Luonnontieteiden nojaan rakentuva tekninen tietämys on pitkälti julkista. Periaatteessa kuka tahansa voi julkisesti saatavan tiedon perusteella rakentaa kohtuullisesti toimivan tuotantolaitoksen. Ainoastaan kilpailun viimeinen terä on yksityisten yritysten tuotekehittelyosastojen salaista aineistoa, jolla pyritään voittamaan johtava markkina-asema.

Tällainen kilpailu ei kuitenkaan välttämättä ole yritysten kannalta edullista. Yritykset pyrkivät pikemminkin minimoimaan kilpailun ja monopolisoimaan tuotannon mahdollisimman pitkälle. Yritykset eivät siis ”luonnostaan” pyri edistämään yhteiskunnan kokonaisetua vaan yrityksen etua – tai tarkemmin sanottuna yrityksen taustalla olevien pääomanomistajien etujen ”vektorisummaa”, kuinka se sitten määräytyykään.

Yritykset pyrkivät muokkaamaan maailman sellaiseksi, että niillä olisi yksinoikeus syntyvän tiedon hyödyntämiseen. Erilaiset pitkitetyt patenttijärjestelyt ovat esimerkki tällaisesta; toinen esimerkki on yksittäisiä valmistajia käytännössä suosivat viralliset tai epäviralliset standardit. Epävirallista ”standardoimista” voi olla esimerkiksi yhteiskunnan kehityksen ohjaaminen suuntaan, joka hyödyttää joitakin yrityksiä tai yritysryhmiä. Kolmas esimerkki on tiedon kaupallistaminen, esimerkiksi yliopistolaitoksen yksityistämisen muodossa. Suomen hallitus onkin ponnekkaasti liittynyt yksityisen pääoman kanssa yhteiseen rintamaan pääoman voittoedellytysten parantamiseksi tiedon tuottamisen mekanismien yksityistämisen kautta.

Tulevaisuudessa nähdään yhä kiihtyvää taistelua tiedosta ja sen hallinnasta. Vaikka hallitus onnistui viemään läpi yksityistä pääomaa suosivan yliopistolakiuudistuksen, samalla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itse tiedon tuottajat ovat mobilisoituneet kamppailuun yhteiskunnallisesta vallasta. Opiskelijatoiminta on radikaaleinta yliopistotoimintaa pariin vuosikymmeneen. Yliopistojen norsunluutorni on murtunut, mutta samalla niistä on tullut yhteiskunnallisen kamppailun areenoita.