Useat heikot signaalit ja villit kortit liittyvät tietoyhteiskuntakehitykseen ja tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan tulevaisuushaasteisiin.

Lisätietoa: http://www.foresight-platform.eu/7536/events/efp-workshop-policy-options-for-surprising-and-emerging-futures-in-europe/

Tervetuloa Brysseliin 26.10.2011!

Strategia perustuu kolmeen yleistavoitteeseen, jotka on määrä saavuttaa vuoteen 2020 mennessä: kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava 20 prosentilla, uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuutta on lisättävä 20 prosenttiin ja energian käyttöä on vähennettävä 20 prosentilla.

Lue koko uutinen komission sivuilta
Lue Energiatehokkuussuunnitelma 2011

Nobel-ekonomisti Robert Mundell esitti tutkimuksissaan, että:

1. Hintojen ja palkkojen ollessa jäykkiä muuttujia, maiden tulisi noudattaa joustavaa valuuttakurssipolitiikkaa;
2. samanlaiset ja yhtäläiset ulkoiset häiriöt ovat hyvä syy siirtyä yhtenäiseen valuutta-alueeseen,
3. työvoiman vapaa liikkuvuus voi helpottaa yhtenäisen valuutta-alueen yhtenäistä rahapolitiikkaa,
4. monipuolinen tuotantorakenne on paras tae suojautumiselle ulkoisia häiriöitä vastaan;
5. EU-maiden talouksien rakenne-erot on keskeinen tekijä arvioitaessa ulkoisista häiriöistä aiheutuvia hyötyja ja haittoja; sekä
6. mitä monipuolisempia kansantaloudet ovat, sitä järkevämpää olisi muodostaa yhtenäinen valuutta-alue.

Ongelmana EU:ssa on Mundellin esittämästä näkökulmasta arvioituna se, että kansantalouksien monipuolisuus Euro-alueella ei ole riittävä. Myöskään työvoiman liikkuvuus ei ole täydellistä Euroopassa. Mundellin optimaalinen valuutta-alueteoria oli keskeinen lähtökohta euron synnylle, mutta nämä kansantalouksien perusongelmat (eräiden EU:n kansantalouksien rakenteiden yksipuolisuus ja työvoiman vähäinen liikkuvuus Euro-alueella) olivat jo silloin päättäjien tiedossa.

Edellä mainituista syistä johtuen euron ja Euroopan valuuttajärjestelmän perusta ei ole riittävän vahva. Huomautin kyseisessä heinäkuun 2010 haastattelussa, että myöskään ns. Krugman-valuutta-aluekritiikkiä ei ole otettu riittävän vakavasti Euroopan finanssikriisin hoidossa.

Krugmanin kritiikistä voidaan tehdä seuraavia analyyttisiä ja poliittisia johtopäätöksiä:

1. Liian voimakas talouden rakenteiden eroaminen on iso akuutti ongelma Euroopan rahajärjestelmälle,
2. nyt tapahtuneiden Euroopan finanssikriisien (Kreikka ja Irlanti) takana voi hyvinkin olla tämä Krugmanin esittämä talouden perusrakenteiden eroavuuden ongelma,
3. kaupan integraatiotason lisääntyessä mm. globalisaation seurauksena EU-maiden talouden rakenteiden erojen ei tulisi erkaantua liikaa toisistaan, sekä
4. talouden rakenteiden liiallinen eriytyminen EU:ssa voi johtaa rahaliiton tuomien etujen menetykseen.

Vasta nyt Euro-maille on käynyt nyt ilmi, että vuonna 1999 luotu talous- ja rahaliitto ei ollutkaan instituutioiltaan nykyisiä tarpeita vastaava. Paul Krugmanin kritiikkiä ei ole edelleenkään otettu huomioon ja voimme vain odottaa lähitulevaisuudessa Euroopan finanssikriisin syvenemistä. Saamme siis sitä, mitä tilaamme. Suomessa poliittiset päättäjämme eivät selvästikään ymmärrä finanssikriisin perussyitä ja finanssikriisin taustalla olevia syy-seuraussuhteita, eivätkä selvästikään osaa em. syistä johtuen hoitaa finanssikriisiä tehokkailla talouspoliittisilla toimenpiteillä. Esimerkiksi epätervettä verotasokilpailua ei ole tarpeeksi rajoitettu EU:n sisällä, eikä asiaa ole otettu esille muissa kansainvälisissä yhteyksissä tarpeeksi. Asia on selvästi jätetty ilman riittävää poliittista huomiota.

Myöskin valtiovarainministeri Jyrki Kataisen arvio siitä, että finanssikriisin vaikutus olisi ainoastaan 2-3 vuotta, on hyvin ongelmallinen lausunto, ainakin niin kauan kun optimaalisen Euroopan valuutta-alueen perusongelmia ei pyritä selvittämään ja tekemään johdonmukaisia talouspoliittisia päätöksiä. Jos ja kun nyt hyvin todennäköisesti Portugali ja Espanja tulevat seuraavaksi ajautumaan finanssikriisiin, alamme olla Suomessa lähellä umpikujaa finanssikriisin ratkaisemisessa. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen esittämä arvio 2-3 vuoden vaikutuksista voi nopeasti osoittautua vääräksi. Myös laskun loppusumma suomalaisille veronmaksajille on avoin.

Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta voidaan todeta, että virallinen optimismi yhdistettynä puutteelliseen ennakointikykyyn on erittäin vaarallinen yhdistelmä. Sivullisena tarkkailijana on harmittavaa todeta kerta toisensa jälkeen, ettei valtiovarainministeriksi Suomessa valita ammattiekonomisteja, vaan yleensä nuoria kokemattomia poliitikoita, joiden selviytyminen makrotalousteorian peruskurssista näyttäisi hyvin epätodennäköiseltä.

Kasvuteorian perusteiden hallinnan luulisi kuuluvan valtiovarainministerin perusosaamiseen, mutta tällaisia asioita ei välttämättä vaadita Suomessa hallittavan. Naiivi usko ja toiveikas positiivinen ajattelu näyttävät riittävän. Asioiden hoito Suomessa talouspolitiikan sektorilla on usein haparoivaa ja liian paljon virallista optimismia sisältävää. Esimerkiksi viime aikoina käyty ns. degrowth-keskustelu on paljastunut kipupisteitä ekonomistien ajattelussa. Joskus näyttää siltä, että isoimmaksi meriitiksi valtiovarainministeriössä toimiville asiantuntijoille luetaan siisti sisäpukeutuminen, virallinen optimismi ja konsensuksen vaaliminen valtiovarainministeriön, Suomen pankin ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen välillä.

Edes valtion tuottavuusohjelmaa, jonka kuvittelisi olevan valtiovarainministeriön selkeää ydinosaamisaluetta, ei näytä osattavan valtiovarainministeriössä johtaa työn tuottavuutta oikeasti lisäävästi, kuten viimeisimmät valtion tilintarkastajien selvitykset paljastavat. Uuskameralistinen kirjanpitoekonomismi ei pitkälle kanna globaalissa taloudessa. Nykyisin finanssipolitiikassa ns. valtiontalouden finanssikurista on tullut ”pyhä” mantra, mutta sen käytännön soveltaminen ei ole lainkaan helppoa, koska mm. yritysten ja kansalaisten verotusmekanismeja ei haluta muuttaa. Yhtenäinen eurooppalainen yritysverotusmalli ei ole tullut kenenkään mieleen vielä.

Aikaisemmin Euroopassa voitiin valuuttakurssipolitiikka, rahapolitiikka ja finanssipolitiikka pitää toisistaan erillään. Nykyään Suomen kohdalla tämä 3-jakomalli ei toimi enää, vaan rahapolitiikasta päätetään Euroopan keskuspankissa Frankfurtissa, mutta finanssipolitiikasta Euroopan Unionin jäsenmaissa. Valuuttakurssipolitiikkaa ei kansallisella tasolla ole, kun valuuttaa ei voida devalvoida tai revalvoida. Tosin monet eurojärjestelmän ulkopuolella olevat maat kuten Ruotsi, Norja tai Iso-Britannia voivat edelleen harjoittaa valuuttakurssipolitiikkaa niin halutessaan. Ruotsin ekonomistiryhmän arvio Ruotsin EMU-ratkaisusta on edelleen erittäin hyödyllistä ja mielenkiintoista luettavaa - varsinkin nyt, kun arvioidaan Euroopan nykyistä finanssikriisiä ja sen taustoja. Ruotsalaisten ekonomistien polkuriippuvuusanalyysi on edelleen varsin järkevä.

Euroopan valuuttajärjestelmä käynnistettiin jo vuonna 1979, mutta siitä huolimatta useat keskeiset Euroopan valtiot eivät ole edelleenkään integroidusti mukana EMS-järjestelmässä. Mm. tästä johtuen Eurooppa ei ole lähelläkään optimaalista valuutta-aluetta. Ns. kovan EMS-järjestelmän luominen on jäänyt puolitiehen huolimatta Maastrichtin sopimuksesta ja monista muista Euroopan Unionin poliittisista julkilausumista. Syynä tähän on ollut keskeisten EU-maiden poukkoileva päätöksenteko päätettäessä EMS-järjestelmästä ja sen kehittämisestä. EU-maissa talouspolitiikan yleisongelmana on kansantalouksien suhdanteiden eriaikaisuus. EU:n päätöksentekomekanismit koskien liiallisia alijäämiä ovat olleet erittäin monimutkaisia ja EU:n sisäinen sanktiojärjestelmä sääntöjen noudattamatta jättämisestä on täynnä aukkoja. Näin ollen sitä ei voida pitää erityisen oikeudenmukaisena - ainakaan Suomen kaltaisten sääntöjä tarkasti noudattavien maiden näkökulmasta.

Euroopan Unionissa epäsymmetriset häiriöt ovat isompi ongelma rahajärjestelmässä kuin symmetriset häiriöt, jotka koskevat kaikkia EU:n jäsenmaita. Kun häiriöt liittyvät yksittäiseen EU-maahan, ongelmat näyttävät eskaloituvan helposti. Globalisaatiosta johtuen sekä positiiviset että negatiiviset kysyntä- ja tarjontahäiriöt ovat aika yleisiä ja niin ollen finanssijärjestelmän tulisi pystyä ennakoimaan häiriöt kohtuullisen luotettavasti. Esimerkiksi tunnettu ekonomisti Willem H. Buiter on esittinyt, että jopa pääomaliikkeidenkin maailmassa epäsymmetristen sokkien vaikutukset voidaan periaatteessa hallita.

Lisäksi kysyntähäiriöt tulisi eritellä vielä rahoituksellisiin ja hyödykemarkkinahäiriöihin. Esimerkiksi Irlannin finanssikriisissä on kyse vakavasta rahoituksellisesta häiriöstä, ei niinkään hyödykemarkkinahäiriöstä. Toki rahoituksellisesta häiriöstä helposti seuraa myös hyödykemarkkinahäiriöitä.

On selvää, että tulevaisuudessa Eurooppaan täytyy luoda mahdollisimman vahva valuuttajärjestelmä. Jos yhteisiä uskottavia pelisääntöjä (mukaan luettuna EU-maiden verotusjärjstelmät) sen luomiseksi ei saada yhdessä kehitettyä ja hyväksyttyä EU:ssa, seuraamuksena on nykyisten kaltaisten finanssikriisien bangwagon-ketju, jolle ei ole nähtävissä loppua, muuten kuin erittäin syvän talouskriisin muodossa. Jos esimerkiksi Turkki hyväksyttäisiin EU:n täysjäseneksi, tämä muutos sisältäisi todella ison finanssikriisiriskin, jonka riskihallinta voisi jopa tuhota EU:n. Tätä riskiä ei ole kovin avoimesti käsitelty EU:ssa.

Tässä mielessä EU:n optimaalisen valuutta-alueen kehittämiseen tulisi paneutua voimallisemmin ja kurinalaisemmmin kuin nyt on nähty tapahtuvan. Itä- ja Etelä-Eurooppa täytyy oikeasti saada integroitua osaksi EU:ta. EU-kansantalouksien rakenneongelmia ei ratkaista nykyisillä kosmeettisilla päätöksillä, vaan tarvitaan pidemmälle meneviä uudistuksia mm. EU-maiden verotusjärjestelmissä sekä meno- ja investointipolitiikassa. Erityisesti epäterve verokilpailu tulisi eliminoida EU-alueella ja mahdollisesti laajemminkin vauraiden OECD-maiden päätöksin. Onneksi tämä asia on jo aktiivisessa käsittelyssä OECD:ssä. Näitä OECD-linjauksia kannattaa hyödyntää tarkasti Suomessa.

Politiikan uudistuksessa elintarvikealaa on linjattu entistä markkinalähtöisemmäksi. Se on avannut kansainvälistä kilpailua ruokamarkkinoilla. Suomen osalta kehitys on tarkoittanut sitä, että tuonti on viime vuosina kasvanut nopeasti kuitenkin niin, että tuontielintarvikkeet tulevat valtaosin EU:n sisämarkkinoilta. Samanaikaisesti Suomen osalta elintarvikkeiden vienti ei ole kuitenkaan kasvanut vastaavalla tavalla.

Maatalouden tukipolitiikassa tämä on näkynyt siten, että tuki ei ole enää tuotantoon sidottua vaan perusteet tulevat laajemmin elintarviketuotannon yhteiskunnallisilla ja ympäristöllisillä vaikutuksilla. Maataloustukia onkin siirretty laajemmin maaseudun kehittämiseen. Näiden ns. modulaatiovarojen avulla EU vastaa tulevaisuuden keskeisiin haasteisiin mm. ilmastonmuutoksen torjumiseen, uusiutuvan energian edistämiseen, vesiensuojeluun ja vesihuoltoon sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiseen.

Suomessa EU-aika on näkynyt maatiloilla nopeana rakennekehityksenä. Muun muassa tilojen määrä on alentunut 95 000 tilasta nykyiseen noin 65 000 tilaan ja tilakoko on kasvanut. Kehityksen myös nähdään jatkuvan vielä samansuuntaisena 2010-luvulla eli yhä pienempi tilamäärä ja viljelijäjoukko tuottavat maamme elintarvikkeiden kokonaistuotannon. Elintarvikkeiden omavaraisuus on kuitenkin pysynyt suhteellisen hyvällä tasolla; Suomi pystyy edelleen tuottamaan itse keskeisimmät maataloustuotteet. Omavaraisuus ei kuitenkaan toteudu maatalouden panosomavaraisuuden puolella (mm. energia, lannoitteet).

Tällä hetkellä keskustelu vuoden 2013 jälkeisestä EU:n ohjelmakaudesta, maatalouden roolista ja erityisesti budjettiosuudesta EU-kokonaisuudessa, käy vilkkaana. Kun suunta on kohti markkinalähtöisempää elintarvikealaa, onko perinteisellä maatalouspolitiikalla enää tulevaisuudessa mahdollista vaikuttaa maatalouden menestymiseen Euroopan pohjoisella alueella vai määräytyykö menestys pelkästään markkinoilla? Joka tapauksessa, EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuutta ja yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä ohjaavat 2010-luvulla muut käsitteet kuin tuotantotuki. Ne ovat ilmastonmuutos, vesiensuojelu, luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja uusiutuvan energian edistäminen toimialalla. Luonnollisesti politiikkakeskustelussa on vahvasti mukana jäsenmaiden elintarvikeomavaraisuustavoitteet ja elintarvikkeiden huoltovarmuuden ylläpitäminen poikkeusoloja ennakoiden.

EU on asettanut monia kunnianhimoisia tavoitteita suhteessa hiilenjälkeiseen yhteiskuntaan. Tuleva Kööpenhaminan ilmastokokous tulee olemaan monessakin mielessä mielenkiintoinen myös Suomen kannalta. EU:n ja Suomen tavoitteet liittyvät kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen, energiatehokkuuden parantamiseen ja uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämiseen. Uusiutuvien energialähteiden käytön lisääminen edellyttää huomattavia lisäinvestointeja.

Energiataloudessa tullaan tarvitsemaan radikaaleja innovaatioita. Vuoden 1960 jälkeen työn tuottavuus on kasvanut EU-maissa 350 prosentilla eli kaksi kertaa enemmän kuin materiaalien käytön tuottavuus, mutta energiakäytön tuottavuus ei ole juurikaan kasvanut. EU:ssa energiakäytön tuottavuuden kasvu on ollut vuoden 1960 jälkeen vain noin 10 %. Energian käytön tuottavuutta on tulevaisuudessa parannettava radikaalisti ja energian tuhlaileva käyttö on lopetettava.

Teknologiset uudistukset eivät yksin riitä, vaan huomiota on kiinnitettävä myös energiaturvallisuuteen, luonnonvarojen riittävyyteen ja öljyn hintakehitykseen. Nämä kolme strategista perustekijää tekevät sopeutumisprosessista erittäin haasteellisen suomalaiselle yhteiskunnalle. Joudumme arvioimaan kriittisesti liikenne-, teollisuus-, asunto- ja kaupunkipolitiikkaamme. Euroopassa kaupungeissa kulutetaan noin puolet kaikesta energiasta, joten kyse ei ole marginaalista politiikan osa-alueesta, kuten usein ajatellaan. Kosmeettiset muutokset eivät riitä näitä politiikan lohkoja uudistettaessa.

Esimerkiksi bioenergiatuotannon kehittäminen voi merkitä noin 900 000 uuden työpaikan syntyä Euroopassa, etenkin maaseutualueille. EU:n tavoite on nostaa uusiutuvien energialähteiden osuus 20 prosenttiin ja liikenteessä biopolttoaineiden osuus tulisi nostaa EU:ssa 10 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. EU:n politiikassa on nähtävissä paljon uusia merkittäviä painotuksia. Esimerkiksi asenne ydinvoimaa kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi. Monet energiatalouden toimijat eivät pidä siirtymistä hiilettömään yhteiskuntaan mahdollisena ilman ydinenergiaa. Ydinenergiaa pidetään kuitenkin siirtymäkauden energialähteenä, ei pitkän aikavälin ratkaisuna energiaongelmiin.

EU:n energiakulutuksen tuontiriippuvuuden arvioidaan kasvavan nykyisestä noin 50 %:sta 65 %:iin vuoteen 2030 mennessä. EU:n tuontiriippuvuus kaasun osalta tulee kasvamaan nykyisestä 57 %:sta peräti 84 %:iin vuoteen 2030 mennessäja öljyn osalta EU:n tuontiriippuvuus tulee kasvamaan nykyisestä 82 %:sta 93 %:iin. Nämä kaikki muutostrendit ovat hyvin ongelmallisia. EU:ssakin on kasvavaa tarvetta ns. öljydiplomatialle.

Energian hinta tuskin laskee tulevina vuosikymmeninä, vaan globaalit kehistystrendit lisäävät painetta hinnan nousuun. Euroopan Keskuspankin raportti vahvistaa tätä tilannearviota. Eurooppa on riippuvainen sellaisista energiatuottajamaista kuten Irak, Iran, Venäjä ja Saudi Arabia. Samaan aikaan Intia ja Kiina lisäävät energiakulutustaan teollistumisen ja autoistumisen myötä. Samalla energian tuonti lisääntyy. Kiinan, Intian ja Brasilian energia- ja teknologiapolitiikka seuraavien 20 vuoden aikana tulee määräämään energia- ja ilmastopolitiikan globaalin suunnan. Näillä näkymin jo vuonna 2020 kehitysmaiden kasvihuonepäästöt ylittävät teollisuusmaiden päästöt. Kehitysmaat tulevat siis hyvin nopeasti mukaan ilmastopolitiikan ratkaiseviksi toimijoiksi.

Teollisuuden etujärjestöjen ja kansalaisjärjestöjen on löydettävä aikaisempaa rakentavampi yhteistyömalli tulevaisuuden energia- ja ilmastonmuutoshaasteista selviytymiseksi. Yhteiskunnan sidosryhmien on luotava nykyistä toimivampi ja aidompi dialogi. Monille etujärjestöille energia- ja ilmastopolitiikka tuleekin olemaan aikaisempaa keskeisempi intressipolitiikan areena.

Talouskasvussa on siirryttävä aidosti laadullisten muutosten suuntaan ja löydettävä tasapaino hyvinvointitavotteiden ja talouskasvutavotteiden välillä. Uusien ekoinnovaatioiden tutkimukseen ja kehitystyöhön on myös panostettava aikaisempaa määrätietoisemmin. Kyse on keskeisestä strategisesta kilpailukyvyn kehittämisen alueesta niin EU:ssa kuin globaalissa taloudessakin.

Eurovaalien nykyinen merkitys ihmisille saattaa hyvinkin kuvastaa muidenkin vaalien merkitystä tulevaisuudessa. Eurovaaleissa on epäselvää, mistä oikein äänestetään. EU-aiheinen uutisointi on Suomen tiedotusvälineissä vähäistä. Kun eduskuntaan on akkreditoitu satoja toimittajia, europarlamentissa työskentelee vain kourallinen heidän suomalaisia kollegojaan. Näin siitä huolimatta että jo hyvin suuri osa Suomen lainsäädännöstä noudattelee muodossa tai toisessa EU:n direktiivejä.

Suomen eduskuntavaaleissa asetelmat ovat selkeämmät ja ennen kaikkea Suomen politiikasta puhutaan vaalikauden kuluessa. Kuitenkin kotimaisissakin vaaleissa trendi on ollut selvä: vaalit kiinnostavat yhä vähemmän. Veikkaan, että tämä trendi tulee jatkumaan ainakin jonkin aikaa. Sen keskeisiä syitä on se, että maassamme vallitsee kolmipuoluejärjestelmä, jossa isoa politiikan suunnan muutosta ei voi koskaan tapahtua. Tässä järjestelmässä on aivan sama mitkä kaksi suurta puoluetta äänestäjät valitsevat hallitukseen.

Vaalipiiriuudistus on askel demokratian suuntaan, mutta uudistukseen sisältyvä ehdotus kolmen prosentin äänikynnyksestä on turha. Ovatko suuret hallituspuolueet sittenkin, juhlapuheista huolimatta, huolestuneempia oman valtansa säilyttämisestä kuin Suomen demokratian tilasta? Esimerkiksi uusien pienten puolueiden - kuten aikoinaan vihreiden tai nyt perussuomalaisten - syntyminen on kolmen suuren puolueen kannalta kielteinen ilmiö, koska se vie niiltä ääniä.

Perussuomalaisten nousu perinteisten puolueiden haastajaksi onkin demokratian kannalta parasta, mitä Suomessa on pitkään aikaan tapahtunut. Ennakoin lisäksi, että yhteiskunnan urbanisoitumisen ja tuotantoelämän muutosten myötä sotien jälkeen Suomea hallinnut neljän puolueen järjestelmä murtuu lopullisesti 10-15 vuoden kuluessa.

• ennakointimenetelmien ammattimaista käyttöä
• verkostomaista yhteistyöstä ennakointiin osallistuvien toimijoiden ja laajojen sidosryhmien kanssa
• tietoista pyrkimystä ratkaista päätöksenteko-ongelmia yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa

Näiden kolmen peruselementin rinnalle on nousemassa neljäs tärkeä peruselementti, sosiaalinen ennakointimedia, johon kytkeytyvät innovaatiomedian ja innovaatiojournalismin osaajaverkostot. Tulevaisuudessa sosiaalinen media tulee olemaan keskeinen osa kaikkia strategisia ennakointitoimintoja.

Viime vuosina ennakointitoiminnan osaksi on noussut Internet- ja Intranet-ympäristöjen ottaminen osaksi ennakointiprosessia. Tämä on mahdollistanut monia positiivisia muutoksia. Tulosten saaminen laajemmin eri toimijoiden tietoisuuteen on ollut eräs keskeinen positiivinen muutos aikaisempaan verrattuna.

Vielä 1990-luvun alussa ennakointitoiminta oli hyvin suppeiden toimijapiirien yhteistoimintaa. Tänään lähes kaikki ennakointiverkostot ovat varsin laajoja, monipuolisia ja yhä globaalimpia luonteeltaan. Kansallinen ja kansainvälinen verkostoituminen on yhä tärkeämpää onnistuneessa ennakointitoiminnassa.

Samalla uuden muutoksen myötä ennakointialan toimijat ovat oppineet paremmin johtamaan projekteja, oppimista ja verkostoja. Tämä merkittävä muutos on tapahtunut uuden digitaalisen IT-teknologian ja verkostoajattelun laajenemisen myötä.

Joulukuussa 2008 kävin Manchesterissa kick-off-kokouksessa aloittamassa erästä uutta tutkimus- ja kehittämishanketta, joka tähtää sosiaalisen median laajempaan hyödyntämiseen Euroopan Unionin tiede- ja teknologiapolitiikassa. Hankkeen nimi on iKnow ja se toteutetaan osana EU:n BlueSky-erikoistutkimusohjelmaa. Hanketta koordinoi Turun kauppakorkakoulun pitkäaikainen kumppani Manchesterin kauppakorkeakoulu professori Ian Milesin johdolla.

iKnow-projektissa pyritään arvioimaan kriittisen ennakointitutkimuksen avulla Euroopan tulevia haasteita ja muutosvoimia, jotka vaikuttavat aikaa myöten merkittävällä tavalla Euroopassa tehtävään tutkimus- ja kehittämistoimintaan.

Hankkeessa kehitetään heikkojen signaalisen analyysiä palvelemaan monimutkaisia tiede- ja teknologiapolitiikkan päätöksenteko-ongelmia ja haasteita. Hankkeen tulee antaa uusia vastauksia siihen, mihin suuntaan Euroopan Research Area (ERA) -ajattelumallia tulisi kehittää tulevaisuudessa. Näin on luvattu Euroopan Komissiolle.

iKnow-hankkeen yhteydessä sosiaalinen media pyritään tietoisesti yhdistämään ennakointitoimintaan. Se on myös tämän Suomen Foresight.fi–sivuston haaste. Meillä Suomessa on vielä yllättävän vähän tutkimustietoa sosiaalisen median, innovaatiotoiminnan tai ennakoinnin yhdistämisestä.

Tässä mielessä olisi tärkeää tutkia tarkemmin sosiaalisen median käyttöä osana ennakointiprosesseja. Se tuskin on täysin ongelmatonta tai edes kovin helppoa. Olemme vasta harjoittelemassa monien digitaalisen vallankumouksen mahdollistamia työkalujen käyttöä, omaksumassa uusia innovaatioita ja luomassa uusia sosio-teknisiä sovellutuksia.

Tämä kaikki ei tule onnistumaan ilman ongelmia ja kitkattomasti – tai käyttäen aikamme muotitermiä - ketterästi.