovat myös taloudellisesti hyödyllisiä. Ensisijainen kysymys on se, millaisia hyvinvoinnin ulottuvuuksia työntekoon voi erilaisilla ihmisillä liittyä. Eettisyys on keskeistä. Tämä tarkoittaa hyvän tekemistä toisille, yhteisen hyvän tuottamista tavalla tai toisella.
Työn, leikin ja harrastusten rajat hämärtyvät. Leikin ja luovuuden tukeminen on sekä yksilöiden oman hyvinvoinnin että yhteisen edun mukaista.
Muu kuin tietotyö
Tietoyhteiskunnassakin tehdään muutakin työtä kuin tietotyötä. Työ saattaa polarisoitua sillä tavalla, että suorittavat työt kurjistuvat. Näin myös toimistotyö saattaa kurjistua. Kaikki työ ei ole ns luovaa. Saattaa syntyä kaksi luokkaa, luovat ajattelijat ja toimeliaat puurtajat.
Vastalause!
Välineet eivät merkittävästi muuta työtä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Suurin osa työstä ei ole uutta luovaa. Kautta historian toisinajattelijat ovat tuottaneet uusia uria – jos sosiaalinen jakava työnteko tuottaa konsensusta, villisti erilaiset joutuvat näistä rakenteista ulos. Nopeat oppijat kykenevät muuntamaan toimintansa organisaation uusien oppien mukaisesti, mutta hitaat oppijat saattavat olla hyödyllisiä pitäessään kiinni sellaisista rutiineista ja näkemyksistä, jotka ovatkin arvokkaita.
Minu hämmentää tämä käsitys, että työ on jotakin jota tehdään verkostoituneissa yhteisöissä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tämä ”ubiikki uusi todellisuus” on minusta (melkein) tietotekniikaan väärinkäyttöä. Sen sijaan meidän pitäisi keskittyä rakentamaan sellaista tietoyhteiskuntaa, jossa hyvin suunnitellut kattavat tietojärjestelmät minimoivat rakenteisen tiedon käsittelyn kautta työn edelyttämien tietojen käsittelyyn kuluvaa aikaa ja tehostavat sitä kautta työn tuottavuutta.
Valitettavasti näyttää siltä, että julkinen hallinto ei lainkaan huomaa millaiset mahdollisuudet tietotekniikan todellinen hyöytykäyttö voisi tuottaa, kun kaikki rientävät sosiaalisen median kasvokirjojen perässä kuin tontut kuutamolla.
Yhteistyö
En näe tämän logiikkaa:
”Yksilön tai ryhmän (joka koostuu yksilöistä) luovaa panosta tai ihan ei-luovaakin tuotosta ei ole olemassa jos sitä ei jaeta muille. Tästä syystä änkyröitä ja väärinymmärrettyjä neroja kaivataan tietoyhteiskunnassa vielä vähemmän kuin ei-tietoyhteiskunnassa.”
Mistä ”syystä” siis?
Toisekseen änkyröitä on kahdenlaisia, fiksuja, mutta tökköjä ja sitten tuo enemmistö: tyhmiä.
Huomiotalous
Onko selkäänpuukotus ”kommunikointia”?
Rakenteet
Eätyöstä on puhuttu yli 20 vuotta eikä se toimi. Eikä kyse ole vain luottamuksesta. Kannattaisi tarkastella etätyötä ja huomitaloutta samassa kappaleessa. Ristiriita…
Vastalause
MItähän ne ”nopeat oppijat oikein ovat”? Opportunisteja? Ja mihin nimenomaan tuo nopeat oppiminen liittyy? Uusiin oppeihin? Amerikkalaista konsulttikirjallisuutta, joita voisi kuvailla yhdellä sanalla: sanaleikkejä!
Pekka Puupäälle: Harva merkittävä tieto voi olla ”rakenteista”, rutiinitieto kyllä.
”Pekka Puupäälle: Harva merkittävä tieto voi olla ”rakenteista”, rutiinitieto kyllä.”
Mitä tarkoittaa ”merkittävä”? Yhteiskunta pyörii kuitenkin sen ”rutiinitiedon” varassa ja tietokoneet ja -verkot soveltuvat sen käsittelemiseen äärettömän hyvin. Nyt mahdollisuudet jäävät käyttämättä, sähköinen äänestys on hyvä esimerkki. Olisi taloudellisesti ja logistisesti järkevää mahdollistaa kotoa tapahtuva äänestys ennakkoäänestyksen tapaan - jos raha-asiat voidaan hoitaa turvallisesti verkkopankin kautta miksei sitten äänestystäkin? Kun järjestelmä on kerran rakennettu, voidaan helposti ottaa käyttöön suora demokratia - kansanäänestykset asiakysymyksistä.
Tuo James Marchin tekstin jaottelu nopeisiin ja hitaisiin oppijoihin on hyvin liukas käsitteistö. Minun oli vaikea lukea tekstiä, kunnes havaitsin, että minä olen tuossa jaottelussa hidas oppija, kun minulla menee usein pitkään, ennenkuin organisaatiossa unohdan omat ajatukseni ja mukaudun valtavirtaan. Pitää muistaa, että JM tutkii organisaatioita ja sitä, miten nopeasti yksilö omaksuu organisaation jaetut normit, arvot ja rituaalit. Nopeaa omaksujaa vastaava yleiskielen sana olisi kiipijä ja hidasta oppijaa vastaava yleiskielen sana olisi jäärä. Suosittelen lukemaan James Marchin taustan. Viisas mies. Nonakaan kohdistunut kritiikki oli ehkä osuvampaa, mutta täysin epärelevanttia, koska häneen ei viitattu auktoriteettina vaan kiinnostavana ihmisenä kokemuksineen.
Pekan ja Laurin puhe meni ohi, kun rakenteet eivät kohdanneet. Kaikki ihmisen tieto lienee rakenteista, ainakin sen verran Immanuel Kant kykeni osoittamaan. Antropologi Mary Douglas kuvasi hienoissa klassikoiksi arvioiduissa kirjoissaan tämän rakenteen luonnetta monesta näkökulmasta. Hänellä oli mielenkiintoinen nelikenttä, joka avaa ehkä tietotyön luonnetta ja hankaluuksia. Vaakasuora akseli osoittaa ihmisen itsenäisyyttä tai mukautuvuutta muiden tahtoon. Pystysuoralla akselilla oli se, kuinka paljon ihminen käyttää jaettua ja kuinka paljon yksityistä käsitteistöä. Jos käsiterakenteet poikkeavat olennaisesti muiden tavasta jäsentää maailmaa, ei tule helposti ymmärretyksi. Vahvatahtoiset tällaiset ovat usein luovia taiteilijoita tai tiedemiehiä, joiden ajatusprosessia ei ymmärretä, mutta lopputulokset joskus. Heikkotahtoiset tällaiset ovat vauvoja tai vajaamielisiä, koska heikkotahtoiset mukautuvat muiden ajatusrakenteisiin, jos kykenevät. Vahvatahtoiset, jotka jakavat yhteisen käsiterakenteen, ovat yleensä johtajia.
Yhteisen käsiterakenteen puitteissa tehtävä työ siirtyy kasvavassa määrin tietokoneille. Käsiterakenteiden uudistaminen on sitä luovaa työtä, jossa yhteistyö on vaikeaa, joten itsenäisiä ja omituisia ajattelijoita tulisi tukea erityisen paljon. Taiteen puolella näin on tehty, mutta muualla rahat annetaan mukautuville kiipijöille, ei niille, joiden änkyröintiä on vaikea käsittää. Yhä suurempi yhteiskunnan uusiutumisen haaste, joka Suomessa Halosen aikana on korostunut joka tasolla, on rakenteita radikaalisti uudistavan ajattelun puuttuminen tai sen ajaminen eristyksiin. Se on kuitenkin paljon suurempi ja vaikeampi työ kuin hauska puuhastelu normien mukaisten asioiden parissa.
Etätyöstä hiukan: ei kannata ihmetellä, ettei se ole levinnyt, kun valtio verotuksen kautta subventoi toimistorakentamista noin 80% verokiilalla ja lainsäädännön ja ammattiyhdistyssopimusten kautta tekee työn valvonnan mahdolliseksi ainostaan fyysisessä konttoriympäristössä ja urakkatyön mahdottomaksi (esimerkiksi tietoteknisessä työssä, johon se parhaiten sopisi). Muitakin haittaavia rakenteita on paljon.
Risto Linturin mainitsemasta normien mukaisesta puuhastelusta tulee mieleen että Suomea on sanottu johdettavan rintapielessä pidettäviä peltilätkiä ja titteleitä myöntämällä.
Savupiippujen aikakauden asenteita heijastavien vuorineuvosten ja maatalousneuvosten rinnalle pitäisikin saada tietoyhteiskuntaan paremmin sopivia, esim. tietotekniikkaneuvos tai matkapuhelinneuvos?
Ajatuksia herättävää keskustelua, vaikea tarttua mihinkään tiettyyn kohtaan.
Hovinarreja tarvitaan joka organisaatiossa, heidän tehtävänsä on auttaa asioiden näkemistä ja sitä myöden etenemistä.
Itse olen usein pohtinut tietotyössä ja varsinkin nykyisessä verkkokeskustelun maailmassa yhteisen innostuksen problematiikkaa. Katoavatko tilanteet, jossa ideoidaan yhdessä ilman mitään rajoituksia, aikanaan ajatuksista seuloutuvat toteuttamiskelpoiset jos niitä on. Toki verkossa voi niin tehdä, mutta viive on aina olemassa ja täysin spontaanit nopeat lausahdukset, jotka auttaisivat ajatusta eteenpäin, saattavat jäädä lausahtamatta. Vai ajattelenko liian perinteisesti?
Suuret ideat ovat useimmiten tulleet yhden ihmisen päästä- joskus pitää varata aikaa itsensä kanssa keskusteluun sen sijaan, että ryntäisi kirjoittamaan ajatukset verkkoon.
Kaisalle - olin eilen varsin innostunut chatissa ystäväni kanssa, vuorovaikutus oli nopearytmistä ja löysimme uutta hyvin spontaanilla tavalla, joka alkoi haparoivasta uutta luotaavasta kysymyksestä, voisiko ajatella näin? Yleensä sellaisen esittäminen edellyttää luottamusta ja näissä avoimissa verkkokeskusteluissa helposti pitäydytään vähemmän kokeellisiin lausahduksiin, joita niitäkin joku aina kääntää sitten nurinpäin muiden hämmennykseksi, mutta eksyin asiasta…
Luin jonkun tutkimuksen, joka saattoi olla hyvä tai huono, enkä muista viitettä, mutta siinä esitettiin, että tekstimuotoinen vuorovaikutus on luovempaa kuin puhuttu. Tämä liittyi jotenkin suurempaan väljyyteen sanojen tulkinnassa. Netissä myös erilaisemmat ihmiset voivat kohdata toisensa - siis eri kulttuureista, fyysinen kohtaaminen kerää helpommin samanlaisia. Sitten oli vielä yksi, jossa mitattiin aivoriihessä ja yksin synnytettyjä ideoita ja yksin syntyi enemmän käytetyssä henkilötyöajassa. Olen kursseillani päätynyt samaan, joskin henkilökohtainen vaihtelu on varsin suurta. Ja Kant taisi varata kymmenen vuotta ajatteluun itsensä kanssa ja vastasi sitten vasta ystävänsä kirjeeseen pyytäen anteeksi sitä, että hänen piti selvittää ensin ajatuksensa. Lainaus lienee vähän epätarkka.
Jonkinasteista vanhan ja uuden yhteiskunnan kohtaamista osoittaa sekin, että puolustusministeri Kari Häkämies on kutsunut ”tietotekniikkaneuvos” Risto Siilasmaan ja ”matkapuhelinneuvos” Marko Ahtisaaren työryhmään joka pohtii kansallisen puolustuksen kovia kysymyksiä, mm. asevelvollisuuden tulevaisuutta. Siilasmaa muistaakseni peräti puheenjohtajaksi.
Risto, huomiosi luottamuksesta uudenluomisen perustana on osuva. Onkohan tätä ajatusta kehitetty missään pidemmälle, vai aloitetaanko täällä?
Riitta - luottamus on Locken ajatuksia mukaillen monen eri idean yhteinen nimi. Kantin analyyttisen ja synteettisen ajattelutavan jaottelulla (jossa analyyttinen kuvaa olemassaolevaa ja synteettinen on aksiomaattisista lähtökohdista deduktion kautta uutta luovaa) luottamus kuuluu sanana siihen ajatteluun, jolla selitetään ja tilastoidaan, mutta ei paljon päätellä. Luottamuksen alla olevien ideoiden vaikutusta uudenluomisen perustana on tutkittu paljon. Hienoin lukemani on Michael Mannin elämänmittainen työ, History of Social Power. Samat mekanismit myös estävät uutta, joten mikään niistä ei itsessään ole pyrkimys uutta haluttaessa, koska myös epäluottamus kaikkine osineen luo uutta. Kuolemanpelko esimerkiksi auttaa monia luomaan uutta. Tämä koko aihe on aivan keskeinen omalle viimeisen kymmenen vuoden mittaiselle työlleni - vai onkohan se ollut opiskelu tai harrastus? Yritin käynnistää siitä Dipolissa 12 päivän mittaisen kurssin otsikolla Sosiaaliset innovaatiot, mutta opetusministeriö ei pitänyt sitä tarpeellisena. Osia aiheesta on radikaalien innovaatioiden kurssillani, mutta varsin ohimennen.
Risto: ”vuorovaikutus oli nopearytmistä ja löysimme uutta hyvin spontaanilla tavalla, joka alkoi haparoivasta uutta luotaavasta kysymyksestä, voisiko ajatella näin? Yleensä sellaisen esittäminen edellyttää luottamusta”
Miten tässä nyt ajatellaan. Tarkoitetaanko luottamusta siihen, mitä keskustelukumppani sanoo vai luottamusta siihen, ettei asiaa kerrota muille.
Jos tarkoitetaan edellistä, niin miten asiassa voisi toimia muuten kuin omaan kokemukseensa ja järkeensä luottaen, asia jota ei voi kenellekään opettaa.
Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, pelätäänkö väärinymmärrystä, mahdollista naurunalaiseksi tai epäilyttäväksi joutumista, vai sitä että mahdollisen hyödyn uudesta ajatuksesta saa joku muu. Jos tarkoitetaan edellistä, asia on jo ohjeistettu. Kaikkiin uusiin ajatuksiin on syytä suhtautua asiallisesti mitään tai ketään syrjimättä. Mutta jos tarkoitetaan jälkimmäistä, asiaan on syytä perehtyä tarkemmin.
Se millaista tietoa tuotetaan riippuu siitä ketkä uusista tiedoista hyötyvät. Tieto, jonka arvo perustuu sen luottamuksellisuuteen eli siihen, että se on vain harvojen tiedossa, on pahimmillaan kiristystietoa. Tiedolla kiristäminenhän perustuu siihen, ettei se ole yleisessä tiedossa. Kuvioon kuuluu, että myös tieto hyötyjistä on salattavissa. Voisi ajatella, että tällaista tietoa suosivassa kulttuurissa ihmisten luovuus suuntautuu yksityisten voittojen saalistamiseen.
Toisessa ääripäässä on tieto, jonka arvo perustuu siihen, että se on täysin julkista. Parhaimmillaan se on tietoa itsestään, demokratiasta, siitä miten yhteisiä asioita koskevien tietojen julkisuus on eduksi yhteiselle hyvinvoinnille ja miten jokaiselle tulee antaa sama mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin. Kuvioon kuuluu, ettei kyseisestä tiedosta ole kenellekään hyötyä, ellei se ole riittävän monen tiedossa. Voisi ajatella, että mitä paremmin ihmiset ymmärtävät demokratian idean sitä enemmän heidän luovuutensa suuntautuu yhteisen edun ajamiseen.
Kun nyt puhutaan tietoyhteiskunnasta, niin kysyä sopii voiko sellainen perustua luottamuksellisen tiedon kulttuurille edes siinä määrin kuin nykyiset tekijänoikeudet, patenttioikeudet ja markkinatietojen liikesalaisuudet tietojen julkista hyödynnettävyyttä rajaavat.
Matti - kysyit, mitä luottamusta tarkoitin ja kysyit myös, voiko tietoyhteiskunta perustua luottamuksellisen tiedon kulttuurille ja sitten kytkit näitä asioita moniin suuntiin. Toistan mielipiteeni siitä, että luottamus on usean eri edean yhteinen nimi, eikä siksi edistä loogista keskustelua vaan pikemmin häiritsee sitä. Luottamus ensinnäkin on eri asia kuin luottamuksellinen tieto. Luottamus siihen, että toinen ihminen toimii riittävästi oman intressini mukaan eikä väärinkäytä hänelle uskomaani valtaa minua vastaan - siitä luottamuksesta puhun. Sen luottamuksen varassa voin tehdä kättäpäälle sopimuksia ja luottaa siihen, että asiat hoituvat. Sen perusteella voin uskoa toisen ihmisen suosituksia, vaikka en asiasta paljon ymmärrä. Se luottamus auttaa säästämään sopimuskustannuksia ja koordinoimaan transaktioita, ja sen luottamuksen ohjatessa valintoja ei voida puhua Adam Smithin näkymättölmästä kädestä vaan puhutaan verkostotaloudesta, joka on väistämätön seuraus erikoistumisen ja vaihdannan lisääntymisestä. Ja - jos tässä on vielä jokin väärinkäsityksen paikka, ymmärrän sen ja kannustan varaamaan runsaasti aikaa, jotta tämä asia tulisi perinpohjaisesti puiduksi. Mainitsemallani luottamuksella on selkeä kytkentä moneen asiaan, joihin se voi perustua, joista kiristys on yksi ja rakkaus toinen, mutta esimerkiksi Axelrod kuvaa toistuvat kohtaamiset ja läpinäkyvyyden olennaiseksi perustaksi - koston mahdollisuus on useimmissa suoraan tai epäsuorasti läsnä. Mainitsemani luottamus ei aina ole hyvä asia vaan esimerkiksi roistojen keskinäistä luottamusta tulisi vähentää. Muilla käsitteillä asioita olisi helpompi puida, koska luottamus on sanana kuin liukas saippua.
Hienoa ja oppinutta keskustelua, mutta hivenen minua häiritsee se, että syntymässä oleva tietoyhteiskunta nähdään pelkästään jonkinlaisena kapitalismin julmien lakien ulkopuolisena paimenidyllinä. Älykkäille, koulutetuille ja tietyn perustoimeentulon omaaville länsimaalaisille se varmasti voi sitä ollakin, mutta muille työ, sikäli kuin sitä riittää, voi muuttua entistä helvetillisemmäksi.