Odotetustikin kävi ilmi, että lähiruoan konsepti on ongelmallinen; ihmiset eivät tunne sitä. Toki itse sana on tuttu - ruoka tuotetaan lähellä. Tosin kuluttaja saattaa myös ajatella, että kaikki lähikaupasta saatava on lähiruokaa. Lähiruoan myös oletetaan olevan puhdasta ja terveellistä. Sen merkitys alueen omalle taloudelle on myös tiedossa, joskaan paikallistalouden tukeminen ei ohita makua ja hintaa valintaperusteena. Myös ekologisuus liittyy lähiruoan mielikuvaan.

Se, onko lähiruoka edes kauhean ilmastoystävällistä tai laajemmin ekologista, onkin sitten toinen juttu. Koska ihmiset mieltävät lyhyet kuljetukset merkittäväksi ympäristön tilaa parantavaksi tekijäksi, huomio ei kiinnity tuotekategorioiden välisiin eroihin. Ainakin yhtä oleellista on se, mitä ruokaa syö - esimerkiksi riisi tulisi korvata ohralla, jos haluaa CO2-jälkensä pienenemään. Lyhyet kuljetusmatkat kuitenkin vaikuttavat ruoan tuoreuteen, eikä ruokaan ole kenties lisätty säilyvyyttä edistäviä aineita. Tähän tutkimuksessa olleet kuluttajat kiinnittivät huomiota.

Hyvin kävi kuitenkin ilmi myös se, että moni kuluttaja ostaa ruokaa, koska ”jotain on syötävä”. Kuluttaja turvautuu tuttuihin tuotteisiin. Lähikauppa on vastaajien enemmistön valinta ostopaikaksi, joskin myös tori tulee mainituksi. Alle prosentti piti nettiä mieluisana vaihtoehtona. Nyt juurikin on muistettava, kuinka tutkimus tehtiin. Kuluttajia ei etukäteen segmentoitu, joten mukana ovat tiettynä kellonaikana tietyssä paikassa tutkimukseen sattumalta joutuneet kaupassakävijät, eivät ns. edelläkävijät.

Tutkimukseen osallistuneet kuluttajat kaipasivat lisää tietoa lähiruoasta, jotta sen tunnistaisi. Facebookissa näkyykin jo pieniä ruokamerkkejä, jotka tavoittelevat ostajiaan verkostojen yli. Sosiaalista mediaa hyödyntävä markkinointi sopii hyvin pienen budjetin markkinointiin. On kuitenkin huomattava, että tutkittujen kuluttajien enemmistö ei välttämättä halunnut tietää itse tuottajasta vaan lähiruoasta yleensä. Heidän mielestään jokin standardi ja siihen liittyvä merkki auttaisi tietämään, että tuote on aidosti lähi. Tässä yhteydessä nimenomaan pakkausmerkinnät nousivat keskiöön.

On totta, että markkinatutkimukset kuvaavat vahvasti tätä hetkeä eivätkä yleensä ennakoi muutosta, vaikka ruoan ekologisuuden vaade on esiintynyt kuluttajatrendiraporteissa yli 10 vuotta. Muutosta kahlitsee aina tapa ja tottumus ja niihin liittyvät yhteiskunnalliset järjestelyt. Tuttuus ja helppous ovat tekijöitä, joiden vaikutusta ei pidä aliarvioida, kun mietitään ruoan tulevaisuutta. Ne muovaavat vahvasti edelläkävijöidenkin arkea. Se että ruoan saa lähelle on monelle kuluttajalle tärkeämpää kuin se, kuinka lähellä se on tuotettu. Se että se on läheltä ja luomua ja kenties ympäristöystävällistäkin on sinänsä hyvä, mutta ylimääräisiä ostosreissuja ei kuluttaja ruokansa takia tee.

Vuonna 1981 Sitra julkaisi raportin ”Suomen talous 2010”. Viime viikolla julkaistiin arviointi siitä, kuinka oikeaan tuo raportti osui: Ennustuksesta jälkiviisauteen.

Arvioinnissa toimitaan samoin kuin vuoden 1981 raportissa: se on kokoelma toimiala-asiantuntijoiden kirjoittamia kuvauksia sekä kokonaisuuden yhteen vetävä pääraportti. Ennustusten oikeaan osumista arvioimaan on jopa saatu laajalti samoja asiantuntijoita jotka tekivät alkuperäiset kuvaukset – kaksi kolmasosaa kirjoittajista on alkuperäisiä. Raportin toimittaja on Bertil Roslin, joka oli Sitran kakkosmies vuonna 1981.

Raportti tarjoaa erittäin mielenkiintoisia huomioita, sekä ennakoinnista ja sen helppouksista ja vaikeuksista yleensä, että myös yksittäisistä onnistumisista ja epäonnistumisista, kuten onko helpompaa ennustaa isoa kokonaisuutta (Suomen talous) vai sen osia (toimialat) tai miksi ”helpotkin” ennusteet kuten Suomen väestömäärä voivat mennä pieleen. Raportissa väestö vuonna 2010 oli näet arvioitu 10% pienemmäksi kuin se nyt on. Lisäksi tarjolla on erinomainen katsaus Suomen taloushistoriaan viimeisten 30 vuoden ajalta.

Kun muuntogeenisen tuotannon tulevaisuutta kartoitettiin MTT:n vetämässä ja Delfoi-tekniikalla toteutetussa tutkimuksessa jokunen vuosi sitten, asiantuntijat näkivät muuntogeenisten kasvien lisääntyvän selvästi kasvintuotannossa seuraavien 20 vuoden aikana. Muuntogeenisillä lajikkeilla viljellyn peltopinta-alan maailmassa nähtiin lisääntyvän lähelle 500 miljoonaa hehtaaria vuoteen 2025 mennessä. Tällä hetkellä muuntogeenisiä tuotetaan 134 miljoonalla hehtaarilla (maailman peltoala oli kokonaisuudessaan 1 506 miljoonaa hehtaaria vuonna 1997, kokonaispeltoala-arvio vuodelle 2030 on reilu 1 700 milj. hehtaaria). Maailman tasolla päähuomioon nostettiin geeniteknisesti tuotettavat kuivankestävät, suolankestävät ja pohjoisessa myös kylmänkestävät lajikkeet. Kun tämän hetken painopiste kasvilajikkeissa on lisätä tautienkestävyyttä, tuholaiskestävyyttä ja jonkin verran laatua, niin tulevaisuudessa paneeli näki monen geenin takana olevien ominaisuuksien parantamisen korostuvan jalostustyössä.

Kehityksen nähtiin Suomessa olevan hitaampaa kuin maailmalla keskimäärin: Suomessa muuntogeenisiä kasvilajikkeita viljeltäisiin kaupallisesti todennäköisesti reilulla 20 % peltopinta-alasta vuonna 2025, kun taas maailmalla todennäköinen arvio oli 41 prosenttia. Mediaanivastauksessa ensimmäisen lajikkeen (peruna) odotettiin tulevan kaupalliseen viljelyyn vuonna 2013. Asiantuntijat toivoivat, että bio- ja geeniteknologiaa käytettäisiin vahvemmin non-food -sovelluksiin kuten energiakasvilajikkeiden jalostukseen. Kuten nyt toteuma näyttää, paneeli arvioi, että ensimmäiset viljeltävät muuntogeeniset kasvit olisivat peruna, rypsi/rapsi tai sokerijuurikas.

Nyt eduskunnassakin keskusteltava asia eli eri tuotantojärjestelmien rinnakkaiselo puhutti tutkimukseen vastannutta asiantuntijapaneelia. Konkreettinen keskustelu onkin nyt kohdistunut eri lajikkeiden suojaetäisyyksien määrittämiseen. Rinnakkaisviljelystä nähtiin tulevan alueellista, jolloin alueiden kehitys saattaisi tästäkin syystä polarisoitua ja aiheuttaa paikallisia ristiriitoja erityisesti luonnonmukaisen tuotannon yhteydessä. Rinnakkaiselon järjestämisestä nähtiin koituvan myös koko tuotantoketjulle kustannuksia, joita ei ole kovin helppo perustella pidemmällä aikavälillä Suomen maataloudessa, jossa luonnonhaitta on muutenkin tuotantokustannuksia nostattava tekijä.

Bioteknologialla nähtiin suuria mahdollisuuksia myös muussa kuin perinteisessä maataloustuotannollisessa hyödyntämisessä, mm. bioenergiatuotannon edistämisessä, biologisten prosessien hyötysuhteen kasvattamisessa kasvissa itsessään, biotekniikan hyödyntämisessä jätteiden käsittelyssä, biohajoavien pakkausmateriaalien kehittämisessä sekä maatilan jätevedenpuhdistuksessa. Suhtautuminen muuntogeenisiin kasvilajikkeisiin ja niiden hyödyntämiseen Suomen maataloudessa erosikin selkeästi non-food -kasvilajikkeiden suhteen. Muuntogeeniset kasvilajikkeet olivat toivottavia non-food -tuotannossa esimerkiksi bioenergiaa tuotettaessa. Suoraan ruoaksi tarkoitettuun peruselintarvikkeeseen, joka olisi muuntogeenisesti tuotettu, suhtauduttiin varauksellisemmin.

Yhtenä tutkimuksen johtopäätöksenä todettiinkin, että bio- ja geeniteknologian hyödyntämisessä pitäisi enemmin keskustella käyttökohteen mukaisesti. Keskustelu siitä, missä yhteydessä ja minkälaisessa tuotannossa tekniikka olisi käytettävissä, antaisi paremmin pohjaa yhteiskunnan päättäjille, minkälaiseen maataloustuotantoon teknologiaa olisi laajassa konsensuksessa mahdollisuus kehittää. Tätä taustaa vasten non-food -käyttöön, elintarvikekäyttöön ja rehukäyttöön tarkoitetut jalostetut kasvilajikkeet tulisi käsitellä päätöksenteossa erillisinä.

Politiikan uudistuksessa elintarvikealaa on linjattu entistä markkinalähtöisemmäksi. Se on avannut kansainvälistä kilpailua ruokamarkkinoilla. Suomen osalta kehitys on tarkoittanut sitä, että tuonti on viime vuosina kasvanut nopeasti kuitenkin niin, että tuontielintarvikkeet tulevat valtaosin EU:n sisämarkkinoilta. Samanaikaisesti Suomen osalta elintarvikkeiden vienti ei ole kuitenkaan kasvanut vastaavalla tavalla.

Maatalouden tukipolitiikassa tämä on näkynyt siten, että tuki ei ole enää tuotantoon sidottua vaan perusteet tulevat laajemmin elintarviketuotannon yhteiskunnallisilla ja ympäristöllisillä vaikutuksilla. Maataloustukia onkin siirretty laajemmin maaseudun kehittämiseen. Näiden ns. modulaatiovarojen avulla EU vastaa tulevaisuuden keskeisiin haasteisiin mm. ilmastonmuutoksen torjumiseen, uusiutuvan energian edistämiseen, vesiensuojeluun ja vesihuoltoon sekä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiseen.

Suomessa EU-aika on näkynyt maatiloilla nopeana rakennekehityksenä. Muun muassa tilojen määrä on alentunut 95 000 tilasta nykyiseen noin 65 000 tilaan ja tilakoko on kasvanut. Kehityksen myös nähdään jatkuvan vielä samansuuntaisena 2010-luvulla eli yhä pienempi tilamäärä ja viljelijäjoukko tuottavat maamme elintarvikkeiden kokonaistuotannon. Elintarvikkeiden omavaraisuus on kuitenkin pysynyt suhteellisen hyvällä tasolla; Suomi pystyy edelleen tuottamaan itse keskeisimmät maataloustuotteet. Omavaraisuus ei kuitenkaan toteudu maatalouden panosomavaraisuuden puolella (mm. energia, lannoitteet).

Tällä hetkellä keskustelu vuoden 2013 jälkeisestä EU:n ohjelmakaudesta, maatalouden roolista ja erityisesti budjettiosuudesta EU-kokonaisuudessa, käy vilkkaana. Kun suunta on kohti markkinalähtöisempää elintarvikealaa, onko perinteisellä maatalouspolitiikalla enää tulevaisuudessa mahdollista vaikuttaa maatalouden menestymiseen Euroopan pohjoisella alueella vai määräytyykö menestys pelkästään markkinoilla? Joka tapauksessa, EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuutta ja yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä ohjaavat 2010-luvulla muut käsitteet kuin tuotantotuki. Ne ovat ilmastonmuutos, vesiensuojelu, luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja uusiutuvan energian edistäminen toimialalla. Luonnollisesti politiikkakeskustelussa on vahvasti mukana jäsenmaiden elintarvikeomavaraisuustavoitteet ja elintarvikkeiden huoltovarmuuden ylläpitäminen poikkeusoloja ennakoiden.

Vastavalmistunut tutkimus on juuri tuottanut tarkennusta vastuun eri ulottuvuuksista. Elintarvikkeiden ja elintarvikeketjun toiminnan vastuullisuutta esitellään uunituoreessa Elintarvikeketjun vastuullisuus -tutkimusraportissa (pdf).

Aihe on ajankohtainen, kun muistetaan juuri käsittelyssä oleva salmonellaepidemia ketjun toimivuuden kannalta.Vastuullisuutta tuleekin lähestyä maa- ja elintarviketaloudessa koko elintarvikeketjun näkökulmasta. Elintarviketuotannon ketjuhan kattaa monia portaita aina panosteollisuudesta ja alkutuotannosta kaupan hyllylle ja kuluttajille saakka. Tiedon konkretisoiminen vastuullisesta toimintatavasta on ollut hajanaista, joten kuluttajien on ollut hankala arvioida tuotteen ja sen tuotantoketjun vastuullisuutta.

Hankkeessa elintarvikeketjun vastuullisuutta on käsitelty kolmen esimerkkituotteen osalta. Eli käytännössä ruisleivän, broilerituotteiden ja margariinin tuotantoketjuille on laadittu ulottuvuuksien osalta kriteerit ja mittarit, joiden avulla ketjujen vastuullista toimintaa ja sen tavoitteita voidaan lähteä työstämään. Esimerkkinä se, miten tuotteet rehevöittävät vesistöjä tai vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Tuloksena vastuullisuus on muotoutunut seitsemäksi ulottuvuudeksi: ympäristö, tuoteturvallisuus, ravitsemus, työhyvinvointi, eläinten hyvinvointi, taloudellinen vastuu ja paikallisuus.

Kysymys tässä on pitkälti yritysten näkökulmasta saada markkinoilla kilpailuetua ja valmistautua tulevaisuuden kuluttajien vaateisiin. Tällainen toiminta tarkoittaisi myös lainsäädännön vaatimuksien ylittämistä, josta aiheutuneet kustannukset saataisiin myynnin ja markkinaosuuden kasvuna takaisin. Luonnollisesti arvoketjun parempi hallinta ja prosessien tehostaminen (esim. ympäristötehokkaat ratkaisut) voivat jo sinällään tuoda kustannussäästöjä, eli vastuullinen toiminta ei välttämättä pelkästään lisää kustannuksia.

Saadaanko elintarvikkeisiin tulevaisuudessa yksi vastuullisuusmerkki, joka sisältäisi kaikki em. vastuullisuuden ulottuvuudet? Tulevaisuudessa tuotteen tausta voisikin selvitä yhdellä silmäyksellä pakkausmerkinnästä.

Oikeastaan vasta viime ja tämän vuoden aikana olemme heränneetkin siihen, että ruoan hinta ei välttämättä olekaan enää kovin stabiili. Vielä keväällä 2007 ei osattu ennakoida, millaiseen vuoristorataan maataloustuotteiden hinnat loppuvuodesta joutuvat. Esimerkiksi vehnän hinta tuplaantui lyhyessä ajassa 2007 syksyn parin kuukauden aikana.

Jos vilkaisemme Mirhami 2030 -loppuraporttia voimme todeta, että olemme eläneet viime vuosikymmenet halvan ruoan aikaa. Vielä 1950-60 –luvulla kulutimme lähes puolet tuloistamme ruokaan. Kuinka suuri osa lompakon varoista menee ruokaan kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä?

Jos otetaan huomioon keskeisimpien muutostekijöiden vaikutus, niin ruoan hinnan nousu näyttää hyvin todennäköiseltä. Muun muassa ilmastonmuutos tuo mukanaan epäedullisia muutoksia viljelyolosuhteisiin, mm. sään ääri-ilmiöiden tai muuten huonontuvien kasvuolosuhteiden takia, sekä viljelymaan laadun huonontuessa. Tuotantokustannusten nousu on todennäköistä pidemmällä aikavälillä (energia, rahti ym.). Väestönkasvu lisää ruoan kysyntää.

Väestönkasvun ohella kulutusmuutosten vaikutukset ruoan kysynnässä ovat keskeisiä (lihapainoitteisen ruokavalion lisääntyminen Itä- ja Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa). Ja oman vaikutuksensa tuovat jo toteutuneet bioenergiahankkeet.

Pellosta tuotetaan siis muutakin kuin ”suoraa” ruokaa; rehua ja non-food tuotteita kuten kuitua ja bioenergiaa. Bioenergiahankkeet ovat toteutuneet vahvimmin erityisesti USA:ssa (maissi) ja jo perinteisemmin Brasiliassa (sokeriruoko). Euroopassa peltobiomassan hyödyntäminen bioenergiaksi ei ole ollut merkittävää; öljykasvit (biodiesel) ovat EU:ssa pääosassa.

Hinnan nousupaineissa on kuitenkin samalla muistettava, että viljelyalaa on mahdollista lisätä. FAO ennakoi vuoteen 2030, että maailmassa otetaan uutta peltoalaa käyttöön noin 200 miljoonaa hehtaaria, eikä viljelykelpoisen alan kasvattamisessa tätäkin enemmän ole esteitä.

Näinhän jo Ricardo esitti maankorkoteoriassaan; jos viljavin maa ei riitä markkinoiden kokonaiskysynnän tyydyttämiseen, viljelyä harjoitetaan myös vähemmän tuottavalla maalla. Ilmasto-olosuhteiden ja siten satokausien erilaisuuteen ja tuotantomäärien vaihteluun voidaan varautua varmuusvarastoja kasvattamalla, ja kuten Mirhami 2030 kertoo, voimme käyttää ihmisravintona muutakin kuin pellosta johdettua ravintoa.

MIRHAMI 2030, ERA:n Ruokamuutos 2030), jossa on arvioitu tulevaisuuden vaihtoehtoisia kehityskulkuja ruoankulutuksen ja -tuotannon osalta. Nämä toimivat tärkeinä herättäjinä tilanteessa, jossa joudumme miettimään, mitä tulevaisuudessa syömme ja ennen kaikkea, miten se on tuotettavissa.

OECD on omissa ennusteissaan todennut, että kymmenen vuoden aikavälillä viljat ja öljykasvit ovat 20-30%, ja jalostetut maitotuotteet 30-40% kalliimpia kuin mitä ne ovat olleet ajanjaksolla 2000-2005. Tulevaisuudessa joudutaan ottamaan kantaa vahvemmin maataloustuotteiden arvohierarkiaan pellolla, eli sitä kuinka paljon muuta kuin ruokaa, pelloilla tuotetaan.

Ruokamuutos 2030 -skenaarioiden rinnalla kannattaa lukea Turun kauppakorkeakoulun, Kuluttajatutkimuskeskuksen, MTT:n ja Finpron yhteisen Mirhami-hankkeen vastikää julkaistut ruokaskenaariot.

Kuten olette ehkä huomanneet, sivustomme ei ole ollut aivan parhaassa mahdollisessa terässä. Niinpä emme ole myöskään tiedottaneet olemassaolostamme laajasti. Tähän tulee kuitenkin muutos vuoden 2009 alussa.

Kiitos meidät jo löytäneille lukijoille!

Riitta Nieminen-Sundell (toim.)

Ruokamuutos 2030

Suomessa on tartuttu ruoan ja sen tuottamisen tulevaisuuteen muun muassa Sitran ERA-hankkeen ruokamuutosskenaarioissa ja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen koordinoimassa Mirhami-hankkeessa, jotka molemmat katsovat vuoteen 2030. Siinä missä ERA keskittyy ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin, Mirhami tarkastelee laajemmin ruoan kulutusrakennetta.

Mirhami julkaisee tuloksensa 10.12.2008, ja heidän loppuraporttinsa Mitä ruoaksi huomenna? – suomalaisten ruoan kulutuksen tulevaisuus, MIRHAMI2030 saa tapahtuman jälkeen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen sivuilta. Sitran ERA-hankkeen skenaariot ovat saatavissa muun muassa näillä sivuilla tämän vuoden loppuun mennessä. Niiden saapumisesta tulee erillinen ilmoitus.

Ruoan eettisyys ja ekologisuus nousee terveellisyyden rinnalle valintakriteeriksi

Puhe ruoan tulevaisuudesta ei loppune näihin raportteihin, päinvastoin. Kyse on keskeisestä inhimillisen hyvinvoinnin alueesta, jonka tuottamisen ja kuluttamisen muodot on viime aikoina otettu tarkempaan tarkasteluun. Ruoan ekologiset, eettiset ja terveydelliset merkitykset ovat keskiössä.

Tähän asti kuluttaja on tottunut tutkimaan pakkausten terveysmerkintöjä – nyt on harkittava samalla omaa eettistä ja ekologista vastuuta. Kaikkien näiden puolien yhdistäminen vaatii meiltä aikamoista näppäryyttä, sillä eri argumentit lyövät joskus toisiaan poskelle. Kaiken kukkuraksi ruokavalintoja ohjaa myös maku. Ruoan on oltava hyvää. Miten nämä kaikki saadaan samaan pakettiin?

Vastuu ei silti ole vain kuluttajan. Niin paljon kuin yksittäinen kuluttaja voikin omassa elämässään tehdä, vain teollisuuden tuotekehityspanoksin ja muin kehitystoimin saadaan aikaan parempia tuotteita. Teollisuus joutuu vastaamaan kulutusmuutoksiin. Osansa on pakkausmerkinnöillä: kuinka kuluttaja tietää, mitä hän on ostamassa.

Valinta on meidän

Millaista sitten on ruoka vuonna 2030? Ainakin ERA-ohjelma lupaa kasviksia ja kalaa. Tai sitten lihaa entiseen malliin. Tai sitten keinolihaa ja laboratoriomakkaroita. Riippuu aivan siitä, mitä neljästä skenaariosta lukee. Tulevaisuus on avoin meidän valittavaksemme.