Sivuhyppynä todettakoon Suomi korporaatioiden maaksi. Konjunkturinstitutetin tutkimuspäällikkö Juhana Vartiainen kirjoitti aiheesta hienon jutun viimeisimpään Chydenius-lehteen. Vaikka hierarkiat Suomessa olisivat matalat, verkostot syntyvät instituutioiden kautta, antavat valtaa ja ovat jäykkiä. Jutun lukeminen ja sen jälkeinen linnan juhlien katselu avasivat silmäni ammolleen.

Kaivo-oja puhui naisten puvuista paradoksaalisena keskustelunaiheena. Ehkä ihmisillä on tarve käsitellä arkisiakin asioita. Jokaisen on toisinaan osattava pukeutua. Minä ajauduin pohtimaan miesten pukuja, joista ei puhu juuri kukaan. Durkheimilaisen ajattelun mukaan miesten pukujen samankaltaisuus on ilmeinen mekaanisen solidaarisuuden osoitus. Frakista poikkeaminen ansaitsee usein närkästyneitä katseita aivan Durkheimin mekaaniseen solidaarisuuteen liittämällä tavalla. Mutta yhtä kaikki, hallintorakenne juhli sitä, mitä itsenäisyys heille tarkoittaa, ja heidän taustakuoronaan oli suomi-identiteettiä vahvistava julkisuus.

Pelottaa hieman puhua näin Suomen itsenäisyyden juhlarahaston julkaisemilla sivuilla. Itsenäisyys on silti yhä ristiriitaisempi käsite. Georg W. Bush puhui enemmän vapaudesta, mutta tarkoitti kuitenkin samaa kuin me puhuessamme itsenäisyydestä hallinnon oikeutena. Bushille vapaus tarkoitti valtion vapautta velvoittaa kansalaiset tukemaan valitsemansa presidentin pyrkimyksiä.

Uskon suomalaisten sotilaiden taistelleen suomalaisten vapauden puolesta, mutta oman ja perheensä vapauden, ei presidentin vapauden puolesta. Useimmat suomalaiset lienevät edelleen valmiita taistelemaan, jos yksilön vapaudet ovat laajasti uhattuna. Valtion hallinnollisen itsenäisyyden luovutamme helpommin. Joskus vapaus toteutuukin paremmin itsenäisen valtion ”vapauksista” luopumalla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tästä hyvä esimerkki. Valtionhallinnon itsemääräämisoikeus lieneekin linnassa juhlineille tärkeämpi asia kuin niille, joille vapaus ja ihmisyys ovat valtiovaltaa ja Suomi-brändiä laajempia kysymyksiä.

Jatkan vielä sivuraiteelle, jotta hyökkäys pehmenisi. Edellisessä blogiartikkelissani pyrin hahmottamaan, miten tuottavuus syntyy sopivalla tavalla erikoistumista ja vaihdantaa tukevista rakenteista. Meidän rakenteemme ja osaamisemme palvelee osaltaan erikoistumista ja osaltaan vaihdantaa. Tuottavuuden kasvu edellyttää erikoistumisen ja vaihdannan lisääntymistä, jonka Durkheim osoitti merkitsevän orgaanisen solidaarisuuden alueen kasvua ja mekaanisen solidaarisuuden alueen suppenemista. Jäykät rakenteet, joissa vain kasvot vaihtuvat, eivät auta. Itse asiassa rakenteiden jäykkyys lisää eriarvoisuutta. Nykyinen arvojohtajamme ei tätä sosiologien, historioitsijoiden ja matemaatikkojen vahvistamaa lainalaisuutta taida tuntea. Eriarvoisuuden kasvaessa turvallisuuden tunne luonnollisesti kuitenkin säilyy, jos rakenteet vahvistuvat samalla. Monet äänestäjät kiittävät.

Noukin esiin yhden rakenteen, yleissivistyksen, jolla meidät sopeutetaan muihin rakenteisiin. Yleissivistys liittyy durkheimilaisessa hengessä joko mekaaniseen solidaarisuuteen tai vaihdannan sujuvuuteen. Erikoistumiseen se ei luonnollisesti ainakaan suoranaisesti voi liittyä. Organisaatioiden tapana on muuttaa keinot päämääriksi ja näin on käynyt yleissivistyksenkin. Koulut kuluttavat valtavan määrän resursseja opettaja- ja oppilastunteina sellaisen yleissivistyksen opettamiseen, joka on menettänyt merkityksensä vaihdannan edistämisessä. Nyt meistä miehistä parhaimmat kasvatetaan toisiaan kopioiviksi pingviineiksi. Ehkä se ei ole oikean ja väärän kysymys. Helppoa on, ettei tarvitse ajatella. Ehkä mekaaniseen solidaarisuuteen nojaaminen kuitenkin pysähdyttää ja riistää meiltä vapauden. Virkamiesperheen arvoihin kasvaneena koen vääräksi, jos vapauden ja valtiojohtoisen itsenäisyyden problematisointi jäisi vain koneiston ulkopuolisten lipunpolttajien tehtäväksi. Sisäinen luutuminen päätyy usein murtumiseen.

Suomessa itsenäisyyspäivään liittyy useita paradokseja. Media käyttää huomattavasti laajemmin tilaa Presidentinlinnan naispuolisten juhlijoiden vaatetuksen kommentoimiseen ja arvioimiseen kuin vaikka kansakunnan tulevaisuuden kannalta keskeisten EVA-skenaarioiden kommentoimiseen. Itse näen tässä melkoisen paradoksin. Paradoksin olemassaolo ei ole välttämättä hyvä asia yhteisen tulevaisuutemme kannalta. Kaikille vähänkään politiikkaa ja yhteiskuntaelämää seuraaville on kuluneen vuoden aikana käynyt selväksi, että kansakunnan johtajuus ja tulevaisuusstrategiat ovat jääneet toissijaisiksi pääministerin ”lautakasaskandaalin” ja presidentin ”pöytälautaskriisin” yhteydessä. Medioiden vaatteiden kommentointikisa sopii hyvin tähän paradoksien maailmaan. Substanssikysymykset näyttävät olevan toissijaisia kansakunnan tulevaisuuskeskustelussa.

Medioiden ja talous-poliittisen eliitin presentismi ja historismi dominoivat ajatteluamme itsenäisyyspäivänä. Näistä lähtökohdista käsin Suomen historian kehityslinjat nähdään suhteellisen suoraviivaisiksi edistysaskeleiksi kohti kansakunnan ”menestystarinaa”. Menneisyyttä peilataan nykyisyyteen johtavina askelina, jossa kansakunnan historian kulun mutkat ovat erheitä, virheitä tai suorastaan edistyksen esteitä. Näin ajatellen myös Presidentinlinnan ulkopuolella pidettävät mielenosoitukset ja Suomen lipun polttamiset asettuvat omaan marginaaliinsa, kypsymättömien nuorten ja marginaalissa elävän väestönosan pieniksi erheiksi. Itsenäisyyspäivänä itsetyytyväisen poliittis-taloudellisen eliitin rauhaa ei kannata turhaan häiritä ylimääräisillä pohdinnoilla ja saati kriittisillä reformistisilla ajatuksilla. Tästä näkökulmasta maailman täytyy antaa olla sininen ja valkoinen – edes kerran vuodessa.

Itsenäisyyden juhliminen ankkuroituu voimakkaasti historiaan ja kansallisen eliitin perusarvojen alleviivaamiseen. Tämä on mielenkiintoinen havainto sinänsä - etenkin tulevaisuudentutkijalle. Itsenäisyyspäivänä ei yleensä paljon keskustella kansakunnan tulevaisuudesta tai esimerkiksi syrjäytyneiden kansalaisten haasteellisesta tilanteesta, vaikka luulisi itsenäisyyteen liittyvän myös aidon huolen kansakunnan kaikkien väestökerrosten tulevaisuudesta.

Olisi varmaankin jo pyhäinhäväistys ehdottaa TV:ssä esitettävän parhaaseen ”prime time” -aikaan jokavuotisen pakollisen Tuntematon sotilas -elokuvan sijaan kansakunnan tulevaisuuskeskustelua. Onko siis syytä edes miettiä kansakunnan tulevaisuutta? Onhan sitä varten jo perustettu parlamentaarinen tulevaisuusvaliokunta ja muita parlamentaarisia elimiä, jotka varmastikin hoitavat tämän asian puolestamme. Ja onhan meillä myös A-studiot ja Ajankohtaiset Kakkoset. Tässä yhteydessä orgaanisen solidaarisuuden tukeminen edellyttäisi organisoitua vastuullisuutta organisoidun vastuuttomuuden sijaan.

Ehkä silti voisimme esittää vaihtoehtoisia näkökulmia tieteen luomasta tulevaisuusnäkökulmasta myös itsenäisyyspäivän viettoon? Ferdinand Tönnies esitti kirjassaan vuonna 1877 yhteiskuntatutkimuksen piirissä erittäin keskeisen käsiteparin Gemainschaft ja Gesellschaft. Gemainschaftin (yhteisön) organisaatioperustan on katsottu perustuvan verisukulaisuuteen, yhteiseen kieleen ja perinteeseen, yhteenkuuluvuuden tunteeseen sekä yhteisiin tapoihin.

Gesellschaftin (yhteiskunnan) organisaatioperusta on taas nähty perustuvan markkinoihin ja kilpailuun. Edellä mainitun yhteydessä on nähty yhteiskunnassa vallitsevan pääsääntöisesti orgaanisen solidaarisuuden ja jälkimmäisessä taas mekaanisen solidaarisuuden. Voidaan ajatella, että jokainen yhteiskunta tarvitsee minimimäärän yhteisöllisyyttä toimiakseen yhteiskuntana kulttuurisesti kestävästi. Tarvitsisimme enemmän jokapäiväisten yhteisöjen kuten Helsinki Mission edustajien äänten kuuntelemista.

Tulevaisuusnäkökulmasta käsin olisi tärkeää miettiä, millaista solidaarisuutta itsenäisyyspäivän yhteydessä halutaan pääsääntöisesti tukea, orgaanista vai mekaanista solidaarisuutta? Orgaanista yhteisöllisyyttä vai mekaanista yhteiskunnallisuutta? Meillä on siis kaksi vaihtoehtoista pääskenaariota valittavanaan niin itsenäisyyspäivänä kuten jokaisena muunakin päivänä.

Nykymuotoinen itsenäisyyspäivän juhlinta näyttää olevan jonkinlainen sekava ja hajanainen yhdistelmä mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden sattumanvaraista tukemista. Yhteinen pohdinta kansakunnan orgaanisen solidaarisuuden tulevaisuudesta näyttää olevan itsenäisyyden juhlinnan yhteydessä varsin vähäistä ja satunnaista. On valitettavaa, että kansakunnan toiminnan orgaanisen solidaarisuuden sisällöt eivät juuri rikastu tämäntyyppisestä mekaanisen jäykästä, sekavasta ja perinnesidonnaisesta toimintamallista. On selvää, että orgaanista solidaarisuutta ei itsenäisyyspäivänä tueta naisten muotitrendien kommentoinnilla tai julkkishaastatteluilla. Tämä toimintamalli johtaa mekaanisen solidaarisuuden painottumiseen kansakunnan toivottavana tavoitetilana.

Pitkällä aikavälillä tämä lähestymistapa ei ole välttämättä viisasta – ei ainakaan jos kansakuntaa halutaan tulevaisuudessa kehittää vahvan orgaanisen solidaarisuuden lähtökohdista käsin. Yhteisöllisyyttä tarvittaisiin huomattavasti enemmän – etenkin näinä vaikeina talouslaman aikoina.