Suomen kansakunnan solidaarisuuden tulevaisuus?

Kun kirjoitan tätä blogimerkintää, vietetään Suomessa 92. itsenäisyyspäivää eri tavoin. Tämä joulukuun 6. päivä on vuodessa se juhlapäivä, jolloin kansakunta pysähtyy miettimään historiaansa ja itsenäisyytensä taustoja. Itsenäisyyden juhlinnassa korostuvat yleensä sellaiset asiat kuin juhlajumalanpalvelukset, seppeleiden vieminen sankarihaudoille, upseerien tai muuten meritoituneiden henkilöiden kunniamerkkien juhliminen sekä presidentin juhlavastaanotto Presidentinlinnassa. Kansa näyttää haluavan jatkuvuutta ja samojen tuttujen riittien toistoa.

Suomessa itsenäisyyspäivään liittyy useita paradokseja. Media käyttää huomattavasti laajemmin tilaa Presidentinlinnan naispuolisten juhlijoiden vaatetuksen kommentoimiseen ja arvioimiseen kuin vaikka kansakunnan tulevaisuuden kannalta keskeisten EVA-skenaarioiden kommentoimiseen. Itse näen tässä melkoisen paradoksin. Paradoksin olemassaolo ei ole välttämättä hyvä asia yhteisen tulevaisuutemme kannalta. Kaikille vähänkään politiikkaa ja yhteiskuntaelämää seuraaville on kuluneen vuoden aikana käynyt selväksi, että kansakunnan johtajuus ja tulevaisuusstrategiat ovat jääneet toissijaisiksi pääministerin ”lautakasaskandaalin” ja presidentin ”pöytälautaskriisin” yhteydessä. Medioiden vaatteiden kommentointikisa sopii hyvin tähän paradoksien maailmaan. Substanssikysymykset näyttävät olevan toissijaisia kansakunnan tulevaisuuskeskustelussa.

Medioiden ja talous-poliittisen eliitin presentismi ja historismi dominoivat ajatteluamme itsenäisyyspäivänä. Näistä lähtökohdista käsin Suomen historian kehityslinjat nähdään suhteellisen suoraviivaisiksi edistysaskeleiksi kohti kansakunnan ”menestystarinaa”. Menneisyyttä peilataan nykyisyyteen johtavina askelina, jossa kansakunnan historian kulun mutkat ovat erheitä, virheitä tai suorastaan edistyksen esteitä. Näin ajatellen myös Presidentinlinnan ulkopuolella pidettävät mielenosoitukset ja Suomen lipun polttamiset asettuvat omaan marginaaliinsa, kypsymättömien nuorten ja marginaalissa elävän väestönosan pieniksi erheiksi. Itsenäisyyspäivänä itsetyytyväisen poliittis-taloudellisen eliitin rauhaa ei kannata turhaan häiritä ylimääräisillä pohdinnoilla ja saati kriittisillä reformistisilla ajatuksilla. Tästä näkökulmasta maailman täytyy antaa olla sininen ja valkoinen – edes kerran vuodessa.

Itsenäisyyden juhliminen ankkuroituu voimakkaasti historiaan ja kansallisen eliitin perusarvojen alleviivaamiseen. Tämä on mielenkiintoinen havainto sinänsä - etenkin tulevaisuudentutkijalle. Itsenäisyyspäivänä ei yleensä paljon keskustella kansakunnan tulevaisuudesta tai esimerkiksi syrjäytyneiden kansalaisten haasteellisesta tilanteesta, vaikka luulisi itsenäisyyteen liittyvän myös aidon huolen kansakunnan kaikkien väestökerrosten tulevaisuudesta.

Olisi varmaankin jo pyhäinhäväistys ehdottaa TV:ssä esitettävän parhaaseen ”prime time” -aikaan jokavuotisen pakollisen Tuntematon sotilas -elokuvan sijaan kansakunnan tulevaisuuskeskustelua. Onko siis syytä edes miettiä kansakunnan tulevaisuutta? Onhan sitä varten jo perustettu parlamentaarinen tulevaisuusvaliokunta ja muita parlamentaarisia elimiä, jotka varmastikin hoitavat tämän asian puolestamme. Ja onhan meillä myös A-studiot ja Ajankohtaiset Kakkoset. Tässä yhteydessä orgaanisen solidaarisuuden tukeminen edellyttäisi organisoitua vastuullisuutta organisoidun vastuuttomuuden sijaan.

Ehkä silti voisimme esittää vaihtoehtoisia näkökulmia tieteen luomasta tulevaisuusnäkökulmasta myös itsenäisyyspäivän viettoon? Ferdinand Tönnies esitti kirjassaan vuonna 1877 yhteiskuntatutkimuksen piirissä erittäin keskeisen käsiteparin Gemainschaft ja Gesellschaft. Gemainschaftin (yhteisön) organisaatioperustan on katsottu perustuvan verisukulaisuuteen, yhteiseen kieleen ja perinteeseen, yhteenkuuluvuuden tunteeseen sekä yhteisiin tapoihin.

Gesellschaftin (yhteiskunnan) organisaatioperusta on taas nähty perustuvan markkinoihin ja kilpailuun. Edellä mainitun yhteydessä on nähty yhteiskunnassa vallitsevan pääsääntöisesti orgaanisen solidaarisuuden ja jälkimmäisessä taas mekaanisen solidaarisuuden. Voidaan ajatella, että jokainen yhteiskunta tarvitsee minimimäärän yhteisöllisyyttä toimiakseen yhteiskuntana kulttuurisesti kestävästi. Tarvitsisimme enemmän jokapäiväisten yhteisöjen kuten Helsinki Mission edustajien äänten kuuntelemista.

Tulevaisuusnäkökulmasta käsin olisi tärkeää miettiä, millaista solidaarisuutta itsenäisyyspäivän yhteydessä halutaan pääsääntöisesti tukea, orgaanista vai mekaanista solidaarisuutta? Orgaanista yhteisöllisyyttä vai mekaanista yhteiskunnallisuutta? Meillä on siis kaksi vaihtoehtoista pääskenaariota valittavanaan niin itsenäisyyspäivänä kuten jokaisena muunakin päivänä.

Nykymuotoinen itsenäisyyspäivän juhlinta näyttää olevan jonkinlainen sekava ja hajanainen yhdistelmä mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden sattumanvaraista tukemista. Yhteinen pohdinta kansakunnan orgaanisen solidaarisuuden tulevaisuudesta näyttää olevan itsenäisyyden juhlinnan yhteydessä varsin vähäistä ja satunnaista. On valitettavaa, että kansakunnan toiminnan orgaanisen solidaarisuuden sisällöt eivät juuri rikastu tämäntyyppisestä mekaanisen jäykästä, sekavasta ja perinnesidonnaisesta toimintamallista. On selvää, että orgaanista solidaarisuutta ei itsenäisyyspäivänä tueta naisten muotitrendien kommentoinnilla tai julkkishaastatteluilla. Tämä toimintamalli johtaa mekaanisen solidaarisuuden painottumiseen kansakunnan toivottavana tavoitetilana.

Pitkällä aikavälillä tämä lähestymistapa ei ole välttämättä viisasta – ei ainakaan jos kansakuntaa halutaan tulevaisuudessa kehittää vahvan orgaanisen solidaarisuuden lähtökohdista käsin. Yhteisöllisyyttä tarvittaisiin huomattavasti enemmän – etenkin näinä vaikeina talouslaman aikoina.

• Jaa kirjanmerkki