Maailman muutoksesta systeeminäkökulmasta

Minulla on onni työskennellä IIASA:ssa (International Institute for Systems Analysis), Laxenburgissa Wienin lähellä. Laxenburgin linnassa on vaihtelevasti 150–200 teoreetikkoa ja tutkijaa, jotka tarkastelevat maailman muutosta systeeminäkökulmasta. Meidän porukkamme (Dynamic Systems) on tosin siellä autotallirakennuksessa vähän kauempana ja kaikki ovat matemaatikkoja. Mutta hienoa se on silti.

Kommentoin tässä blogissa yhä monimutkaisemmaksi käyvää maailmanmenoa Laxenburgin vinkkelistä. En niinkaan siteeraa viisaita tutkimuksia, vaan enemmänkin ruokalakeskusteluja. Meillä on keskieurooppalaiseen tapaan puolentoista tunnin ruokatunti ja erillinen kamari jälkiruokakahvin nauttimista varten, joten siellä kuulee kaikenlaista. Sekalaista. Mutta kiinnostavaa.

Siteeraan tässä yhtä kollegoistani, Forestry-ohjelman vetäjä Michael Obersteinia. IIASA:n seinälle viimeisimmäksi ripustettu Nobel-kunniakirja on IPCC:n työssä mukana olleille ilmastotutkijoille. Joten ilmastoasiat viistävät usein keskustelua. Michaelin näkökulma ei ole kovin perinteinen. Hän puhui jääkaudesta, joka on kuulemma huomattavasti todennäköisempi ilmastonmuutos ja nopeampi kuin ilmaston lämpeneminen. Tästä väittämästä joskus myöhemmin enemmän (aiheesta kiinnostuneet voivat saada luettavakseen nivaskan artikkeleita aiheesta). Keskustelun seuraava käänne oli vieläkin kiinnostavampi. Michael totesi, että meidän pitäisi saada aikaiseksi jollain tavalla useita pieniä katastrofeja, jääkausia. Näin voisimme oppia siedettävässä mittakaavassa jotain ilmiöistä, joista meillä ei ole suuremmin kokemuksia. Voisimme ikään kuin harjoitella katastrofeista selviytymistä. Miten se raamatullisesti menikaan, seitsemän vuotta ja seitsemän vitsausta… Jumala kurittaa, jotta osaisimme elää viisaammin.

Perinteisessä riskienhallinnassa riskit pyritään ennakoimaan ja niiden toteutuminen torjumaan niin pitkälle kuin mahdollista. Maailmassa, johon nyt olemme siirtymässä, tämä periaate ei enää ole mahdollinen: tuntemattomia elementtejä on yksinkertaisesti liikaa. Niitä on hankala ennakoida – ja vielä hankalampi ehkäistä olemattomiin etukäteen. Tässä tilanteessa ei tämä ”Pikkujääkausien oppimisteoreema” ole ollenkaan hullumpi. Mitäpä jos riskien ennakoinnin sijaan suhtaudummekin niihin vanhan suomalaisen sananlaskun tapaan: Mikä ei tapa on hyväksi, koska se vain vahvistaa. Tässä tapauksessa ajankohtainen muotoilu olisi ehkä: ”Katastrofi, josta jotenkin selvitään, opettaa joustavammaksi ja auttaa selviämään sitten siitä suuremmasta.”

• Jaa kirjanmerkki