Yhteiskunta, joka perustuu yksilöiden keskinäiselle kilpailulle, ei voi edistää yhteisvastuuta. Tällaisessa yhteiskunnassa ajatus on se, että oman edun maksimointi maksimoi myös automaattisesti yhteisen edun, näkymättömän käden ohjaamana.

Oman edun maksimoiminen voi olla rajatuissa erityistapauksissa ja rajatuin mittarein mitattuna tehokasta, mutta koko yhteiskuntaa ohjaavaksi periaatteeksi siitä ei ole.

Reaalimaailmassa yhteiskunnallinen keskustelu ja poliittiset prosessit ovat erilaisten ryhmien välistä etukamppailua, josta yksilöiden välinen reilu kilpa on kaukana. Kilpailupuhe ikään kuin neutraloi tai naamioi tämän valtapolitiikan reilujen ehtojen vallitessa tapahtuvaksi kilvoitteluksi.

Ajan mittaan yhteiskuntaluokkien välinen kilpailu sekä yksilön pärjäämistä korostava puhetapa nakertaa koko yhteiskunnan perustaa siten, että sen koossa pitäminen edellyttää yhä enemmän ponnistuksia.

Yhteiskunnat ovat aina tarvinneet koheesiota ja yhteisyyttä. Yhteisvastuusta tulee kuitenkin vain hallitsevan eliitin vallan työkalu, jollei tiedosteta että yhteisvastuuta ei voi olla ilman yhteisvaltaa. Yhteisvastuun yhteiskunta voidaan toteuttaa vain jakamalla valta uudestaan. Vaikutusmahdollisuudet ympäröivään todellisuuteen motivoivat ottamaan vastuuta ja estävät vastuupuheen hyväksikäytön vallan välineenä.

Ennakoin kuitenkin että yhteisvastuuseen ja ”talkoisiin” patistaminen tulee lisääntymään tulevina vuosina talouden ollessa aiempaa huterammalla perustalla. Tietyille yhteiskuntaryhmille pyritään yhteisvastuun nimissä delegoimaan asioita, jotka aiemmin järjestettiin yhteiskunnallisesti. Näitä puheita vastaan täytyy asettaa kansalaisten itseorganisoitunut poliittisuus.

Luonnontieteiden nojaan rakentuva tekninen tietämys on pitkälti julkista. Periaatteessa kuka tahansa voi julkisesti saatavan tiedon perusteella rakentaa kohtuullisesti toimivan tuotantolaitoksen. Ainoastaan kilpailun viimeinen terä on yksityisten yritysten tuotekehittelyosastojen salaista aineistoa, jolla pyritään voittamaan johtava markkina-asema.

Tällainen kilpailu ei kuitenkaan välttämättä ole yritysten kannalta edullista. Yritykset pyrkivät pikemminkin minimoimaan kilpailun ja monopolisoimaan tuotannon mahdollisimman pitkälle. Yritykset eivät siis ”luonnostaan” pyri edistämään yhteiskunnan kokonaisetua vaan yrityksen etua – tai tarkemmin sanottuna yrityksen taustalla olevien pääomanomistajien etujen ”vektorisummaa”, kuinka se sitten määräytyykään.

Yritykset pyrkivät muokkaamaan maailman sellaiseksi, että niillä olisi yksinoikeus syntyvän tiedon hyödyntämiseen. Erilaiset pitkitetyt patenttijärjestelyt ovat esimerkki tällaisesta; toinen esimerkki on yksittäisiä valmistajia käytännössä suosivat viralliset tai epäviralliset standardit. Epävirallista ”standardoimista” voi olla esimerkiksi yhteiskunnan kehityksen ohjaaminen suuntaan, joka hyödyttää joitakin yrityksiä tai yritysryhmiä. Kolmas esimerkki on tiedon kaupallistaminen, esimerkiksi yliopistolaitoksen yksityistämisen muodossa. Suomen hallitus onkin ponnekkaasti liittynyt yksityisen pääoman kanssa yhteiseen rintamaan pääoman voittoedellytysten parantamiseksi tiedon tuottamisen mekanismien yksityistämisen kautta.

Tulevaisuudessa nähdään yhä kiihtyvää taistelua tiedosta ja sen hallinnasta. Vaikka hallitus onnistui viemään läpi yksityistä pääomaa suosivan yliopistolakiuudistuksen, samalla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itse tiedon tuottajat ovat mobilisoituneet kamppailuun yhteiskunnallisesta vallasta. Opiskelijatoiminta on radikaaleinta yliopistotoimintaa pariin vuosikymmeneen. Yliopistojen norsunluutorni on murtunut, mutta samalla niistä on tullut yhteiskunnallisen kamppailun areenoita.