Japanin tsunamikatastrofi ja siihen liittyneet eri ydinvoimalakriisitilanteet ovat olleet viime viikkojen ajan medioiden jokapäiväistä uutisaineistoa. Tilannetta Japanissa on seurattu huolestuneina sekä kansalaisten ja poliittisten päättäjien piirissä. Japanin tapahtumien yhteydessä tsunami on ollut suurkatastrofi. Tsunamia seurannut ydinvoimakatastrofi oli tsunamiin verrattuna pienemmän mittaluokan katastrofi, jos asiaa mitataan kuolonuhrien lukumäärällä.

Näiden kahden katastrofin taloudellisista seuraamuksista on vielä vaikea esittää lopullista arviota. Joka tapauksessa ne ovat mittavia, puhumattakaan ihmisten kokemista kärsimyksistä, joita on lähes mahdotonta mitata.

Viime viikot ovat olleet kansalaisia näkökulmasta hämmentäviä ja järkyttäviä. Samaan aikaan Suomessa politiikan päättäjien kentässä on esitetty monia erilaisia tilannearviointeja ydinvoiman tulevaisuudesta Suomessa. Osa päätöksentekijöistä on esittänyt, että voimme jatkaa Suomessa suunnilleen samaan tyyliin kuin tähänkin asti. Osa päätöksentekijöistä on esittänyt täydellistä suunnan muuttamista ydinvoimainvestointien osalta.

Itse arvioin tässä tilanteessa, että tulemme toteuttamaan jotain keskitien linjausta, koska  kumpikaan näistä ääriskenaarioista ei ole järkevä, saati rationaalinen.

On ilmeistä, että kansalaisten ja poliittisten päättäjien käsitykset ydinvoiman riskeistä ja turvallisuudesta ovat muuttuneet Japanin katastrofin myötä. On syytä muistaa, että näin on toki käynyt ennenkin. Akuutin kriisin jälkeen mielipideilmastossa tapahtuu selviä muutoksia, mutta tietyn ajan jälkeen mielipideilmasto palautuu ”normaalille” uralle. Tulevaisuudentutkimuksessa joudutaan hyvin usein palaamaan päättäjien perususkomuksiin todellisuudesta. Elämme samassa maailmassa, mutta eri todellisuuksissa. Tästä monien todellisuuksien näkökulmasta johtuen on luonnollista, että eri päättäjien ja ihmisten perususkomukset ovat erilaisia. Kuten eräät johtavat yhteiskuntatieteilijät ovat asiasta todenneet: ”Todellisuus on sosiaalisesti rakentunut”.

Emme voi koskaan päätyä täydelliseen yhteisymmärrykseen esimerkiksi ydinvoiman turvallisuudesta tai sen käyttöön liittyvästä hyväksyttävästä riskitasosta. Osmo Soininvaara kommentoi Japanin ydinvoimalinjauksia toteamalla, että Japanissa on selvästi hyväksytty korkeampi riskitaso kuin Suomessa. Hän tiivisti asian seuraavasti: ”Jos me hyväksymme yhden vakavan onnettomuuden kerran miljoonassa vuodessa, japanilaiset näyttävät hyväksyvän niitä kerran sadassa tai kerran tuhannessa vuodessa”. Meillä ja japanilaisilla on tässä suhteessa erilainen arvomaailma. Hän myös totesi asianmukaisesti, että eri ydinvoiman ikäpolvittaiset teknologiaratkaisut poikkeavat riski- ja turvallisuustasoltaan toisistaan.

Usein kuulee väitettävän, että ydinvoiman vastustaminen perustuu pelkästään tunneseikkoihin ja vain ydinvoiman puolesta puhuminen on ”tieteellisesti” tai rationaalisesti argumentointua. Jos tarkastellaan ydinvoimaa eräänä energiantuotantomuotona, lienee selvää, että kukaan ei voi täysin varmuudella sanoa, onko ydinvoima hyvä vai huono asia. Kyse on moraalisista painotuksista ja valinnoista. Jokainen ihminen tekee oman SWOT-analyysinsä ja ihmisten painotukset uhkien ja mahdollisuuksien osalta ovat erilaisia eri ihmisten kohdalla. Kyse on arvoperusteista valinnasta. Toisaalta kyse on keinojen ja päämäärien valinnasta epävarmuuden vallitessa. Voimme tehdä arviointia hyvin erilaisista arvolähtökohdista käsin.

Kyse on lopulta myös yksilöiden tai intressiryhmittymien mielipiteistä. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että ydinvoiman rakentaminen ei ole marginaalinen projekti, vaan hyvin ison mittaluokan riski-investointi. Ydinvoima energiatuotantona, jos se on päätetty rakentaa, jakautuu selkeästi kolmeen osaan, johon kaikkiin liittyy hyötyjä ja haittoja. Jokainen vaihe sisältää erilaisia riskejä. Laadukkaalla suunnittelulla ja toimenpanolla osaa riskeistä voidaan pienentää.

Ydinvoimalaitosprojektin alussa on vaihe A, joka kestää 5-10 vuotta. Tämä vaihe on rakentamisvaihe, josta nettohyöty on selvästi positiivinen, koska riskit ovat hyvin pieniä ja hyödyt ovat selvästi paikallisia/alueellisia. Vaihe on ydinvoiman vaikutusperiodissa hyvin lyhyt (Olkiluoto3-ydinvoimalaitoshankkeessa se on ajallisesti noin 9 vuotta). Julkaisimme viime vuonna tätä vaihetta koskevan taloustieteellisen analyysin, jossa tutkittiin rakentamisen ja investoinnin kysynnän kasvun aikaansaamia kokonaistaloudellisia kokonaistuotanto- ja -työllisyysvaikutuksia Satakunnassa. Tämän tyyppiset taloudelliset arviointitutkimukset ovat tärkeitä, jotta voimme kriittisesti arvioida ydinvoimalaitoshankkeiden kansantaloudellista merkitystä.

Ydinvoimalaitosprojekti ei pääty vaiheeseen A, vaan sitä seuraa yleensä B-vaihe eli periodi, joka kestää noin 60 vuotta. Suomen 4 ydinvoimalaitoshanketta ovat tässä vaiheessa. Vaihe B on ydinvoimalan tuotantovaihe, josta normaaliolosuhteissa nettohyöty on posiitiivinen, mutta epänormaalissa olosuhteissa (vrt. Harrisburg 1979, Tsherhobyl 1986, Fukushima 2011, ja monia muita pienempiä onnettomuuksia) nettohyöty voi kääntyä negatiiviseksi – ainakin joksikin aikaa.

B-vaiheen ydinvoimaonnettomuuksien todennäköisyys onnettomuuksille on pieni. Joka tapauksessa tällä periodilla hyödyt ovat edelleen paikallisia (vrt. sähkönsiirto), mutta onnettomuuden tapauksessa haitat saattavat koskea useita maita (rajan pinnassa olevat voimalat ja konkreettisesti Tshernobyl) ja jopa pysyvästi (vrt. luonnon onnettomuus ja biodiversiteetin pysyväisluonteinen vaurioituminen). Nyt esimerkiksi Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden heijastusvaikutukset leviävät koko maailmantalouteen toimialoilla, jotka käyttävät japanilaisia alihankkijoita tuotannossaan.

Pelkkä onnettomuusriskin olemassa olo saa aina aikaan taloudellisia seuraamuksia. Eräs Japanin ydinvoimakriisin seuraamus voi olla Suomen kannalta yllättävä. Olisiko Fukushiman tapahtumien opettamana ryhdyttävä miettimään kansainvälisesti, kuka saa rakentaa ydinvoimaloita? Tässä päätöksentekotilanteessa päättäjien tulisi arvioida erilaisia riskejä (maanjäristysriski, tsunamiriski, terrorismin riski, ja muut taloudelliset, sosiaaliset, poliittiset ja teknologiset riskit) aikaisempaa tarkemmin ja jäsentyneemmin.

Suomen etuna tällaisissa vertailuissa on ainakin se, että Suomi ei ole geologisesti maanjäristysaluetta. Kansainvälisesti olisi oltava tiukka ohjaava normisto siltä varalta, että joku maa rakentaa riskialttiille paikalle ydinvoimaloita.

Nyt Suomen rajan lähialueilla on ydinvoimaloita, jotka voivat aiheuttaa varsin isoja taloudellisia ja yhteiskunnallisia haittavaikutuksia Suomelle ja sen kansalaisille. Olisi oltava mahdollisuus puuttua suoraan ko. ydinvoimainvestointiin tai kehittää kansainvälinen vakuutus- ja korvausjärjestelmä, joka kattaa lähimaille ja lähialueille riittävät korvaukset ydinvoimalaonnettomuuden tapahtuessa. Tällainen oikea korvausvelvollisuuteen johtava tilanne syntyisi aina, jos jokin maa rakentaisi ydinvoimalaitoksen lähelle naapurimaan rajaa. Japanin ydinvoimalaonnettumuuden jälkeen ydinvoimalarakentaminen on aikaisempaa kansainvälisempi kysymys, ei pelkästään kansallisin päätöksin ohjattava asia. Maittain voi toki olla jo olemassa erilaisia onnettomuusrahastoja, mutta niillä ei ole vielä nykyisin aitoa kansainvälistä ulottuvuutta.

Japanin ydinvoimalaitosonnettomuuden seurauksena Suomen eduskunnan tulisi perustaa ydinvoimarahasto, josta voimme tarvittaessa korvata minkä tahansa viiden suomalaisen ydinvoimalan aiheuttamat haitat rajanaapureillemme. Jos rakennamme tulevaisuudessa lisää ydinvoimaloita Suomeen, tätä rahastoa pitäisi kasvattaa lisääntyneiden riskien mukaisesti.

Nykyinen ydinvoimalarakentaminen on kansainvälisestä ulottuvuudesta huolimatta edelleen kansallista ja se on erityisen kansallista, koska kukaan ei juuri halua viedä ulkomaille ydinsähköä eli rahastaa sähköstä lyhyen periodin ajan, mutta ottaa ydinjätteet pitkäksi aikaa. Norja ja Ruotsi esimerkiksi myyvät vesivoimalla tuotettua sähköä pohjoismaiseen sähköpörssiin ja myös muualle Eurooppaan. Käytännössä sähkön myyminen kansainvälisessä pörssissä tekee Suomen ydinsähköstäkin joko vienti- tai tuontitavaraa, koska eihän pörssissä sähköä eritellä sen tuotantomuodon mukaan.

Vaihetta B seuraa ydinvoimaprojektissa 3. ajallinen periodi, josta alkaa korkea-aktiivisen jätteen säilytysaika. Normaaliolosuhteissa isoimmat ydinvoimalaitosprojektin taloudelliset haitat syntyvät loppusijoitusratkaisujen toteuttamisesta, koska käsittelykustannukset ja varastointikustannukset ovat huomattavia ja jäävät todennäköisesti tulevien sukupolvien vastuulle. Vaiheessa C- ei ydinvoimasta saada enää taloudellista hyötyä. Vaiheen C riskit ovat suuret, koska loppusijoitusongelmaa ei käytännössä voi ratkaista lopullisesti nykytietämyksellä, koska aikahorisointti on niin pitkä. Asiantuntijat käyttävätkin tässä yhteydessä termiä ”ylipitkän aikavälin ydinjätteen loppusijoittaminen ydinhautaan”.

Kuten tiedämme, Suomessa on yleisesti ajateltu niin, että ratkaisemme tämän vaikean ongelman ensimmäisenä täysin turvallisesti maailmassa. Tämä on iso haaste Suomen energiatuotantojärjestelmälle. Tärkeää on tässä vaiheessa todeta, että vielä ei ole lopullista lupaa Olkiluodon Onkalolle. Toisaalta emme täysin varmasti tiedä, vaikuttaako Fukushima tähän (vaikka kyseessä onkin vaiheen B riskin realisoituminen).

Japanin ydinvoimakriisin jälkeen on yhä selvempää, että ydinvoiman riskit ovat sekä paikallisia että mutta myös kansainvälisiä. Jokainen ydinvoimavaltio on päättänyt antaa ydinjäteperinnön seuraaville sukupolville riippumatta nykyisistä kansallisuuksista. Näin on myös Suomi tehnyt.

Kaikki edellä kerrottu ja mainittu kuvaa vain tilannetta, jos ydinvoimala on päätetty rakentaa. Tässä yhteydessä ei ole siis pohdittu sitä, onko ydinvoima kansantaloudellisesti kannattavaa verrattuna johonkin toiseen sähköenergian tuotantomuotoon. Tällaisia tieteellisesti neutraaleja skenaariolaskelmia on vaikea tehdä, koska se riippuu oleellisesti käytetysrtä diskonttokorosta.

Mitä Fukushima voi opettaa Suomen poliittisille päättäjille? Eräs tärkeä opetus on ainakin se, että ydinvoimalaitosrakentaminen on vaihteittainen prosessi, joka pitäisi pystyä ennakoimaan riittävän hyvin riskien ja ylimääräisten kustannusten välttämiseksi. Jokainen epäonnistuminen ennakoinnissa johtaa todennäköisesti kustannusten kasvuun prosessin aikana. Vaihe A, vaihe B ja vaihe C sisältävät jokainen tämän epäonnistumisen riskin.

Toisaalta Fukushima voi hieman yllättäen opettaa myös sen, että Suomen geologisesti stabiilia kallioperää voidaan tulla käyttämään pysyvänä kilpailuvalttina suhteessa maihin, joissa on huomattava maanjäristysriski. Jos esimerkiksi uusien ydinvoimaloiden rakentaminen kielletään kokonaan huomattavan maanjäristysriskin omaavilla alueilla, tämä muuttaisi maailman energiatuotannon asetelmia radikaalisti.

Vaikka tämän tyyppinen päätös voisi olla perusteltavissa turvallisuusnäkökulmasta käsin, ei sen toteuttaminen ole varmastikaan helppoa. Myös ydinvoimarakentamisinvestointeja koskee Herbert Simonin esittämä rajoitetun rationaalisuuden ongelma.

Jos tämä rationaalisesti perusteltu taloudellinen kilpailuetu otetaan tulevaisuudessa huomioon, Suomeen ehkä rakennetaankin huomattavasti yli oman kansallisen tarpeen uutta ydinvoimakapasiteettia, koska riskit edellä kuvatuissa vaiheissa B ja C ovat huomattavasti pienemmät kuin monilla muilla mailla - johtuen Suomen maaperän geologiasta.

Nyt Suomessa sähkömarkkinat ovat lyhyen tähtäimen hintoihin perustuvat markkinat, mutta jos tulevaisuudessa Suomeen rakennettaisiin ylimääräistä energiatuotantokapasiteettia em. perustein, niin tämä koko kansallinen ydinvoiman tuotantokapasiteetti pitäisi hinnoitella nuo B ja C vaiheiden ydinvoimatuotannon riskit huomioiden. Ydinvoimaa ei ole välttämättä rationaalista alihinnoitella – ei ainakaan pidemmällä aikaviiveellä.

Tässä on eräs tuleva visainen tutkimusongelma maamme ekonomisteille. Tässä tulevaisuuden eräässä mahdollisessa energiatuotantoskenaariossa pitäisi lähteä siitä, että jos ydinsähköä myydään esim. ruotsalaisille tai tanskalaisille ylimäärä, niin he myös maksavat Suomessa toteutettujen ydinvoimarakentamisen vaiheiden B ja C riskeistä. Tämä olisi rationaalista ydinvoiman hinnoittelua tulevaisuudessa.

Ydinenergian tulevaisuuden hinnoitteluongelma on strateginen tutkimusalue, johon toivoisi panostettavan maamme tiede- ja tutkimuspolitiikassa. Japanin ydinvoimakriisi nostaa tämän ison strategisen ydinenergian hinnoittelukysymyksen energiapolitiikan keskiöön.

Kirjoittaja vastaa henkilökohtaisesti tässä blogimerkinnässä esitetyistä arvioista ja arvioinneista. Tässä blogimerkinnässä esitetyt arviot eivät edusta Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tai sen eri asiantuntijoiden mielipiteitä tai arvioita, vaan ovat kirjoittajan omia käsityksiä ydinvoimaan liittyvistä kysymyksistä.

Kommentoin tässä blogissa yhä monimutkaisemmaksi käyvää maailmanmenoa Laxenburgin vinkkelistä. En niinkaan siteeraa viisaita tutkimuksia, vaan enemmänkin ruokalakeskusteluja. Meillä on keskieurooppalaiseen tapaan puolentoista tunnin ruokatunti ja erillinen kamari jälkiruokakahvin nauttimista varten, joten siellä kuulee kaikenlaista. Sekalaista. Mutta kiinnostavaa.

Siteeraan tässä yhtä kollegoistani, Forestry-ohjelman vetäjä Michael Obersteinia. IIASA:n seinälle viimeisimmäksi ripustettu Nobel-kunniakirja on IPCC:n työssä mukana olleille ilmastotutkijoille. Joten ilmastoasiat viistävät usein keskustelua. Michaelin näkökulma ei ole kovin perinteinen. Hän puhui jääkaudesta, joka on kuulemma huomattavasti todennäköisempi ilmastonmuutos ja nopeampi kuin ilmaston lämpeneminen. Tästä väittämästä joskus myöhemmin enemmän (aiheesta kiinnostuneet voivat saada luettavakseen nivaskan artikkeleita aiheesta). Keskustelun seuraava käänne oli vieläkin kiinnostavampi. Michael totesi, että meidän pitäisi saada aikaiseksi jollain tavalla useita pieniä katastrofeja, jääkausia. Näin voisimme oppia siedettävässä mittakaavassa jotain ilmiöistä, joista meillä ei ole suuremmin kokemuksia. Voisimme ikään kuin harjoitella katastrofeista selviytymistä. Miten se raamatullisesti menikaan, seitsemän vuotta ja seitsemän vitsausta… Jumala kurittaa, jotta osaisimme elää viisaammin.

Perinteisessä riskienhallinnassa riskit pyritään ennakoimaan ja niiden toteutuminen torjumaan niin pitkälle kuin mahdollista. Maailmassa, johon nyt olemme siirtymässä, tämä periaate ei enää ole mahdollinen: tuntemattomia elementtejä on yksinkertaisesti liikaa. Niitä on hankala ennakoida – ja vielä hankalampi ehkäistä olemattomiin etukäteen. Tässä tilanteessa ei tämä ”Pikkujääkausien oppimisteoreema” ole ollenkaan hullumpi. Mitäpä jos riskien ennakoinnin sijaan suhtaudummekin niihin vanhan suomalaisen sananlaskun tapaan: Mikä ei tapa on hyväksi, koska se vain vahvistaa. Tässä tapauksessa ajankohtainen muotoilu olisi ehkä: ”Katastrofi, josta jotenkin selvitään, opettaa joustavammaksi ja auttaa selviämään sitten siitä suuremmasta.”