Tämän kuun kysymys koskee euron tulevaisuutta: Onko Suomen valuutta vuonna 2015 yhä euro? Jätä vastauksesi etusivun alalaidassa!

Tuula Laitinen vastaa Sitran Energiaohjelman viestinnästä ja sidosryhmäsuhteista. Hän on työskennellyt Sitrassa vuodesta 2001. Valmistuttuaan tradenomiksi hän on kerännyt työkokemusta niin Suomessa kuin Saksassa. Tuulalla on myös Inforin viestintäpäällikön tutkinto.

Useat johtamisen ja hallinnon asiantuntijat näkevät muutoksen johtamisen keskeiseksi kysymykseksi. Periaatteessa monet haluavat johtaa muutosta - tai ainakin hallinnoida sitä. Muutoksen johtaminen ei ole kuitenkaan kovin helppoa. Tämä blogi voi osaltaa selittää ja auttaa ymmärtämään sitä, miksi muutoksen johtaminen on niin haasteellista. Osa yhteiskunnan toimijoista haluaa muutoksia, osa taas ei niitä halua. Niitä, jotka aktiivisesti haluavat muutoksia ja tuottavat muutoksia, kutsutaan muutosagenteiksi. Ne, jotka taas vastustavat muutosta, muodostavat muutosvastarinnan. Sekä muutoksella että muutoksen vastustajilla on omat kannattajansa ja omat sidosryhmänsä. Muutos määrää yhteiskunnallisia intressejä. Näin muutos ei ole koskaan sosiaalisesti tai poliittisesti neutraali asia. On todettu, että vain muutos on pysyvää. Se lienee totta.

Kulunut vuoden 2011 kevät ja kesä on ollut mielenkiintoista aikaa. Suomi on saanut uuden hallituksen värikkäiden vaiheiden jälkeen. Värikkäiden vaiheiden taustalla ovat isot muutospaineet ja poliittiset intressit. Maailman finanssikeskukset ovat olleet myllerrysten keskuksina ja olemme saaneet kuulla huolestuttavia uutisia lähes päivittäin. Kurssien laskiessa ja noustessa markkinoilla on syntynyt muutosta, josta jotkut hyötyvät ja jotkut kärsivät. Useat asiantuntijat varoittelevat maailmantalouden kaksoistaantumasta ja vaikeista ajoista. Meidän ei ole tässä nykyajassa helppoa hahmottaa muutosta. Miten meidän tulisi nähdä nyt tapahtumassa olevat muutokset? Millaisiin asioihin olisi syytä kiinnittää huomiota?

Systeemiteoria

Eräs tapa analysoida muutosta on nojautua systeemiteoriaan ja sen tuottamiin ajattelumalleihin. Keskeisiä systeemiteorian kehittäjiä ovat olleet mm. Ludwig von Bertalanffy, Oskar Lange, Russ Ackoff, Stafford Beer, Peter Checkland, Jamshid Gharajedaghi ja David Snowden. Wienissä vaikuttanut Ludwig von Bertalanffy (1971) loi systeemiteorian perustan teoksellaan ”General Systems Theory”. Monet muutkin ovat kehittäneet systeemiteoriaa aina viime vuosiin asti. Viime vuonna 2010 ilmestynyt Aalto-yliopiston tutkimusjohtaja Mika Aaltosen teos ”Robustness: Anticipatory and Adaptive Human Systems” Suomessa. Hänen nykykäsityksensä Suomen ennakointijärjestelmästä on kriittinen, mutta tietyllä tavalla varsin perusteltu. Hänen mukaansa Suomessa puuttuu rohkeutta muutokseen ja muutosjohtamiseen (Mika Aaltonen: Suomi ei rohkene luoda tulevaisuuttaan). Systeemiteoriaa on hyödynnetty niis tekniikan kehittämisessä kuin taloustieteessäkin. Systeemiteoriaa voidaan soveltaa myös tulevaisuudentutkimuksessa ja innovaatiotutkimuksessa. Suomessa ehkä kansainvälisesti tunnetuin systeemiteorian kehittelijä on ollut professori Yrjö Ahmavaara. Hänen eräs keskeinen teoksensa on ”Yhteiskuntakybernetiikka” vuodelta 1976. Harva tietää, että Yrjö Ahmavaara on myös tulevaisuudentutkija. Hänen teoksensa ”Kybernetiikka tutkimusalueena” ilmestyi Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisuna jo vuonna 1981. Tämän teoksen julkaisemisesta on kulunut nyt 30 vuotta. Systeemiteoria on siis nähty jo kauan sitten hyödyllisenä taustateoriana tulevaisuudentutkimukselle. Näin näki asian myös Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen ensimmäinen johtaja Prof. Pentti Malaska, joka oli erityisen kiinnostunut kompleksisuus- ja kaaosteorioista. Ahmavaara on kehitellyt systeemiteoriaa informatiikan, yhteiskuntateorian ja taloustieteen aloilla. Aikoinaan paljon käytetty faktorianalyysi oli Yrjö Ahmavaaran keskeinen kiinnostuksen kohde. Vuonna 1958 julkaistu Yrjö Ahmavaaran ja Toivo Vahervuon teos ”Johdatus faktorianalyysiin” on ollut monen suomalaisen väitöskirjan metodinen kulmakivi. Systeemiteoriaan perustuvat ja kytkeytyvät tilastotieteelliset menetelmät ovat edelleen käyttökelpoisia ja niitä kehitellään aktiivisesti edelleen.

Systeemiteorian mukaan yhteiskunnan eri organisaatiot ovat sosiaalisia yksikköjä, jotka koostuvat osasysteemeistä, joita rakennetaan ja uudelleenrakennetaan tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Organisaatioilla on systeemiteorian mukaan tavoitteita ja päämääriä. Sekä osasysteemien välisistä että systeemin ja ympäristön välisistä vuorovaikutussuhteista riippuu, millaiseksi organisaation toiminta muotoutuu eri tilanteissa. Muutoksen myötä myös vuorovaikutussuhteet muuttuvat organisaatioiden välillä.

Suhteellinen etu

Taloustieteessä eräs keskeinen käsite on suhteellinen etu. Suhteellisen edun käsitteen kuvaili ensimmäisenä Robert Torrens jo vuonna 1815. Myöhemmin David Ricardo esitti tunnetun suhteellisen edun teorian. Se on myös keskeinen käsite, kun haluamme aidosti ymmärtää muutosta. Suhteellisen edun teoria on ainoa taloustieteen teoria, jonka Nobel-palkittu Paul Samuelson näki olevan sekä totta että epätriviaali. Tässä mielessä suhteellisen edun teoria on ehkä luotettavin taloustieteellinen taustateoria muutoksen ymmärtämiseksi maailmassa. Jos suhteellinen etu pysyisi vakiona yhteiskunnassa, muutosta ei tapahtuisi. Todellisuudessa suhteelliset edut ovat koko ajan muutostilassa.

Käynnissä olevan muutoksen taustalla on muutokset maailmantalouden keskeisten toimijoiden suhteellisissa eduissa. Monet maat menettävät markkinoita, kun uudet toimijat tulevat markkinoille. Olisi siis ihme, ellei pörsseissä nyt tapahtuisi nopeita nousuja ja laskuja. Muutosta vastustavat tahot haluavat yleensä ylläpitää omaa suhteellista etuaan ja myös omia valta-asemiaan. Muutosta ajavat taas haluavat viedä pohjan toisten toimijoiden suhteelliselta edulta.

Yhteiskunnassa pelataan joka päivä sekä yhteistoiminnallisia että ei-yhteistoiminnallisia pelejä, joissa määritellään suhteellista etua uudelleen. Suhteellinen etu ei siis ole pysyvä etu, vaan se on dynaamisessa muutostilassa. Absoluuttinen etu on pysyvä ja siihen ei muutospaineita kohdistu. Sekä kilpailu että yhteistyö määrittävät muutosta ja sen suuntaa. Peliteoria tarjoaa meille työkaluja ymmärtää näitä erilaisia pelejä ja niiden luonnetta. Osa peleistä on 0-summapelejä, osa taas on ei-0-nollasummapelejä, joissa pelaajat voivat hyötyä yhteistyöstä. 0-summapeleissä pelaajat voivat siis hyötyä vain muiden kustannuksella, muissa peleissä hyödyt voivat olla jaettuja. Lester C. Thurowin vuonna 1980 julkaisema klassinen teos ”Zero-Sum Society” kuvaa sellaista yhteiskuntaa, jossa 0-summapelin logiikka on omaksuttu laajasti yhteiskuntapolitiikassa. Tätä kirjaa voidaan pitää eräänä keskeisenä tulevaisuuden yhteiskunnan dystopiana.

Se, mitä Yhdysvaltain politiikassa on viime aikoina tapahtunut, on eräänlaista 0-summapelia demokraattien ja republikaanien välillä. Mitä tahansa Barack Obama esittääkin, republikaanit tyrmäävät ne ehdotukset. Etuja haetaan muiden kustannuksella ja omista eduista ei haluta tinkiä. Lopputulokset eivät ole olleet kehuttavia. Tämän prosessin seurauksena mm. Standard & Poorin Yhdysvaltojen AAA-luottoluokitus laski AA+-tasolle ja nyt lainojen maksajat saavat maksaa korkeampia korkoja.

Tämä 0-summapelin mukainen perustilanne on luonut paljon epävarmuutta Yhdysvaltain politiikan tulevan suunnan suhteen. Maailmantalouden horisontti on nyt sumea – osaksi poliittisistakin päätöksistä johtuen.

Pelien lopputuloksena syntyy aina voittajia ja häviäjiä. Muutos johtaa aina joidenkin toimijoiden voittoon ja joidenkin muiden toimijoiden häviöön. Jotkut suhteelliset edut voimistuvat, jotkut taas heikentyvät. Tämä on muutoksen ikiaikainen lopputulema. Tulevaisuudentutkimus voi tarjota työkaluja näiden muutosten ennakointiin. Tulevaisuudentutkimuksen kautta voimme myös tietoisesti pyrkiä luomaan ns. Win-Win-pelejä, joissa eri toimijat saavuttavat yhteistyöllä synergiaa ja lisäarvoa – myös rauhanomaisia ratkaisuja. On myös täysin mahdollista, että päädymme tuhoisiin vastakkainasetteluihin, ns. Lose-Lose -peleihin. Lukuisat sodat ja konfliktit ovat esimerkkejä näistä peleistä. Näitä kysymyksiä on tutkittu paljon konfliktipelien analyysin yhteydessä. Nobel-palkitun Roger Myersonin teos ”Game Theory. Analysis of Conflict” lienee yksi keskeisistä -  ellei keskeisin alan teoksista. Peliteoriasta voimme oppia mm. sen, että kahden aggressiivisen pelaajan peli päättyy yleensä tuhoon. Siksi monet asiantuntijat suosittelevat yhteistoiminnallisia Win-Win -pelejä yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi. Yhteiskuntasopimukset rakentuvat yleensä aina Win-Win-ajattelun varaan. Usein onnistuneet neuvottelut rakentuvat Win-Win-ajattelun varaan.

Usein esitetään virheellinen näkemys, jonka mukaan muutos olisi yksiulotteinen. On tärkeää ymmärtää, että muutos on moniulotteinen ilmiö. Eri toimijoiden suhteellinen etu muuttuu moniulotteisen systeemisen muutoksen kautta. Keskeisiä systeemisiä voimia, jotka aiheuttavat muutoksia, ovat imitaatio eli matkiminen, inertia, alioptimointi, pelin sääntöjen muuttuminen ja paradigman muuntuminen. Muutoksella on aina viisi systeemistä tasoa, ei yksi ainoa taso. Muutoksen johtaminen on monimutkaisempi asia kuin yleensä esitetään peruskonsulttien kalvoesityksissä.

Muutoksen viisi systeemistä tasoa:

1) Imitointi

On tietyllä tavalla paradoksaalista, että imitointi on muutoksen tuottamisen keskeinen lähtökohta. Muutos käynnistyy imitoinnista. Usein virheellisesti kuvitellaan, että muutosta syntyy pelkästään uusien ideoiden, inventioiden ja  lopulta innovaatioiden kautta. Muutoksen keskeinen aiheuttaja on kuitenkin toisten toimijoiden matkiminen eli imitointi. Uusin tietoteknologia, internet ja globaalit viestintäverkostot ovat tehneet imitoinnista äärinmäisen helppoa. Siksi imitoinnista on tullut voimakas muutosvoima. Imitointi on nyt helpompaa kuin koskaan aikaisemmin.

Mediat ja erityisesti internet edistävät ja tukevat uusien innovaatioiden diffuusiota ja imitointia. Globaalitalous perustuu nykyään isossa mittakaavassa tapahtuvaan imitointiin. Kun esimerkiksi kiinalaiset imitoivat jotain toimintamallia, se sinänsä jo vääjäämättä aiheuttaa ison muutoksen. Erittäin hämmentävä tuore esimerkki imitoinnista on uutinen IKEA-tavaratalon lähes täydellisen kopion löytymisestä Kiinasta (Taloussanomat: Kiinasta paljastui vale-IKEA). IKEA-tavaratalon konsepti oli imitoitu lyijykyniä myöten Kiinassa. Toistamme mielellämme hyviksi osoittautuneita toimintamalleja. Benchmarking –ajattelukin perustuu hyvien mallien ja mestareiden imitointiin. Toisaalta etsimme jatkuvasti yhä parempia toimintamalleja. Isossa mittakaavassa tapahtuva imitointi tuottaa aina muutosta. Kun markkinoille tuodaan uusia ideoita, inventioita tai innovaatioita, niiden hyödyllisyys määräytyy sen perusteella, kuinka moni toimija omaksuu näiden uusien toimintamallien käytön. Innovaatiotutkijat puhuvat nykyään innovaatioiden skaalautuvuudesta

Innovaatioiden skaalautuvuus ja verkostojen johtaminen kaupungeissa tulee olemaan merkittävä innovaatiotoimintaa ohjaava tekijä tulevaisuudessa. Mitä merkittävämpi innovaatio on, sen isompi ja laajempi on sen skaalautuvuus. Maailman tulevaisuus tulee määräytymään kaupungeissa, joissa tietoteknologiaan pohjautuva joukkoistaminen (cyber connected crowds) on mahdollista. Syyskuun 2011 erikoisnumero käsitteli tätä kaupunkien kehityksen teemaa. Mitä parempi innovaatio, sen suurempi toimijajoukko yleensä imitoi sitä. Tulevaisuudessa tämä imitointi tapahtuu pääosin dynaamisissa urbaaneissa yhteisöissä. Tämä logiikka on olennainen osa uudistuvien  kansantalouksien  innovaatioidynamiikkaa.

2) Inertia

Muutoksen toinen keskeinen aiheuttaja on inertia, joka on alunperin fysiikasta peräisin oleva käsite. Tosin jo Aristoteles on tietoinen inertiasta ja

sen merkityksestä muutosprosesseissa. Inertia liittyy haluumme vastustaa muutosta. Inertiaa aiheutuu aina uusista innovaatioista ja uusista teknologisista läpimurroista. Osa toimijoista ei koskaa hyväksy ja omaksu joitakin muutoksia. Inertia syntyy aina tietyllä aikaviiveellä. On myös hyvä muistaa, että joskus muutosvastarinta on järkevää ja perusteltua, koska kaikki muutokset eivät ole järkeviä tai riittävän hyvin perusteltuja.

Kaikki reaktiot uusista innovaatioista eivät synny lyhyellä aikavälillä, osa vaatii oman aikansa. Syntyy reaktioviiveitä, joita talouselämässä yleensä pyritään minimoimaan. Uusia ideota ja innovaatioita ei omaksuta lyhyessä hetkessä, vaan niiden omaksuminen vie aikaa. Pioneerikuluttajat omaksuvat uudet innovaatiot ensimmäisinä, vasta sen jälkeen muut kuluttajaryhmät seuraavat heitä. Markkinoilla ja yhteiskunnassa on myös aina tiettyjä jäykkyyksiä ja rajotteita. Ne tahot, joilla on vahvat asemat markkinoilla ja yhteiskunnassa, eivät tietystikään aktiivisesti halua muutoksia. Tästäkin seikasta johtuen esiintyy inertiaa. Muutosvastarinta ja muutoskielteisyys tuottavat yhteiskuntaan inertiaa, joka on muutoksen ”toinen taso”.

3) Alioptimointi

Muutoksen kolmas systeemisesti merkittävä taso on alioptimointi.  Kun markkinoille tulee uusia ideoita, uusia inventioita ja lopulta uusia innovaatioita, se pakottaa vahvan suhteellisen edun omaavat toimijat vastaamaan jollakin tavalla uusiin muutoshaasteisiin. Kun vahvan suhteellisen edun omaavat toimijat pakotetaan kovan ja aggressivisen kilpailun kautta toimimaan äärirajoilla, syntyy yleensä alioptimointia. Organisaatioissa voi syntyä ylireagointia ja virheitä, voi syntyä myös huonoja päätöksiä – varsinkin jos vanha vakiintuneen aseman omaava toimija toimii ns. perinteisellä ”mukavuusalueellaan”. Halu pysyä omalla  mukavuusalueella johtaa yleensä muutosvastarintaan. Tämä kaikki johtaa alioptimointiin, joka taas tuottaa uutta muutosta. Alioptimointi mahdollistaa uusilla haastajille ja toimijoille sen, että ne voivat voimistaa suhteellista etua markkinoilla tai yhteiskuntapolitiikassa.

Hyvä käytännön esimerkki Suomen yhteiskuntapolitiikassa alioptimoinnista on Perussuomalaiset, joka puolueena on haastanut muut vakiintuneemmat puolueet. Pelkällä olemassa olollaan ja nyt oppositiossa ololla he ovat pakottaneet muut puolueet reagoimaan, panikoimaan ja tekemään pahoja arviointivirheitä. Perussuomalaiset ovat pakottaneet muut puolueet alioptimoimaan ja se näkyy valitettavasti mm. maan hallitusohjelmassa, joka nähdään yleisesti epäonnistuneeksi ja vääräksi mm. Elinkeinoelämän keskusliitossa: EK:n arvioita hallitusohjelmasta. Alioptimointi tuottaa siten alioptimaalista toimintaa ja vähentää toiminnan tuottavuutta ja tehokkuutta.

Alioptiointia syntyy jo kovan ja armottoman kilpailuasetelmankin kautta. Klassinen Ikaroksen paradoksi on hyvä esimerkki alioptimoinnin prosessilogiikasta, joka tunnettiin jo antiikin Kreikassa. Tarun mukaan Ikaros oli pakotettu lentämään korkeammalle ja korkeammalle ja lopulta saavuttamaan kuumaakin kuumempi aurinko, joka poltti Ikaroksen vahasta ja sulista koostuneet siivet. Tämän alioptimoinnin seurauksena Ikaros syöksyi kuolemaan. Myös Suomen talouden menestysyritys Nokia on viime vuosina pakotettu alioptimoimaan kovan kilpailun myötä. Toivottavasti Nokia ei seuraa Ikaros-myytin tarinajuonta.

4) Pelisääntöjen muutos

Neljän muutoksen taso on pelisääntöjen muutos. Pelisääntöjen muutos syntyy siitä, että ongelmat aletaan nähdä toisin kuin aikaisemmin. Keskeisiksi nähdyt ongelmat muuntuvat joksikin toisiksi. Pelin sääntöjen muutoksesta syntyy yllättävä muutosprosessi, joka muuttaa aikaisemman hyvin toimineen menestysohjeistuksen epäonnistumisohjeistukseksi. Tästä johtuen vanhoilla pelisäännöillä pelaaville toimijoille syntyy ongelmia, koska pelisäännöt muuttuvat ja he eivät ota uutta muutosta ja uutta peliasetelmaa riittävän vakavasti. Sen sijaan uusilla pelisäännöillä pelaaville toimijoille syntyy vahvempi suhteellinen etu.

Toimijat, jotka voivat muuttaa pelisääntöjä, ovat aina vahvoilla muutoksen johtamisessa. Yhdysvaltain politiikassa presidentti Barack Obama on nähty eräänä pelisääntöjen proaktiivisena muuttajana, kun hän osasi ensimmäisenä hyödyntää tehokkaasti sosiaalista mediaa presidenttikampanjassaan.

Autoteollisuus on alue, jossa pelisääntöjä on aina muutettu historian kuluessa. Klassinen esimerkki pelisääntöjen muuttamisesta oli Henri Ford, joka keksi teollisen massamarkkinatuotannon ja muutti hetkessä koko modernin talouden pelisäännöt. Myöhemmin autoteollisuudessa Henri Fordin haastoi uusilla pelisäännöillä GM:n Alfred Sloan, joka kehitti autojen tuotedifferointia autoteollisuudessa huippuunsa samalla kun Henri Ford sinnikkästi pitäytyi vanhassa perusnäkemyksessään, että ”kaikkien autojen tulee olla mustia”. Tämän pelisääntömuutoksen jälkeen autojen sallittiin olevan väriltään erilaisia. Seuraavaksi uudet pelisäännöt tulivatkin Japanista, jossa kehitettiin ohuen laatutuotannon (quality management, lean production) malli. Tulevaisuudessa ehkä kiinalainen autoteollisuus tullee haastamaan koko muun autoteollisuuden omilla uusilla pelisäännöillään ja näin muutosta syntyy taas uudelleen: Automobile Industry in China. On siis tärkeää miettiä, millä pelisäännöillä yhteiskunnassa ja taloudessa toimitaan. Jos pelisääntöja ei olla valmiita muuttamaan ajoissa, tipahdetaan muutoksen kelkasta kuin ”eno veneestä”. Muutosta ei nykyään hallita pelkällä informaatiolla, vaan syvällisellä tiedon ymmärtämisellä. Muutos on myös kognitiivinen prosessi.

5) Paradigman siirtymä

Muutoksen viimeinen ja korkein taso on paradigman muutos. Kaikki muutokset kasautuvat lopulta paradigman muutokseen. Imitointi, inertia, alioptimointi ja pelisääntöjen muuttaminen johtavat yleensä asteittain lopulta paradigman muutokseen. Paradigma muuttuu aina oppimisen ja erityisesti poisoppimisen kautta. Paradigman muutos on isoin mahdollinen muutosta aiheuttava systeeminen tekijä. Yleensä paradigman muuttuessa isotkin organisaatiot ja instituutiot ovat uhattuina. Historia on täynnä hyviä esimerkkejä paradigman muutoksesta. Muutokset paradigmassa tapahtuvat joko siten että määrittelemme todellisuuden radikaalisti uudelleen, tai että otamme käyttöön uusia todellisuuden analysointimenetelmiä, jotka omalta osaltaan aiheuttavat paradigman muutoksen. On myös mahdollista, että nämä kaksi tekijää yhdessä aiheuttavat paradigman muutoksen, jolloin muutos on yleensä nopea. Paradigman muutos aiheuttaa aina merkittäviä vaikutuksia sekä talouteen että yhteiskuntaan. Muutosten myötä sosiaaliset järjestelmät muuttuvat, teknologiat muuttuvat, ympäristö muuttuu, talous muuttuu, politiikka muuttuu ja arvomme muuttuvat.

Toivon siis, että tämän kirjoituksen lukijat ymmärtävät, että muutos ei ole yksiulotteinen systeeminen prosessi, vaan että muutosta tapahtuu koko ajan viidellä systeemisellä tasolla: imitoinnin, inertian, alioptimoinnin, pelisääntöjen muutoksen ja lopulta paradigmasiirtymän kautta. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen muutos syntyy aina näillä eri  tasoilla, usein myös eriaikaisesti ja hallitsemattomasti. Muutos on harvoin täysin hallittua tai suunniteltua. Osa johtamisesta on aina improvisointia ja säätämistä.

Systeemit, jotka voivat muuttua, analysoidaan tulevaisuudentutkimuksessa yleensä STEEPV-analyysin kautta eli sosiaalisten systeemien (S), teknologisten systeemien (T), taloudellisten systeemien (E), ekologisten systeemien (E), poliiittisten systeemien (P) ja arvojärjestelmien (V) muutoksen kautta. Kaikki näihin olennaisiin systeemeihin voidaan soveltaa esittämääni systeemisen muutosanalyysin 5-tasoista analyysikehikkoa. Näin tässä blogissa esittämäni muutosanalyysi voidaan integroida paljon tulevaisuudentutkimuksessa paljon hyödynnettyyn STEEPV-analyysiin, jota käytetään yleensä trendianalyysin yhteydessä (ks. Kuva 1).

Kuva 1. Keskeiset systeemit ja 5-tasoinen systeeminen muutosprosessi

Kuten olen todennut aikaisemmin tässä blogiviestissä, systeemiteoria, suhteellisen edun teoria ja peliteoria ovat hyödyllisiä teoreettisia lähtökohtia muutoksen ymmärtämiselle yhteiskunnassa ja maailmassa. Muutos tapahtuu aina osaksi tiedostetusti, mutta myös osaksi tiedostamattomasti. Näiden teorioiden avulla voimme ymmärtää erilaisia muutoksia ja muutostilanteita. Näiden hyödyllisten ja erittäin mielenkiintoisten teorioiden pohjalta tulevaisuudentutkimusta voidaan kehittää hedelmällisellä tavalla monitieteelliseksi huippututkimukseksi.

Jos emme ymmärrä muutoksen luonnetta, emme voi luotettavasti ennakoida tulevaisuutta.

Lopuksi voimme lainata professori Pentti Malaskan systeemejä kuvaavaa runollista aforismia ja ajatusta:

Häviävän hetken

kerran, pari

luulin jo ymmärtäneeni.

Mutta aina uudestaan

huomasin, että

vielä on syytä elää.

Lähde: Pentti Malaska: Avoimet ja sumeat systeemit

Weilin & Göös 1979

Lue koko tiedote
Extreme Events -kirja pdf-tiedostona

Japanin tsunamikatastrofi ja siihen liittyneet eri ydinvoimalakriisitilanteet ovat olleet viime viikkojen ajan medioiden jokapäiväistä uutisaineistoa. Tilannetta Japanissa on seurattu huolestuneina sekä kansalaisten ja poliittisten päättäjien piirissä. Japanin tapahtumien yhteydessä tsunami on ollut suurkatastrofi. Tsunamia seurannut ydinvoimakatastrofi oli tsunamiin verrattuna pienemmän mittaluokan katastrofi, jos asiaa mitataan kuolonuhrien lukumäärällä.

Näiden kahden katastrofin taloudellisista seuraamuksista on vielä vaikea esittää lopullista arviota. Joka tapauksessa ne ovat mittavia, puhumattakaan ihmisten kokemista kärsimyksistä, joita on lähes mahdotonta mitata.

Viime viikot ovat olleet kansalaisia näkökulmasta hämmentäviä ja järkyttäviä. Samaan aikaan Suomessa politiikan päättäjien kentässä on esitetty monia erilaisia tilannearviointeja ydinvoiman tulevaisuudesta Suomessa. Osa päätöksentekijöistä on esittänyt, että voimme jatkaa Suomessa suunnilleen samaan tyyliin kuin tähänkin asti. Osa päätöksentekijöistä on esittänyt täydellistä suunnan muuttamista ydinvoimainvestointien osalta.

Itse arvioin tässä tilanteessa, että tulemme toteuttamaan jotain keskitien linjausta, koska  kumpikaan näistä ääriskenaarioista ei ole järkevä, saati rationaalinen.

On ilmeistä, että kansalaisten ja poliittisten päättäjien käsitykset ydinvoiman riskeistä ja turvallisuudesta ovat muuttuneet Japanin katastrofin myötä. On syytä muistaa, että näin on toki käynyt ennenkin. Akuutin kriisin jälkeen mielipideilmastossa tapahtuu selviä muutoksia, mutta tietyn ajan jälkeen mielipideilmasto palautuu ”normaalille” uralle. Tulevaisuudentutkimuksessa joudutaan hyvin usein palaamaan päättäjien perususkomuksiin todellisuudesta. Elämme samassa maailmassa, mutta eri todellisuuksissa. Tästä monien todellisuuksien näkökulmasta johtuen on luonnollista, että eri päättäjien ja ihmisten perususkomukset ovat erilaisia. Kuten eräät johtavat yhteiskuntatieteilijät ovat asiasta todenneet: ”Todellisuus on sosiaalisesti rakentunut”.

Emme voi koskaan päätyä täydelliseen yhteisymmärrykseen esimerkiksi ydinvoiman turvallisuudesta tai sen käyttöön liittyvästä hyväksyttävästä riskitasosta. Osmo Soininvaara kommentoi Japanin ydinvoimalinjauksia toteamalla, että Japanissa on selvästi hyväksytty korkeampi riskitaso kuin Suomessa. Hän tiivisti asian seuraavasti: ”Jos me hyväksymme yhden vakavan onnettomuuden kerran miljoonassa vuodessa, japanilaiset näyttävät hyväksyvän niitä kerran sadassa tai kerran tuhannessa vuodessa”. Meillä ja japanilaisilla on tässä suhteessa erilainen arvomaailma. Hän myös totesi asianmukaisesti, että eri ydinvoiman ikäpolvittaiset teknologiaratkaisut poikkeavat riski- ja turvallisuustasoltaan toisistaan.

Usein kuulee väitettävän, että ydinvoiman vastustaminen perustuu pelkästään tunneseikkoihin ja vain ydinvoiman puolesta puhuminen on ”tieteellisesti” tai rationaalisesti argumentointua. Jos tarkastellaan ydinvoimaa eräänä energiantuotantomuotona, lienee selvää, että kukaan ei voi täysin varmuudella sanoa, onko ydinvoima hyvä vai huono asia. Kyse on moraalisista painotuksista ja valinnoista. Jokainen ihminen tekee oman SWOT-analyysinsä ja ihmisten painotukset uhkien ja mahdollisuuksien osalta ovat erilaisia eri ihmisten kohdalla. Kyse on arvoperusteista valinnasta. Toisaalta kyse on keinojen ja päämäärien valinnasta epävarmuuden vallitessa. Voimme tehdä arviointia hyvin erilaisista arvolähtökohdista käsin.

Kyse on lopulta myös yksilöiden tai intressiryhmittymien mielipiteistä. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että ydinvoiman rakentaminen ei ole marginaalinen projekti, vaan hyvin ison mittaluokan riski-investointi. Ydinvoima energiatuotantona, jos se on päätetty rakentaa, jakautuu selkeästi kolmeen osaan, johon kaikkiin liittyy hyötyjä ja haittoja. Jokainen vaihe sisältää erilaisia riskejä. Laadukkaalla suunnittelulla ja toimenpanolla osaa riskeistä voidaan pienentää.

Ydinvoimalaitosprojektin alussa on vaihe A, joka kestää 5-10 vuotta. Tämä vaihe on rakentamisvaihe, josta nettohyöty on selvästi positiivinen, koska riskit ovat hyvin pieniä ja hyödyt ovat selvästi paikallisia/alueellisia. Vaihe on ydinvoiman vaikutusperiodissa hyvin lyhyt (Olkiluoto3-ydinvoimalaitoshankkeessa se on ajallisesti noin 9 vuotta). Julkaisimme viime vuonna tätä vaihetta koskevan taloustieteellisen analyysin, jossa tutkittiin rakentamisen ja investoinnin kysynnän kasvun aikaansaamia kokonaistaloudellisia kokonaistuotanto- ja -työllisyysvaikutuksia Satakunnassa. Tämän tyyppiset taloudelliset arviointitutkimukset ovat tärkeitä, jotta voimme kriittisesti arvioida ydinvoimalaitoshankkeiden kansantaloudellista merkitystä.

Ydinvoimalaitosprojekti ei pääty vaiheeseen A, vaan sitä seuraa yleensä B-vaihe eli periodi, joka kestää noin 60 vuotta. Suomen 4 ydinvoimalaitoshanketta ovat tässä vaiheessa. Vaihe B on ydinvoimalan tuotantovaihe, josta normaaliolosuhteissa nettohyöty on posiitiivinen, mutta epänormaalissa olosuhteissa (vrt. Harrisburg 1979, Tsherhobyl 1986, Fukushima 2011, ja monia muita pienempiä onnettomuuksia) nettohyöty voi kääntyä negatiiviseksi – ainakin joksikin aikaa.

B-vaiheen ydinvoimaonnettomuuksien todennäköisyys onnettomuuksille on pieni. Joka tapauksessa tällä periodilla hyödyt ovat edelleen paikallisia (vrt. sähkönsiirto), mutta onnettomuuden tapauksessa haitat saattavat koskea useita maita (rajan pinnassa olevat voimalat ja konkreettisesti Tshernobyl) ja jopa pysyvästi (vrt. luonnon onnettomuus ja biodiversiteetin pysyväisluonteinen vaurioituminen). Nyt esimerkiksi Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden heijastusvaikutukset leviävät koko maailmantalouteen toimialoilla, jotka käyttävät japanilaisia alihankkijoita tuotannossaan.

Pelkkä onnettomuusriskin olemassa olo saa aina aikaan taloudellisia seuraamuksia. Eräs Japanin ydinvoimakriisin seuraamus voi olla Suomen kannalta yllättävä. Olisiko Fukushiman tapahtumien opettamana ryhdyttävä miettimään kansainvälisesti, kuka saa rakentaa ydinvoimaloita? Tässä päätöksentekotilanteessa päättäjien tulisi arvioida erilaisia riskejä (maanjäristysriski, tsunamiriski, terrorismin riski, ja muut taloudelliset, sosiaaliset, poliittiset ja teknologiset riskit) aikaisempaa tarkemmin ja jäsentyneemmin.

Suomen etuna tällaisissa vertailuissa on ainakin se, että Suomi ei ole geologisesti maanjäristysaluetta. Kansainvälisesti olisi oltava tiukka ohjaava normisto siltä varalta, että joku maa rakentaa riskialttiille paikalle ydinvoimaloita.

Nyt Suomen rajan lähialueilla on ydinvoimaloita, jotka voivat aiheuttaa varsin isoja taloudellisia ja yhteiskunnallisia haittavaikutuksia Suomelle ja sen kansalaisille. Olisi oltava mahdollisuus puuttua suoraan ko. ydinvoimainvestointiin tai kehittää kansainvälinen vakuutus- ja korvausjärjestelmä, joka kattaa lähimaille ja lähialueille riittävät korvaukset ydinvoimalaonnettomuuden tapahtuessa. Tällainen oikea korvausvelvollisuuteen johtava tilanne syntyisi aina, jos jokin maa rakentaisi ydinvoimalaitoksen lähelle naapurimaan rajaa. Japanin ydinvoimalaonnettumuuden jälkeen ydinvoimalarakentaminen on aikaisempaa kansainvälisempi kysymys, ei pelkästään kansallisin päätöksin ohjattava asia. Maittain voi toki olla jo olemassa erilaisia onnettomuusrahastoja, mutta niillä ei ole vielä nykyisin aitoa kansainvälistä ulottuvuutta.

Japanin ydinvoimalaitosonnettomuuden seurauksena Suomen eduskunnan tulisi perustaa ydinvoimarahasto, josta voimme tarvittaessa korvata minkä tahansa viiden suomalaisen ydinvoimalan aiheuttamat haitat rajanaapureillemme. Jos rakennamme tulevaisuudessa lisää ydinvoimaloita Suomeen, tätä rahastoa pitäisi kasvattaa lisääntyneiden riskien mukaisesti.

Nykyinen ydinvoimalarakentaminen on kansainvälisestä ulottuvuudesta huolimatta edelleen kansallista ja se on erityisen kansallista, koska kukaan ei juuri halua viedä ulkomaille ydinsähköä eli rahastaa sähköstä lyhyen periodin ajan, mutta ottaa ydinjätteet pitkäksi aikaa. Norja ja Ruotsi esimerkiksi myyvät vesivoimalla tuotettua sähköä pohjoismaiseen sähköpörssiin ja myös muualle Eurooppaan. Käytännössä sähkön myyminen kansainvälisessä pörssissä tekee Suomen ydinsähköstäkin joko vienti- tai tuontitavaraa, koska eihän pörssissä sähköä eritellä sen tuotantomuodon mukaan.

Vaihetta B seuraa ydinvoimaprojektissa 3. ajallinen periodi, josta alkaa korkea-aktiivisen jätteen säilytysaika. Normaaliolosuhteissa isoimmat ydinvoimalaitosprojektin taloudelliset haitat syntyvät loppusijoitusratkaisujen toteuttamisesta, koska käsittelykustannukset ja varastointikustannukset ovat huomattavia ja jäävät todennäköisesti tulevien sukupolvien vastuulle. Vaiheessa C- ei ydinvoimasta saada enää taloudellista hyötyä. Vaiheen C riskit ovat suuret, koska loppusijoitusongelmaa ei käytännössä voi ratkaista lopullisesti nykytietämyksellä, koska aikahorisointti on niin pitkä. Asiantuntijat käyttävätkin tässä yhteydessä termiä ”ylipitkän aikavälin ydinjätteen loppusijoittaminen ydinhautaan”.

Kuten tiedämme, Suomessa on yleisesti ajateltu niin, että ratkaisemme tämän vaikean ongelman ensimmäisenä täysin turvallisesti maailmassa. Tämä on iso haaste Suomen energiatuotantojärjestelmälle. Tärkeää on tässä vaiheessa todeta, että vielä ei ole lopullista lupaa Olkiluodon Onkalolle. Toisaalta emme täysin varmasti tiedä, vaikuttaako Fukushima tähän (vaikka kyseessä onkin vaiheen B riskin realisoituminen).

Japanin ydinvoimakriisin jälkeen on yhä selvempää, että ydinvoiman riskit ovat sekä paikallisia että mutta myös kansainvälisiä. Jokainen ydinvoimavaltio on päättänyt antaa ydinjäteperinnön seuraaville sukupolville riippumatta nykyisistä kansallisuuksista. Näin on myös Suomi tehnyt.

Kaikki edellä kerrottu ja mainittu kuvaa vain tilannetta, jos ydinvoimala on päätetty rakentaa. Tässä yhteydessä ei ole siis pohdittu sitä, onko ydinvoima kansantaloudellisesti kannattavaa verrattuna johonkin toiseen sähköenergian tuotantomuotoon. Tällaisia tieteellisesti neutraaleja skenaariolaskelmia on vaikea tehdä, koska se riippuu oleellisesti käytetysrtä diskonttokorosta.

Mitä Fukushima voi opettaa Suomen poliittisille päättäjille? Eräs tärkeä opetus on ainakin se, että ydinvoimalaitosrakentaminen on vaihteittainen prosessi, joka pitäisi pystyä ennakoimaan riittävän hyvin riskien ja ylimääräisten kustannusten välttämiseksi. Jokainen epäonnistuminen ennakoinnissa johtaa todennäköisesti kustannusten kasvuun prosessin aikana. Vaihe A, vaihe B ja vaihe C sisältävät jokainen tämän epäonnistumisen riskin.

Toisaalta Fukushima voi hieman yllättäen opettaa myös sen, että Suomen geologisesti stabiilia kallioperää voidaan tulla käyttämään pysyvänä kilpailuvalttina suhteessa maihin, joissa on huomattava maanjäristysriski. Jos esimerkiksi uusien ydinvoimaloiden rakentaminen kielletään kokonaan huomattavan maanjäristysriskin omaavilla alueilla, tämä muuttaisi maailman energiatuotannon asetelmia radikaalisti.

Vaikka tämän tyyppinen päätös voisi olla perusteltavissa turvallisuusnäkökulmasta käsin, ei sen toteuttaminen ole varmastikaan helppoa. Myös ydinvoimarakentamisinvestointeja koskee Herbert Simonin esittämä rajoitetun rationaalisuuden ongelma.

Jos tämä rationaalisesti perusteltu taloudellinen kilpailuetu otetaan tulevaisuudessa huomioon, Suomeen ehkä rakennetaankin huomattavasti yli oman kansallisen tarpeen uutta ydinvoimakapasiteettia, koska riskit edellä kuvatuissa vaiheissa B ja C ovat huomattavasti pienemmät kuin monilla muilla mailla - johtuen Suomen maaperän geologiasta.

Nyt Suomessa sähkömarkkinat ovat lyhyen tähtäimen hintoihin perustuvat markkinat, mutta jos tulevaisuudessa Suomeen rakennettaisiin ylimääräistä energiatuotantokapasiteettia em. perustein, niin tämä koko kansallinen ydinvoiman tuotantokapasiteetti pitäisi hinnoitella nuo B ja C vaiheiden ydinvoimatuotannon riskit huomioiden. Ydinvoimaa ei ole välttämättä rationaalista alihinnoitella – ei ainakaan pidemmällä aikaviiveellä.

Tässä on eräs tuleva visainen tutkimusongelma maamme ekonomisteille. Tässä tulevaisuuden eräässä mahdollisessa energiatuotantoskenaariossa pitäisi lähteä siitä, että jos ydinsähköä myydään esim. ruotsalaisille tai tanskalaisille ylimäärä, niin he myös maksavat Suomessa toteutettujen ydinvoimarakentamisen vaiheiden B ja C riskeistä. Tämä olisi rationaalista ydinvoiman hinnoittelua tulevaisuudessa.

Ydinenergian tulevaisuuden hinnoitteluongelma on strateginen tutkimusalue, johon toivoisi panostettavan maamme tiede- ja tutkimuspolitiikassa. Japanin ydinvoimakriisi nostaa tämän ison strategisen ydinenergian hinnoittelukysymyksen energiapolitiikan keskiöön.

Kirjoittaja vastaa henkilökohtaisesti tässä blogimerkinnässä esitetyistä arvioista ja arvioinneista. Tässä blogimerkinnässä esitetyt arviot eivät edusta Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tai sen eri asiantuntijoiden mielipiteitä tai arvioita, vaan ovat kirjoittajan omia käsityksiä ydinvoimaan liittyvistä kysymyksistä.

Odotetustikin kävi ilmi, että lähiruoan konsepti on ongelmallinen; ihmiset eivät tunne sitä. Toki itse sana on tuttu - ruoka tuotetaan lähellä. Tosin kuluttaja saattaa myös ajatella, että kaikki lähikaupasta saatava on lähiruokaa. Lähiruoan myös oletetaan olevan puhdasta ja terveellistä. Sen merkitys alueen omalle taloudelle on myös tiedossa, joskaan paikallistalouden tukeminen ei ohita makua ja hintaa valintaperusteena. Myös ekologisuus liittyy lähiruoan mielikuvaan.

Se, onko lähiruoka edes kauhean ilmastoystävällistä tai laajemmin ekologista, onkin sitten toinen juttu. Koska ihmiset mieltävät lyhyet kuljetukset merkittäväksi ympäristön tilaa parantavaksi tekijäksi, huomio ei kiinnity tuotekategorioiden välisiin eroihin. Ainakin yhtä oleellista on se, mitä ruokaa syö - esimerkiksi riisi tulisi korvata ohralla, jos haluaa CO2-jälkensä pienenemään. Lyhyet kuljetusmatkat kuitenkin vaikuttavat ruoan tuoreuteen, eikä ruokaan ole kenties lisätty säilyvyyttä edistäviä aineita. Tähän tutkimuksessa olleet kuluttajat kiinnittivät huomiota.

Hyvin kävi kuitenkin ilmi myös se, että moni kuluttaja ostaa ruokaa, koska ”jotain on syötävä”. Kuluttaja turvautuu tuttuihin tuotteisiin. Lähikauppa on vastaajien enemmistön valinta ostopaikaksi, joskin myös tori tulee mainituksi. Alle prosentti piti nettiä mieluisana vaihtoehtona. Nyt juurikin on muistettava, kuinka tutkimus tehtiin. Kuluttajia ei etukäteen segmentoitu, joten mukana ovat tiettynä kellonaikana tietyssä paikassa tutkimukseen sattumalta joutuneet kaupassakävijät, eivät ns. edelläkävijät.

Tutkimukseen osallistuneet kuluttajat kaipasivat lisää tietoa lähiruoasta, jotta sen tunnistaisi. Facebookissa näkyykin jo pieniä ruokamerkkejä, jotka tavoittelevat ostajiaan verkostojen yli. Sosiaalista mediaa hyödyntävä markkinointi sopii hyvin pienen budjetin markkinointiin. On kuitenkin huomattava, että tutkittujen kuluttajien enemmistö ei välttämättä halunnut tietää itse tuottajasta vaan lähiruoasta yleensä. Heidän mielestään jokin standardi ja siihen liittyvä merkki auttaisi tietämään, että tuote on aidosti lähi. Tässä yhteydessä nimenomaan pakkausmerkinnät nousivat keskiöön.

On totta, että markkinatutkimukset kuvaavat vahvasti tätä hetkeä eivätkä yleensä ennakoi muutosta, vaikka ruoan ekologisuuden vaade on esiintynyt kuluttajatrendiraporteissa yli 10 vuotta. Muutosta kahlitsee aina tapa ja tottumus ja niihin liittyvät yhteiskunnalliset järjestelyt. Tuttuus ja helppous ovat tekijöitä, joiden vaikutusta ei pidä aliarvioida, kun mietitään ruoan tulevaisuutta. Ne muovaavat vahvasti edelläkävijöidenkin arkea. Se että ruoan saa lähelle on monelle kuluttajalle tärkeämpää kuin se, kuinka lähellä se on tuotettu. Se että se on läheltä ja luomua ja kenties ympäristöystävällistäkin on sinänsä hyvä, mutta ylimääräisiä ostosreissuja ei kuluttaja ruokansa takia tee.

Vuonna 1981 Sitra julkaisi raportin ”Suomen talous 2010”. Viime viikolla julkaistiin arviointi siitä, kuinka oikeaan tuo raportti osui: Ennustuksesta jälkiviisauteen.

Arvioinnissa toimitaan samoin kuin vuoden 1981 raportissa: se on kokoelma toimiala-asiantuntijoiden kirjoittamia kuvauksia sekä kokonaisuuden yhteen vetävä pääraportti. Ennustusten oikeaan osumista arvioimaan on jopa saatu laajalti samoja asiantuntijoita jotka tekivät alkuperäiset kuvaukset – kaksi kolmasosaa kirjoittajista on alkuperäisiä. Raportin toimittaja on Bertil Roslin, joka oli Sitran kakkosmies vuonna 1981.

Raportti tarjoaa erittäin mielenkiintoisia huomioita, sekä ennakoinnista ja sen helppouksista ja vaikeuksista yleensä, että myös yksittäisistä onnistumisista ja epäonnistumisista, kuten onko helpompaa ennustaa isoa kokonaisuutta (Suomen talous) vai sen osia (toimialat) tai miksi ”helpotkin” ennusteet kuten Suomen väestömäärä voivat mennä pieleen. Raportissa väestö vuonna 2010 oli näet arvioitu 10% pienemmäksi kuin se nyt on. Lisäksi tarjolla on erinomainen katsaus Suomen taloushistoriaan viimeisten 30 vuoden ajalta.

Pidän erityisesti tästä kohdasta:

”Uuden liiketoiminnan rakentamisessa tarvitaan ajoittain romantisoitua keksimistä enemmän kykyä rakentaa muiden päälle ja ymmärtää muiden tekemistä.” (s.15)

Eli emme tarvitse niinkään huippuyksilöitä kuin tiimejä, joiden osaaminen sovitetaan yhteen. On nimittäin melko vaikea löytää monialaisia erikoisosaajia Vielä tärkeämpi huomio on se, ettei ehkä kannata aloittaa nollasta eli keksiä kokonaista toimialaa ihan itse, vaan tarttua jo meneillään oleviin kehityskulkuihin ja rakentaa jo tehdyn varaan.

Etnisyyteen perustuva suomalaisuuskuva näyttää entistäkin suljetummalta nykyisestä perspektiivistäni. Muutin Englantiin muutama viikko sitten (ja jätin paikkani Sitran ennakoinnissa). Täällä jos jossain on eritaustaista väkeä, vaikka asummekin vanhan Englannin ytimessä Surreyn laidoilla alueella, jossa konservatiivit hallitsevat politiikkaa. Toki nyt vaalien yhteydessä täälläkin on nostettu maahanmuutto esiin nimenomaan ongelmana. Kyse on tosin hieman isommasta ilmiöstä  kuin Suomessa. Siinä missä Suomessa on noin 155 000 ulkomaan kansalaista (2,9% väestöstä), Yhdistyneessä kuningaskunnassa oli vuoden 2001 väestölaskennan mukaan vajaa viisi miljoona ulkomailla syntynyttä (8,3% väestöstä). Tässä luvussa eivät ole mukana UK:ssa syntyneet etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset. (Etnisistä ryhmistä tarkemmin Wikipediassa). Lisäksi maahanmuuttajien lukumäärä on kasvanut vajaassa kymmenessä vuodessa - väestönlaskentoja ei vain UK:ssa tehdä kovin usein

Itse ihmettelen suomalaisten ulkomaalaispelkoa kaupunkilaisuuden perspektiivistä. Helsinki lienee vihdoin yhtä kansainvälinen kuin tsaarin aikoina. Liberaalia kaupunkilaisuutta ei kyllä voi kääntää taaksepäin ja lanseerata tilalle yksisilmäistä katsantoa oikeasta suomalaisuudesta. Mitä tästä seuraa? Repeääkö pääkaupunkiseutu kulttuurisesti muusta Suomesta? Tuleeko Suomesta Yhdysvaltojen kaltainen maa, jossa rannikoilla kuhisee mutta raamattuvyöhyke kattaa maan keskiosat? Mitä suomalaisuudesta huolissaan olevat oikein haluavat säilyttää?

Uskoisin että taustalla on nostalgia. 1970-luvun menoltaan tasainen ja väriltään beessi Suomi tuntuu kovin kutsuvalta aikana, jolloin rakenteet heiluvat. Mutta eivät ne maahanmuuttajat niitä työpaikkoja vie vaan globalisoituvat arvoverkostot ja kuplahteleva kapitalismi. Tuotanto on muuttanut Aasiaan jo kauan sitten. Jos samaan aikaan maahan muuttaa ulkomaalaisia, ei se heidän vikansa ole, ettei metsäteollisuus tarjoa elinikäistä työpaikkaa.

Väitän, ettei sellaista menneisyyden Suomea edes ole ollut, josta nyt haaveillaan. Jos nyt ollaan lanseeraamassa yhtä, kulttuuriltaan yhtenäistä Suomea, en voi kuin ihmetellä, mihin unohtuivat heimo- ja luokkaerot, jotka aina ovat kirjoneet elämäntapaa. Mihin unohtuvat Viipurin neljä kieltä? Tai Helsingin kolmikieliset katukyltit? Etnisesti yksitoikkoinen Suomi on tässä mielessä uusi keksintö. Jos vaikka maalla onkin ollut beessiä, niin kaupungeissa ei.

Tulevaisuuden Suomi on varmasti entistäkin enemmän kiinni kansainvälisissä yhteyksissä. Vaikka tulisi jonkinlainen taloudellisen globalisaation vastaisku, joka lyhentäisi materiaalisen kaupanteon maantieteellisiä ulottuvuuksia, uskon että kansainväliset kulttuurivaikutukset pysyvät. Miten muka pysäytettäisiin se kulttuurivaihto, jonka Internet mahdollistaa? Miten ajatellaan, että vain suomalaiset saavat muuttaa muihin maihin mutta Suomeen ei saa tulla? Vai pitäisikö minunkin nyt äkkiä muuttaa takaisin, etten saa vaikutteita täällä ulkomailla?

En aio pakata laukkuani vaan uskon erilaisuuden rikastuttavan kaikkia kulma- ja kuppikuntia.

Projekti oli todella mielenkiintoinen, koska työn järjestymiseen vaikuttaa niin moni tekijä. Projektiryhmä listasi muun muassa seuraavat Suomessa tapahtuvaa työtä muokkaavat ilmiöt: globalisaatio, ekologiset kysymykset, arvomuutokset, yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys, väestön ikärakenteen muutos, monikulttuurisuus ja teknologiset muutokset. Näiden usein väistämättöminä pidettyjen muutostekijöiden lisäksi pelissä on tahto ja politiikka: millaisia muutoksia annamme työssä tapahtua? Kuinka huolehdimme työhyvinvoinnista? Kenellä on valta päättää työn muutoksesta? (Tästä syystä aiheesta on hauska puhua eri yleisöille – kaikilla on mielipide työstä ja sen tulevaisuudesta.)

Tämänkin takia nuo listatut muutostekijät ovat kuitenkin viime kädessä tuloksiltaan avoimia. Pidämme varmana, että globalisaatio muuttaa työtä, mutta emme silti voi tietää, mitä tarkkaan ottaen tapahtuu. Kun muuttujia on monia, yhteisvaikutukset ovat moninaiset. Kuinka globaali talous ja maailmalle pirstoutuneet arvoketjut jatkossa toimivat, jos ja kun tapahtuu jokin ekokriisi? Miten monikulttuuristuminen muuttaa arvoja?

Tässä mielessä hieman harmittaa sellainen puhe, jossa globalisaation tai demografisten muutosten esitetään tuottavan jokin yksittäinen täysin varma asia. Ajattelepa esimerkiksi väestön ikääntymistä koskevaa viimeaikaista keskustelua. TTL:n projektissa tällaisiin liiallisiin varmuuksiin ei sorruttu, vaan kaikki neljä tulevaisuuskuvaa ovat monitahoisia ja osin sisäisesti ristiriitaisia.

Niinhän maailmakin on! Jokainen yhteiskunnan hetki sisältää paradokseja. On yhtä aikaa kovaa kapitalismia ja äärimmäisen tasa-arvoisiksi virittyneitä yhteisöjä, joissa tulos jaetaan osallistuneiden kesken. On esimerkiksi globaaleja ruoan tuotannon ja kulutuksen järjestelyjä ja superpaikallisia ketjuja, joissa ruoka suorastaan hyppää pellolta pöytään, ja usein ne mahtuvat samaan ruokapöytään. Tämä siis vastauksena sellaisiin kommentteihin, joiden mukaan nämä työn tulevaisuuden skenaariot eivät ole itsestäänselviä. Eivät olekaan. Sen sijaan ne haastavat ajattelemaan mahdollisia ja todennäköisiä työmaailmoja.

Toivottavasti lukukokemus ei kuitenkaan ole kovin työteliäs.