Jari Kaivo-oja vertasi blogiartikkelissaan presidentin taannoisia kutsuja mekaaniseen solidaarisuuteen. Emile Durkheim tuskin olisi kääntynyt haudassaan, vertaus oli oivallinen ja herätti ajatuksia. Oma juttuni Facebookista orgaanisena solidaarisuutena kytkeytyi heti surrealistiseksi ideaksi. Jos linnan juhlat vietettäisiin Facebookissa, mahtuisi sinne enemmän tietoyhteiskuntaihmisiä, yrittäjiä ja keksijöitä. Nyt kutsuttujen joukkoon näyttivät sopivan parhaiten moninaiset valtion ruokittavat, järjestöjen kellokkaat ja ne pakolliset diplomaatit.
Sivuhyppynä todettakoon Suomi korporaatioiden maaksi. Konjunkturinstitutetin tutkimuspäällikkö Juhana Vartiainen kirjoitti aiheesta hienon jutun viimeisimpään Chydenius-lehteen. Vaikka hierarkiat Suomessa olisivat matalat, verkostot syntyvät instituutioiden kautta, antavat valtaa ja ovat jäykkiä. Jutun lukeminen ja sen jälkeinen linnan juhlien katselu avasivat silmäni ammolleen.
Kaivo-oja puhui naisten puvuista paradoksaalisena keskustelunaiheena. Ehkä ihmisillä on tarve käsitellä arkisiakin asioita. Jokaisen on toisinaan osattava pukeutua. Minä ajauduin pohtimaan miesten pukuja, joista ei puhu juuri kukaan. Durkheimilaisen ajattelun mukaan miesten pukujen samankaltaisuus on ilmeinen mekaanisen solidaarisuuden osoitus. Frakista poikkeaminen ansaitsee usein närkästyneitä katseita aivan Durkheimin mekaaniseen solidaarisuuteen liittämällä tavalla. Mutta yhtä kaikki, hallintorakenne juhli sitä, mitä itsenäisyys heille tarkoittaa, ja heidän taustakuoronaan oli suomi-identiteettiä vahvistava julkisuus.
Pelottaa hieman puhua näin Suomen itsenäisyyden juhlarahaston julkaisemilla sivuilla. Itsenäisyys on silti yhä ristiriitaisempi käsite. Georg W. Bush puhui enemmän vapaudesta, mutta tarkoitti kuitenkin samaa kuin me puhuessamme itsenäisyydestä hallinnon oikeutena. Bushille vapaus tarkoitti valtion vapautta velvoittaa kansalaiset tukemaan valitsemansa presidentin pyrkimyksiä.
Uskon suomalaisten sotilaiden taistelleen suomalaisten vapauden puolesta, mutta oman ja perheensä vapauden, ei presidentin vapauden puolesta. Useimmat suomalaiset lienevät edelleen valmiita taistelemaan, jos yksilön vapaudet ovat laajasti uhattuna. Valtion hallinnollisen itsenäisyyden luovutamme helpommin. Joskus vapaus toteutuukin paremmin itsenäisen valtion ”vapauksista” luopumalla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tästä hyvä esimerkki. Valtionhallinnon itsemääräämisoikeus lieneekin linnassa juhlineille tärkeämpi asia kuin niille, joille vapaus ja ihmisyys ovat valtiovaltaa ja Suomi-brändiä laajempia kysymyksiä.
Jatkan vielä sivuraiteelle, jotta hyökkäys pehmenisi. Edellisessä blogiartikkelissani pyrin hahmottamaan, miten tuottavuus syntyy sopivalla tavalla erikoistumista ja vaihdantaa tukevista rakenteista. Meidän rakenteemme ja osaamisemme palvelee osaltaan erikoistumista ja osaltaan vaihdantaa. Tuottavuuden kasvu edellyttää erikoistumisen ja vaihdannan lisääntymistä, jonka Durkheim osoitti merkitsevän orgaanisen solidaarisuuden alueen kasvua ja mekaanisen solidaarisuuden alueen suppenemista. Jäykät rakenteet, joissa vain kasvot vaihtuvat, eivät auta. Itse asiassa rakenteiden jäykkyys lisää eriarvoisuutta. Nykyinen arvojohtajamme ei tätä sosiologien, historioitsijoiden ja matemaatikkojen vahvistamaa lainalaisuutta taida tuntea. Eriarvoisuuden kasvaessa turvallisuuden tunne luonnollisesti kuitenkin säilyy, jos rakenteet vahvistuvat samalla. Monet äänestäjät kiittävät.
Noukin esiin yhden rakenteen, yleissivistyksen, jolla meidät sopeutetaan muihin rakenteisiin. Yleissivistys liittyy durkheimilaisessa hengessä joko mekaaniseen solidaarisuuteen tai vaihdannan sujuvuuteen. Erikoistumiseen se ei luonnollisesti ainakaan suoranaisesti voi liittyä. Organisaatioiden tapana on muuttaa keinot päämääriksi ja näin on käynyt yleissivistyksenkin. Koulut kuluttavat valtavan määrän resursseja opettaja- ja oppilastunteina sellaisen yleissivistyksen opettamiseen, joka on menettänyt merkityksensä vaihdannan edistämisessä. Nyt meistä miehistä parhaimmat kasvatetaan toisiaan kopioiviksi pingviineiksi. Ehkä se ei ole oikean ja väärän kysymys. Helppoa on, ettei tarvitse ajatella. Ehkä mekaaniseen solidaarisuuteen nojaaminen kuitenkin pysähdyttää ja riistää meiltä vapauden. Virkamiesperheen arvoihin kasvaneena koen vääräksi, jos vapauden ja valtiojohtoisen itsenäisyyden problematisointi jäisi vain koneiston ulkopuolisten lipunpolttajien tehtäväksi. Sisäinen luutuminen päätyy usein murtumiseen.
Päivitysilmoitus: Tweets that mention Vapaus vai itsenäisyys ja mekaanisen solidaarisuuden kahle? – Foresight.fi -- Topsy.com
Hieno kirjoitus, Risto. En näe tässä edes hyökkäystä, vaikka Suomen itsenäisyyden juhlarahastossa teenkin töitä
Erityisen hyvä huomio on: ”Vaikka hierarkiat Suomessa olisivat matalat, verkostot syntyvät instituutioiden kautta, antavat valtaa ja ovat jäykkiä.” Emmekö osaa antaa arvoa sellaisille kansalaisille, jotka eivät edusta jotain isoa tai tunnettua organisaatiota?
Suomen Itsenäisyyden Riemurahastolle:
Kauppalehden toimittaja totesi lehtensä verkkoversiossa viikonloppuna, että Björn Wahlroos, Matti Vuoria ja Harri Sailas käyttävät keskeisintä valtaa Suomessa.
Valtiokapitalismia puhtaimmillaan, väitti muuan nimimerkki: ktm:n ex-kansliapäällikön poika Wahlroos, ex-kanslapäällikkö Vuoria, legendaarisen valtiosihteerin veli Sailas - lisättynä um:n suurlahettiläs Fagernäsillä, ja finanssiministeriössä sekä Suomen Pankissa kasvaneella tohtori Sixten Korkmanilla, niin 70-luvun Kekkoslovakian oppilaat ovat soveltamassa oppimaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä!
Ilmeisesti KL päätteli asian tulleen käsitellyksi, joten palsta suljettiin.
Kiitos
. Käytin melko paljon aikaa siihen, ettei kukaan tarkoittamattani loukkaantuisi.
Mainitsemastasi arvostuksesta minulla on joitakin omakohtaisia kokemuksia
. Ollessani 80-luvun alussa Tietotehtaalla osastopäällikkönä, oli se kuin olisin yhtäkkiä saanut megafonin käteeni. Kokemus oli nuorelle asiantuntijalle sykähdyttävä.
Jäädessäni yrittäjäksi, eivät ajatukseni kadonneet, eivätkä informaatiokanavatkaan heikentyneet, mutta kukaan ei enää ollut kiinnostunut. Se oli vielä oudompi kokemus. Sama ilmiö tapahtui ollessani vuokrakonsulttina teknologiajohtaja-nimikkeellä Helsingin Puhelimessa 90-luvun loppupuolella. Jäädessäni sieltä en enää yllättynyt seurauksista.
Omakohtaisesti kiinnostavaa on, että melko laaja vaikutukseni tietotekniikan yksityiseen koulutukseen johti UNESCOn pääjohtajan kutsuun, mutta se on ainoa kerta, kun Suomen opetusministeriö on ollut kiinnostunut minusta. Valitettavasti kiinnostus ei liittynyt siihen, miten opetus saadaan kiinnostamaan jopa siinä määrin, että siitä saa kannattavaa, vaan he halusivat varmistaa, etten puhu UNESCOn komiteassa asioita, jotka eivät anna Suomesta hyvää kuvaa. Vallan läheisyys tuntuu kiehtovan ajatuksia enemmän.
Kerron tämän osoittaakseni, ettei edes tunnettuus riitä, jos on vallasta etäällä. En kuitenkaan halua valittaa omasta puolestani. Yritysmaailma on ollut riittävän usein kiinnostuneempi ajatuksista kuin vallasta ainakin asiantuntijatasolla ja totta puhuen kurssien muodossa myös hyvin monet julkishallinnossa työskentelevät ihmiset - erityisesti asiantuntijat. Suomalaista vallankäyttäjää enimmäkseen kuitenkin kiinnostaa toinen vallankäyttäjä ja se, mitä ideoita tämä aikoo toteuttaa enemmän kuin ideat itse. Ehkä valtaan tutustuneet eivät usko, että hyvät ideat voittavat. Se yleensä voittaa, jolla on valtaa.
Äskeinen kommenttini oli vastaus Riitan kommenttiin. Huolimattomuuttani unohdin puhuttelun. Göstas osoittaa hyvin, miten henkilöitynyttä päätöksenteko voi olla ja henkilöt voivat nousta rooliensa yli kuten vaikkapa Kekkonen. Suurimmalta osin kyse lienee kuitenkin siitä, että rakenne luo vallan ja ihmiset ottavat tai saavat paikkoja rakenteessa. Toisinaan ”onnistunut” toiminta kasvattaa jonkin rakenteen valtaa ja toisinaan toiminta vähentää sitä. Kiinnostus oman oksan pönkittämiseen vähenee kierrätyksen myötä. Yritysmaailmassa monet organisaatiot vastustavat rakenteiden luutumia ja vallan liiallista kertymistä rakenteisiin kierrättämällä päättäjiä. Esko Aho taisi korostaa tätä Sitran aikanaan.
Risto aivan mainio kirjoitus ideoiden ja ihmisten puolesta ja instituutioiden uudesta mahdollistavasta roolista.
Hierarkkioiden aika on väistymässä ja verkostot joissa parhaat ideat saavat tilaa ja jalostuvat ovat tulevaisuutta.
’Ihmiset muutoksen tekijöina, instituutiot ihmisten tukijoina’,näinhän Muutoksen Suomi raporttikin toteaa.