Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana EU:n maatalouspolitiikkaa on uudistettu säännöllisin väliajoin, tämä siitäkin huolimatta, että EU:n ohjelmakaudet pyörivät seitsemän vuoden syklillä. Nyt siis elämme ohjelmakautta 2007-2013. Voisi olettaa, että vähintään tämä ohjelmakauden aika olisi aina määritelty suhteellisen pysyväksi linjauksiltaan. EU:n maatalouteen käytettävissä olevaa budjettirahamäärää ajatellen näin onkin, mutta esimerkiksi yhteisen maatalouspolitiikan sisällössä ja sen painopisteissä merkittäviä muutoksia tapahtuu myös ohjelmakauden sisällä, viimeisimpinä suurina remontteina vuoden 2008 maatalouspolitiikan ”health check” ja vuoden 2003 maatalouskomissaarin mukaan nimetty ”Fischlerin reformi”.
Politiikan uudistuksessa elintarvikealaa on linjattu entistä markkinalähtöisemmäksi. Se on avannut kansainvälistä kilpailua ruokamarkkinoilla. Suomen osalta kehitys on tarkoittanut sitä, että tuonti on viime vuosina kasvanut nopeasti kuitenkin niin, että tuontielintarvikkeet tulevat valtaosin EU:n sisämarkkinoilta. Samanaikaisesti Suomen osalta elintarvikkeiden vienti ei ole kuitenkaan kasvanut vastaavalla tavalla.
Maatalouden tukipolitiikassa tämä on näkynyt siten, että tuki ei ole enää tuotantoon sidottua vaan perusteet tulevat laajemmin elintarviketuotannon yhteiskunnallisilla ja ympäristöllisillä vaikutuksilla. Maataloustukia onkin siirretty laajemmin maaseudun kehittämiseen. Näiden ns. modulaatiovarojen avulla EU vastaa tulevaisuuden keskeisiin haasteisiin mm. ilmastonmuutoksen torjumiseen, uusiutuvan energian edistämiseen, vesiensuojeluun ja vesihuoltoon sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiseen.
Suomessa EU-aika on näkynyt maatiloilla nopeana rakennekehityksenä. Muun muassa tilojen määrä on alentunut 95 000 tilasta nykyiseen noin 65 000 tilaan ja tilakoko on kasvanut. Kehityksen myös nähdään jatkuvan vielä samansuuntaisena 2010-luvulla eli yhä pienempi tilamäärä ja viljelijäjoukko tuottavat maamme elintarvikkeiden kokonaistuotannon. Elintarvikkeiden omavaraisuus on kuitenkin pysynyt suhteellisen hyvällä tasolla; Suomi pystyy edelleen tuottamaan itse keskeisimmät maataloustuotteet. Omavaraisuus ei kuitenkaan toteudu maatalouden panosomavaraisuuden puolella (mm. energia, lannoitteet).
Tällä hetkellä keskustelu vuoden 2013 jälkeisestä EU:n ohjelmakaudesta, maatalouden roolista ja erityisesti budjettiosuudesta EU-kokonaisuudessa, käy vilkkaana. Kun suunta on kohti markkinalähtöisempää elintarvikealaa, onko perinteisellä maatalouspolitiikalla enää tulevaisuudessa mahdollista vaikuttaa maatalouden menestymiseen Euroopan pohjoisella alueella vai määräytyykö menestys pelkästään markkinoilla? Joka tapauksessa, EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuutta ja yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä ohjaavat 2010-luvulla muut käsitteet kuin tuotantotuki. Ne ovat ilmastonmuutos, vesiensuojelu, luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja uusiutuvan energian edistäminen toimialalla. Luonnollisesti politiikkakeskustelussa on vahvasti mukana jäsenmaiden elintarvikeomavaraisuustavoitteet ja elintarvikkeiden huoltovarmuuden ylläpitäminen poikkeusoloja ennakoiden.