Politiikan uudistuksessa elintarvikealaa on linjattu entistä markkinalähtöisemmäksi. Se on avannut kansainvälistä kilpailua ruokamarkkinoilla. Suomen osalta kehitys on tarkoittanut sitä, että tuonti on viime vuosina kasvanut nopeasti kuitenkin niin, että tuontielintarvikkeet tulevat valtaosin EU:n sisämarkkinoilta. Samanaikaisesti Suomen osalta elintarvikkeiden vienti ei ole kuitenkaan kasvanut vastaavalla tavalla.

Maatalouden tukipolitiikassa tämä on näkynyt siten, että tuki ei ole enää tuotantoon sidottua vaan perusteet tulevat laajemmin elintarviketuotannon yhteiskunnallisilla ja ympäristöllisillä vaikutuksilla. Maataloustukia onkin siirretty laajemmin maaseudun kehittämiseen. Näiden ns. modulaatiovarojen avulla EU vastaa tulevaisuuden keskeisiin haasteisiin mm. ilmastonmuutoksen torjumiseen, uusiutuvan energian edistämiseen, vesiensuojeluun ja vesihuoltoon sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiseen.

Suomessa EU-aika on näkynyt maatiloilla nopeana rakennekehityksenä. Muun muassa tilojen määrä on alentunut 95 000 tilasta nykyiseen noin 65 000 tilaan ja tilakoko on kasvanut. Kehityksen myös nähdään jatkuvan vielä samansuuntaisena 2010-luvulla eli yhä pienempi tilamäärä ja viljelijäjoukko tuottavat maamme elintarvikkeiden kokonaistuotannon. Elintarvikkeiden omavaraisuus on kuitenkin pysynyt suhteellisen hyvällä tasolla; Suomi pystyy edelleen tuottamaan itse keskeisimmät maataloustuotteet. Omavaraisuus ei kuitenkaan toteudu maatalouden panosomavaraisuuden puolella (mm. energia, lannoitteet).

Tällä hetkellä keskustelu vuoden 2013 jälkeisestä EU:n ohjelmakaudesta, maatalouden roolista ja erityisesti budjettiosuudesta EU-kokonaisuudessa, käy vilkkaana. Kun suunta on kohti markkinalähtöisempää elintarvikealaa, onko perinteisellä maatalouspolitiikalla enää tulevaisuudessa mahdollista vaikuttaa maatalouden menestymiseen Euroopan pohjoisella alueella vai määräytyykö menestys pelkästään markkinoilla? Joka tapauksessa, EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuutta ja yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä ohjaavat 2010-luvulla muut käsitteet kuin tuotantotuki. Ne ovat ilmastonmuutos, vesiensuojelu, luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja uusiutuvan energian edistäminen toimialalla. Luonnollisesti politiikkakeskustelussa on vahvasti mukana jäsenmaiden elintarvikeomavaraisuustavoitteet ja elintarvikkeiden huoltovarmuuden ylläpitäminen poikkeusoloja ennakoiden.

Euroopan maatalouden haasteiden ennakointia ja skenaarioita (2009, 109 s.)

Irlannin maaseudun 2025 ennakointi. Myös kokoelma artikkeleita ennakoinnin aihepiireistä (2005, 84 s.)

Euroopan maaseudun tulevaisuutta tarkastelleen skenaariotyön raportti. (2008, 54 s.)

Intian maatalouden 2025 ennakointi, sis. kaksi skenaariota. (8/2007, 48 s.)

Ranskan maanviljelyn ennakointi vuoteen 2013 (2/2008, 84 s.)

Maailman ruoka- ja maanviljelyjärjestelmiä vuonna 2050 tarkastelevan ennakoinnin lyhyt esittely (5/2008, 5 s.)

Luomuruoantuotanto- ja -viljelytutkimusohjelman valmisteluun tehty ennakointi (4/2008, 45 s.)

Peltojen käyttötarkoitusta ruoan ja energiantuotantoon ennakoivan Fields for Food or Fuel? -ohjelman esite, jossa skenaarioita. (2009, 20 s.)

Yksi perinteisistä vedenkäyttäjistä on maatalous. Elintarvikkeiden tuotanto on nimittäin hyvin vesi-intensiivistä tuotantoa kastelujärjestelmineen. EEA (European Environment Agency) julkisti keväällä raportin Euroopan unionin alueen vedenkäytöstä. Raportissa on arvioitu myös maatalouden osuutta vedenkäytössä. Euroopan kokonaisvedenotosta se on noin neljäsosa (24%), mutta alueiden välillä maatalouden vedenkäyttö jakautuu epätasaisesti. Joillakin Etelä-Euroopan alueilla maatalouden osuus vedenotosta on yli 80 prosenttia ja luonnollisesti käyttö koostuu pääasiassa kasteluvedestä. Ja vedenottomäärät ovat luonnollisesti suurimmillaan kesäkausilla, jolloin vettä on vähiten saatavilla. Tämä lisää haittavaikutuksia.

Historiallisesti vedenkäytön lisääntyminen on lähtenyt liikkeelle nimenomaan tuottavuuden nostosta maataloudessa, jonka lisäksi vallitseva politiikka on tukenut kastelujärjestelmien rakentumista. Tämä näkyykin erityisesti Italian, Espanjan, Ranskan ja Kreikan kastelujärjestelmien piirissä olevissa peltohehtaarimäärissä. Onkin selvää, että erityisesti Etelä-Euroopassa maatalouden käyttämiä vesivaroja uhkaa vielä suurempi niukkuus ilmastonmuutoksen myötä. Etelä-Euroopassa ilmastonmuutoksen vaikutuksissa on IPCC:n arvioissa ennakoitu kuivuus- ja hellekausien yleistymistä, veden saatavuuden heikkenemistä, satoisuuden laskemista sekä metsäpalojen lisääntymistä.

Maatalouden vedenkäyttöä onkin kestävyyden näkökulmasta tehostettava, jotta vettä riittäisi paitsi kasteluun, myös muihin yhteiskunnan tarpeisiin; ihmisille, ympäristölle ja eri talouden aloille. Ratkaisuna tai ainakin kestävämmän vesipolitiikan keinoina raportti korostaa, että kannustimet maatalouden vedenkäytössä on uusittava. Raportti esittää, että

• veden hinnoittelu on keskeisin keino, jolla voidaan kannustaa kestävään vedenkäyttöön,
• kansallisilla ja EU:n tukipolitiikalla voidaan edelleen kannustaa vettä säästävien tekniikoiden käyttöönottoon,
• viljelijät voivat valita tekniikoita, käytäntöjä ja kasvilajeja, jotka vähentävät vedenkäyttöä.
• vedenkäytön neuvontaa lisätään, joilla varmistetaan, että viljelijät ovat tietoisia käytössään olevista vaihtoehdoista,
• tuetaan lisätutkimusta uusista vedenkäytön kohteista (biopolttoainetavoitteet ja energiakasvien viljelyn lisääminen),
• panostetaan puhdistustekniikkaan, jossa jätevedestä saadaan kasteluvettä.

Suomi ja pohjoinen pallonpuolisko ovat vesivarojen osalta hyvässä asemassa, mutta globaalisti olemme yhteisen haasteen edessä.