Luonnonvarat

Yli puolet Laosin kansallisesta varallisuudesta koostuu luonnonrikkauksista. Maalla on erittäin iso vesivoimapotentiaali, runsaasti maatalousmaata, merkittävä metsävarallisuus ja runsaasti erilaisia mineraaleja. Laosilla on enemmän luonnonvaraomaisuutta kuin Vietnamilla tai Mongolialla. Laosin luonnonvarat ovat noin puolet siitä mitä Kiinalla, Thaimaalla tai Malesialla on. Maan väestö on nuorta ja nykyisin kohtuullisen hyvin koulutettua.

Voidaankin todeta, että Laosilla on paljon kehityspotentiaalia. Tästä huolimatta maa on ollut pitkään maailman köyhimpien maiden joukossa. Varallisuutta on n. 10 000 USD/asukas. Maa on yksi kehitysmaiden rikkaimmista tällä kriteerillä arvioituna. Tällä hetkellä vuositulo/hlö on n. 800 USD. Maailmanpankin arvioiden mukaan työttömyysaste on n. 23 % yli 15-vuotiaiden keskuudessa. Laosin talous on tyypillinen kehitysmaa kaikkine kehitysmaaongelmineen.

Kasvutavoitteet

Laosin hallitus on asettanut tavoitteekseen päästä maailman köyhimpien maiden listalta vuoteen 2020 mennessä. Erityishuomiota kohdennetaan terveydenhuoltoon. Äskettäin Laos saikin 12 miljoonaa dollaria terveydenhuoltonsa kehittämiseen.  Keskeisinä kansallisena resurssina tähän tavoitteeseen pääsemiseksi maa tulee käyttämään vesivoimavarojaan ja mineraalejaan. Maassa onkin  tällä hetkellä meneillään yli 150 erilaista kaivoshanketta. Rakenteilla ja suunnitteluvaiheessa on lukuisia patohankkeita ja muita energiatuotantoyksiköitä. Laosia pidetään alueen ”energiapatterina”.

Myös maataloutta pyritään modernisoimaan voimakkaasti uuden 10 vuotta kestävän Roadmap-ohjelman avulla. Tavoitteena on, että vuoteen 2015 mennessä maatalous- ja metsäsektori tuottavat kolmasosan vientituloista. Tähän tavoitteeseen pyritään erityisesti organisoimalla viiden keskeisimmän vientimaataloustuotteen tuotantoketju täydellisesti.

Laosin vuosittainen kasvutavoite vuosille 2010-2020 on 7,5 prosenttia vuodessa. Tämä merkitsee sitä, että energiatuotannon on kasvettava voimakkaasti, noin 78 % nykytasosta. Jos talouskasvu tulee olemaan 10 %, tarvittava energiatuotannon kasvu on 100 % eli maan on kaksinkertaistettava enegiatuotantonsa tässä kasvuskenaariossa. Kun tähän yhtälöön lisätään Laosin laaja sähkönvienti ja sen odotettavissa oleva kasvu, on Laosin energiatuotantoa kasvatettava hyvin voimakkaasti tulevien kymmenen vuoden aikana. Sähköä Laos tulee viemään erityisesti Thaimaaseen, Vietnamiin ja mahdollisesti myös Kiinaan.

Tulevaisuus

Tulevaisuudessa Laosin on syytä kiinnittää kasvavaa huomiota uusiutuvien energiavarojen käyttöön. Tärkeimmät kotitalouksien energialähteet ovat puu, puuhiili, paristot ja dieselgeneraattorit. Uusien energiatuotantoyksikköjen rakentaminen edellyttää työvoiman ja tuotantoyksiköiden ammatillista kouluttamista. Ns. osaamiskapasiteetin rakentaminen on maan keskeinen haaste. Laosin hallituksen päämääränä on saada 90 % kotitalouksista sähkönjakelun piiriin vuoteen 2020 mennessä.

Voimakkaat kasvutavoitteet merkitsevät sitä, että maan luonnovaroihin ja niiden käyttöön kohdentuu kasvavia paineita. Kestävän kasvun tavoite ei ole helppo tavoite Laosille. Maan väestömäärä on tasaisessa kasvussa. Vuoteen 2020 se tulee kasvamaan perusskenaarion mukaan 7 miljoonaan. Monet maaseudun köyhyydessä asuvat nuoret haluaisivat muuttaa kaupunkeihin. Kaupungistuminen on edennyt 4,9 %:n vuosivauhdilla. Samaan aikaan työttömyys kaupungeissa on kasvussa. Maan hallitus ei haluaisi nopeaa urbanisoitumista ja tästä syystä maan hallitus on päättänyt perustaa noin tuhat pientä kaupunkia, jotka yhdistävät maan kylät elinvomaisemmiksi alueellisiksi kokonaisuuksiksi. Japanin hallitus tukee Laosia tässä kehityshankkeessa.

Laosin tulevaisuus on haasteita täynnä. Silti maalla on varsin hyviä mahdollisuuksia vaurastua ja kehittää asukkaidensa hyvinvointia. Onnistuminen köyhyyden vähentämisessa on keskeinen kysymys monessakin mielessä. Sen kautta maan elinkeinoelämää voidaan kehittää ja monipuolistaa huomattavassa määrin. Sen pohjalta voidaan parantaa myös koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Japani nousi tämän vuoden maaliskuussa ikävällä tavalla maailman uutisotsikoihin, kun maan itärannikkoa runteli Japanin historian suurin maanjäristys ja sen synnyttämä valtava tsunami. Inhimillinen kärsimys tuhoalueella on ollut suunnatonta, infrastruktuuri on pahoin tuhoutunut, paikallinen ja kansallinen talous kärsivät ja Fukushima Daiichi -ydinvoimalan päästöt tulevat vaatimaan vuosikymmeniä kestävän siivousurakan. Pian kumminkin maailman katse alkoi siirtyä Libyaan ja muualle. Tuoreempien kriisien vetovoima on kova, ja syvällisempään analyysiin Japanin nykytilasta sekä maan tulevaisuuden mahdollisuuksista ei muun maailman medioissa ollut tilaa. Tähän tyhjiöön tarjoaa kiitettävän tietopaketin heinäkuussa julkaistu Reimagining Japan: The Quest for a Future That Works –kirja.

Reimagining Japan on kansainvälisen johdon konsultointiin erikoistuneen McKinsey&Company:n tuottama teos, joka kokoaa yhteen 80 näkemystä Japanin nykytilasta, sekä koettaa löytää mahdollisia pitkän tähtäimen ratkaisuja maan lukuisiin ongelmiin. Kirjoittajat ovat yritysjohtajia, Japanin ja kansainvälisten suhteiden asiantuntijoita, kirjailijoita ja toimittajia, ja mukaan on mahtunut myös muutama poliitikko ja urheiluvalmentajakin. Useimmat kirjoittajista ovat länsimaisia, lähinnä englanninkielisistä maista, mutta myös kunnioitettava määrä Japanilaisia yritysmaailman ja yhteiskunnan vaikuttajia on saatu mukaan jakamaan ajatuksiaan. Kirjoittajakaarti on meriiteiltään vakuuttavaa, ja heidän taustansa antavat ennakkolupauksen sisällön monipuolisuudesta ja laadusta.

Kirjaa oli koottu jo hyvän aikaa ennen maaliskuun luonnonkatastrofia, ja ilmeisesti suurin osa materiaalista on ollut valmiina ennen sitä. Kaikille on annettu mahdollisuus revisioida tekstejään tapahtuman jälkeen, mutta valitettavasti monella tämä on jäänyt vain sivuhuomion rooliin. Kirjan ydinkysymykset käsittelevät edelleen niitä ongelmia, joiden kanssa Japani paini jo ennen maaliskuun maanjäristystä: Talouden hidasta kehitystä, valtion velkaantumista, väestön ikääntymistä ja työikäisen väestön vähenemistä, sekä maan koulutusmallin sopimattomuutta uusiin globaaleihin haasteisiin.

Luonnonkatastrofin mahdollinen katalyyttinen vaikutus yhteiskunnan kehityksessä jää kirjassa vähemmälle huomiolle. Yksi aihealue, joka omien havainotjeni mukaan on ollut hyvinkin pinnalla Japanissa maaliskuun jälkeen on energiapolitiikka, ja mahdollisuudet siirtyä pois ydinvoiman ja fossiilisten energianlähteiden käytöstä. Valitettavasti Reimagining Japan sivuuttaa tämän tärkeän aiheen lähes täysin. Ymmärrettävää siitä syystä, etteivät energiakysymykset olleet kovinkaan esillä ennen maaliskuun katastrofia kun kirjoittajia on pyydetty mukaan, mutta nykytilanteessa melkoinen puute ajankohtaiseksi itseään mainostavassa kirjassa.

Itselleni kirjan kiinnostavimmat osiot olivat Japanilaisten kirjoittamia. Omien kokemusteni perusteella tässä kirjassa esitetyt Japanilaisten kirjoittajien mielipiteet eivät vielä edusta maan valtavirran ajattelua. Kansainvälistyminen, koulutusuudistukset ja yritysmaailman muutokset ovat Japanissa esillä julkisessa keskustelussa, mutta harvoin esitettyinä niin suorasukaisesti ja jopa radikaalisti kuin tässä kirjassa. Silti näiden ajatusten esille tuominen on mielestäni hyvin arvokasta, ja aika olisi nyt Japanissa otollinen uusille ajatuksille ja yhteiskunnalliselle muutokselle (kirja on julkaistu myös Japaniksi). Maa on aloittamassa valtavaa jälleenrakennusurakkaa, ja koin heinäkuussa vieraillessani Japanissa hyvin vahvasti tavallisten ihmisten halun luoda itselleen ja tuleville sukupolville tämän urakan yhteydessä oikeudenmukaisempi, tasavertaisempi ja ekologisesti kestävämpi yhteiskunta.

Kirjan länsimaiset kirjoittajat ovat kaikki olleet pitkään yhteydessä Japaniin. Useilla on vahva yritystausta, ja se valitettavasti paistoi muutamissa kirjoituksissa räikeästi läpi. Jotkut sortuvat mielestäni liialliseen länsimaisen yrityskulttuurin ja globaalin talouden ihannointiin. Kieltämättä monet Japanilaiset yritykset ovat suurten muutosten tarpeessa, mikäli haluavat säilyä mukana globaalissa kilpailussa, ja maan työvoimakäytännöt eivät enää aina vastaa tämän päivän haasteisiin. Silti ei länsimainen tehokkuusajattelu aina ole siirrettävissä suoraan Japaniin, vaikka jotkut kirjoittajat tätä ehdottavatkin. Esimerkiksi maan palvelukulttuuri on luonnostaan taloudellisessa mielessä tehotonta, mutta asiakkaan tarpeet loistavasti huomioon ottavaa. Samaa ei aina voi sanoa länsimaisesta äärimmilleen tehostetusta palvelubisneksestämme.

Vaikka Reimagining Japan, mahdollisesti olosuhteiden pakostakin, ohittaa tällä hetkellä tärkeitä aiheita, ja välillä tuntuu itseään toistavalta, pidän sitä silti erittäin hyvänä koosteena maan tilasta. Kaikki siinä esitetyt mielipiteet ja ehdotukset eivät mielestäni välttämättä ole sellaisinaan Japanin yhteiskuntarakenteen ja kulttuurin kohdalla toimivia, mutta ajatusten herättäjänä ja perustiedon tarjoajana tulevaisuuden skenaarioiden mietintään ja arviointiin kirja toimii mainiosti. Vaikka meillä Suomessa ei ole samanlaisia luonnon tuomia haasteita on aina hyvä muistaa, että monet Japanin nykyisistä ongelmista, esimerkiksi väestön vanheneminen ja maaseudun muuttotappiot, ovat samoja joista täällä keskustellaan. Tavat, joilla Japanissa näihin ongelmiin tartutaan (tai ollaan tarttumatta) luonnonkatastrofin jälkeen voivat tuoda uutta hyödyllistä ajattelua myös omaan tulevaisuuskeskusteluumme.

Reimagining Japan: The Quest for a Future That Works

Toim. Brian Salsberg, Clay Chandler, Heang Chhor

Viz Media LLC, 2011

ISBN: 978-1421540863

Tämän kuun kysymys koskee taloustilannetta: Tulisiko ihmisten ottaa yleinen taloustilanne huomioon jokapäiväisessä kuluttamisessaan? Jätä vastauksesi etusivun alalaidassa!

Vuodesta 1945 vuoteen 1990 maailma oli bipolaarinen, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton dominoima systeeminen kokonaisuus. Vuoden 1990 jälkeen Yhdysvallat dominoi yksin maailmantaloutta aina vuoteen 2008 asti. Vuoden 2008 jälkeen maailma on muuttunut moninapaisemmaksi – johtuen mm. Kiinan ja Intian nopeasta talouskasvusta. Nykyistä maailmaa johtaa ”oligopoli”, johon voidaan lukea G8- ja G20-maat. Keskeisiä ”oligopolimaita” ovat Yhdysvallat, Kiina, Intia, Eurooppa, Brasilia, Venäjä ja Etelä-Afrikka. Yhdysvallat ei enää yksin dominoi maailmantalouden kehitystä.

Miten maailmantalous tulee muuttumaan ennen vuotta 2025? YK:n tilastojen mukaan väestön määrä maapallolla tulee kasvamaan vuoden 2009 tasolta 20%. Vuonna 2025 maapallolla arvioidaan olevan yli 8 miljardia asukasta. Tästä väestökasvusta 97% tapahtuu kehitysmaissa, eli lähinnä Aasiassa ja Afrikassa. Vuonna 2025 noin 61% maailman väestöstä tulee asumaan Aasiassa. Tulevaisuudessa Intian väestömäärä tulee lähestymään Kiinan väestömäärää. Suurin väestökasvu tulee toteutumaan Etelä-Aasiassa.

Tulevaisuuden maailma tulee olemaan aikaisempaa urbaanimpi. Etenkin suurkaupungeissa väestö tulee kasvamaan nykytasosta noin 95% seuraavien 20 vuoden aikana. Maailman väestöstä tulee yli 4 miljardia ihmistä asumaan kaupungeissa. Väestön kasvu on keskitasoa Itä-Aasiassa ja Pohjois-Aasiassa. Vuonna 2025 Euroopan väestö muodostaa enää vain 6,5% maailman väestöstä. Yksikään Euroopan valtioista ei tule olemaan maailman 10 väkirikkaimman maan listalla vuonna 2025. Vuonna 2025 Euroopan väestöstä yli 30% on yli 65-vuotiaita. Vuonna 2025 huoltosuhde Euroopassa on muuttunut huomattavan korkeaksi ja haasteellisemmaksi. Tämä muutos vaikuttaa merkittävällä tavalla Euroopan valtioiden budjettirakenteisiin ja finanssipolitiikkaa. Tulevaisuudessa finanssikriisien todennäköisyys ei tule laskemaan Euroopassa, ellei talouden rakenteissa ja politiikoissa tehdä merkittäviä muutoksia.

Vuoteen 2025 mennessä maailmantaloudessa tuotanto tulee melkein kaksinkertaistumaan nykytasoon verrattuna. Tulevaa tuotantoa ei tule enää dominoimaan Yhdysvallat-EU-Japani-triadi, vaikka Yhdysvallat säilyttänee asemansa eräänä keskeisenä maailmantalouden talousmahtina. Kehitysmaiden tuotanto-osuus tulee kasvamaan vuoden 2005 20%:n tasosta 34%:n tasolle vuoteen 2025 mennessä.  Maailmantalouden painopiste tulee siirtymään Aasiaan. Kiina, Intia ja Etelä-Korea tulevat yhdessä olemaan yhtä merkittävä talousmahti kuin Eurooppa on vuonna 2025. Jos Aasian maiden listaan lasketaan Japani, Taiwan ja Indonesia, näiden maiden osuus maailman BKT:sta nousee 30%:iin. Euroopan osuus jää 20%:iin. On arvioitu, että vuoteen 2020 mennessä globaaliin keskiluokkaan (per capita tulotaso 4000 – 17 000 dollaria) tulisi kuulumaan noin miljardi ihmistä. Suomalaisista siis lähes jokainen kuuluu todennäköisesti tähän globaalin keskilluokan tuloryhmään vuonna 2030. Globaalin talouden näkökulmasta arvioituna lähes kaikki suomalaiset ovat siis etuoikeutettua keskiluokkaa.

Vuoteen 2025 mennessä maailmankaupan taso tulee kaksinkertaistumaan verrattuna vuoden 2005 tasoon. Kauppavirroista 30% tulee etelän kehitysmaista verrattuna nykyiseen 20% kauppavirran tasoon. Vuonna 2030 Eurooppa ei tule olemaan maailman merkittävin vientialue, kuten se on tällä hetkellä. Vuonna 2005 Euroopan osuus maailman kokonaisviennistä oli vielä 39%, mutta vuonna 2025 sen on arvioitu olevan vain 32%. Aasian osuus globaalitalouden viennistä tulee olemaan vuonna 2025 noin 35%, kun nyt se on noin 29%. Aasian maat valloittavat tulevina vuosina globaaleja vientimarkkinoita Euroopalta. Tämä on maailmantalouden eräs keskeinen trendi.

Vuoteen 2025 mennessä Yhdysvallat ja Eurooppa menettävät johtavan asemansa tieteen, tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan keskeisimmillä alueilla maailmassa. Kiina, Intia muut Aasian maat tulevat nousemaan keskeisiksi TTI-toimijoiksi maailmassa. Yksistään Kiina ja Intia tulevat vastaamaan noin 20%:sta maailman TTI-toiminnoista, kun näiden maiden nykyosuus on vain noin 10%. Isommat TTI-panostukset merkitsevät sitä, että huomattava määrä kiinalaisia ja intialaisia opiskelijoita opiskelee ja kartuttaa osaamistaan ulkomailla. On arvioitu että vuonna 2025 noin 645 000 kiinalaista ja noin 300 000 intialaista opiskelee ulkomailla. Nämä tiedot on syytä ottaa huomioon mietittäessä Euroopan yliopistojen tulevaa kehittämistä ja strategiaa. Suomen yliopistoista voisi kehittää oman kansainvälisen koulutuksen huippuklusterin, jos Suomen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmat kehitetään riittävän kilpailukykyisiksi. Toisaalta on hyvin todennäköistä, että osa Euroopan tutkijoista tulee siirtymään Aasiaan, erityisesti Kiinaan ja Intiaan. Voi olla, että Eurooppa voi tulevaisuudessa joutua kärsimään aivoviennistä Aasiaan.

Euroopan tulevaisuuteen tulee merkitsevällä tavalla vaikuttamaan se, millaista siirtolaispolitiikkaa Euroopassa harjoitetaan. Vuonna 2025 arvioidaan maailmassa olevan 250 miljoonaa siirtolaista, joista 65 miljoonaa muuttaa kehitysmaihin. Euroopan väkiluku alkaisi laskea hyvin nopeasti eli jo vuonna 2012, jos siirtolaisia ei otettaisi enää ollenkaan vastaan Euroopassa. Nykyisen siirtolaisuuspolitiikan vallitessa Euroopan väkiluku alkaa laskea vasta vuonna 2035. Tästä huolimatta aktiivisen työväestön määrä on jo alkanut laskemaan monissa Euroopan maissa. Nykyisin siirtolaisia on Euroopassa 64 miljoonaa eli noin 9% Euroopan väestöstä.

Ilmastonmuutokseen liittyvän siirtolaisuuden arvioidaan kasvavan voimakkaasti tulevaisuudessa. IPCC:n arvion mukaan vuonna 2050 maailmassa olisi jo peräti 150 miljoonaa ilmastomuutossiirtolaista. Maailman energiakulutus tulee kasvamaan 50% vuoden 2005 ja vuoden 2025 välisenä aikana. Ennen vuotta 2050 öljy ja kivihiili tulevat olemaan yhä keskeisempiä energian lähteitä maailmassa. Tämä merkitsee sitä, että globaalin ilmastomuutospolitiikan harjoittaminen ei tule olemaan erityisen helppoa. Kiinan ja Intian energiatuotanto tulee perustumaan hyvin pitkälti kivihiilen käyttöön ennen vuotta 2025. Kivihiilen kulutuksen arvioidaan kasvavan näissä maissa peräti 50%:lla vuosien 2005 ja 2025 välillä. On arvioitu, että vielä vuonna 2030 noin 80% maailman primäärienergia kulutuksesta tulee fossiilisistä energialähteistä (kivihiili, öljy ja kaasu) ja vain 10% tulee uusiutuvista energialähteistä (vesivoima, tuuli, aurinkoenergia sekä muut uusiutuvat energialähteet). Jää siis nähtäväksi, miten onnistunutta ilmastonmuutospolitiikka tulee olemaan, jos tämä perusurakehitys toteutuu.

Yllä esitetyt muutokset maailmantalouden toimintaympäristössä tulevat vaikuttamaan monin eri tavoin sekä Euroopan että Suomenkin tulevaisuuteen. Niukkuus luonnonvarojen käytön osalta tulee kiristymään mm. väestön määrän ja tuotannon kasvusta johtuen. Eurooppa alueena on yhä riippuvaisempi sen ulkoa tulevista energia- ja luonnovaravirroista. Arvioidaan, että vuonna 2030, Eurooppa tuo yli 70% sen tarvitsemista energiavaroista Euroopan ulkopuolelta. Tästä energiatalouden kestävyyden näkökulmasta arvioituna olisi tärkeää miettiä uudelleen energiatuotannon omavaraisuusastetta kaikkialla Euroopassa. Uusiutuvien energiavarojen käytön edistämiseen olisi kaikkialla Euroopassa paneuduttava tosissaan tulevina vuosina.

Toisaalta on hyvä tietää, että maailman energiavaroista sijaitsee 50% kehitysmaissa, jotka haluavat tulevaisuudessa kehittää niiden pohjalta omaa teollista tuotantoaan. Kiina on hankkinut itselleen hyvin merkittävän määrän maailman luonnonvaroista itselleen viime vuosina. Heillä on varmasti siihen erittäin hyviä syitä. Globaali yhteistyö energiatuotannon, luonnonvarahallinnan sekä ilmastonmuutoksen alueilla onkin yhä tärkeämpi haaste Euroopalle ja myös Suomelle. Tämä strateginen taustatieto on myös tärkeä eurooppalaisille, kansainvälistyville yrityksille, kun ne miettivät tulevan tuotannon sijoittamista globaalissa yhteydessä.

Luonnonvarojen ja energian saatavuus asettaa tiukat reunaehdot Euroopan tulevalle teollisuus- ja elinkeinopolitiikalle. Jos Euroopan energia- ja luonnonvarapolitiikassa epäonnistutaan, yhä useampi eurooppalainen yritys on pakotettu siirtämään toimintojaan ulkomaille. Samalla työpaikatkin siirtyvät muualle, mikä ei ole pidemmän päälle sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää politiikkaa.

Näiden laskentatapojen seurauksena yhteiskunnan maksuttomien palveluiden lisääminen kasvattaa automaattisesti tuloeroja jopa sellaisissa tilanteissa, kun palvelut kohdistettaisiin pienituloisille ja rahoitettaisiin suurituloisilta kerätyillä veroilla. On epäloogista lisätä työnantajan tarjoama autoetu tai lounasetu kotitalouden tuloihin, mutta olla lisäämättä julkisena palveluna tarjottua lounasta tuloihin.

Tilastokeskus on julkaissut laskelman kotitalouksien oikaistusta tulosta, johon on lisätty yksilölliset julkiset maksuttomat palvelut tai subventoitujen palveluiden subventio-osuus. Kollektiivisia palveluita laskelmaan ei ole lisätty.  Kotitalouksien oikaistu tulo oli tilastokeskuksen laskelmien mukaan 1975 23% kotitalouksien tuloa korkeampi ja 2009 jo 35% korkeampi. On siis huomattava, että tuloerolaskelmissa huomioon ottamaton erä kansantulon yksilöllisessä jakautumisessa on varsin suuri.

Koska on todennäköistä, että huomioon ottamaton erä ei jakaudu samalla tavoin kuin muut tulot, on niiden sivuuttamisella todennäköisesti olennainen vaikutus sekä politiikan suuntaamiseen että sen arviointiin. Tuloerot olisi syytä laskea siten, että ne mittaavat kaikki yksilöllisesti kotitalouksille ohjautuvan taloudellisen hyödyn eikä vain valikoiduin ja tuloeroja keinotekoisesti kasvattavilta osin. En kuitenkaan usko, että tämä ongelma olisi syntynyt tarkoitushakuisesti, vaan tulon käsite lienee rajannut ajattelua.

Jotta politiikan suuntaaminen ja onnistumisen arviointi tapahtuisi oikean tiedon perusteella, olisi laskentatapa korjattava siten, ettei hyödyn kulkeutumisreitti vaikuta tuloerolaskelmaan olennaisesti. Parhaiten tämä onnistunee käytettäessä oikaistun tulon käsitettä tuloerolaskelmissa.

Nobel-ekonomisti Robert Mundell esitti tutkimuksissaan, että:

1. Hintojen ja palkkojen ollessa jäykkiä muuttujia, maiden tulisi noudattaa joustavaa valuuttakurssipolitiikkaa;
2. samanlaiset ja yhtäläiset ulkoiset häiriöt ovat hyvä syy siirtyä yhtenäiseen valuutta-alueeseen,
3. työvoiman vapaa liikkuvuus voi helpottaa yhtenäisen valuutta-alueen yhtenäistä rahapolitiikkaa,
4. monipuolinen tuotantorakenne on paras tae suojautumiselle ulkoisia häiriöitä vastaan;
5. EU-maiden talouksien rakenne-erot on keskeinen tekijä arvioitaessa ulkoisista häiriöistä aiheutuvia hyötyja ja haittoja; sekä
6. mitä monipuolisempia kansantaloudet ovat, sitä järkevämpää olisi muodostaa yhtenäinen valuutta-alue.

Ongelmana EU:ssa on Mundellin esittämästä näkökulmasta arvioituna se, että kansantalouksien monipuolisuus Euro-alueella ei ole riittävä. Myöskään työvoiman liikkuvuus ei ole täydellistä Euroopassa. Mundellin optimaalinen valuutta-alueteoria oli keskeinen lähtökohta euron synnylle, mutta nämä kansantalouksien perusongelmat (eräiden EU:n kansantalouksien rakenteiden yksipuolisuus ja työvoiman vähäinen liikkuvuus Euro-alueella) olivat jo silloin päättäjien tiedossa.

Edellä mainituista syistä johtuen euron ja Euroopan valuuttajärjestelmän perusta ei ole riittävän vahva. Huomautin kyseisessä heinäkuun 2010 haastattelussa, että myöskään ns. Krugman-valuutta-aluekritiikkiä ei ole otettu riittävän vakavasti Euroopan finanssikriisin hoidossa.

Krugmanin kritiikistä voidaan tehdä seuraavia analyyttisiä ja poliittisia johtopäätöksiä:

1. Liian voimakas talouden rakenteiden eroaminen on iso akuutti ongelma Euroopan rahajärjestelmälle,
2. nyt tapahtuneiden Euroopan finanssikriisien (Kreikka ja Irlanti) takana voi hyvinkin olla tämä Krugmanin esittämä talouden perusrakenteiden eroavuuden ongelma,
3. kaupan integraatiotason lisääntyessä mm. globalisaation seurauksena EU-maiden talouden rakenteiden erojen ei tulisi erkaantua liikaa toisistaan, sekä
4. talouden rakenteiden liiallinen eriytyminen EU:ssa voi johtaa rahaliiton tuomien etujen menetykseen.

Vasta nyt Euro-maille on käynyt nyt ilmi, että vuonna 1999 luotu talous- ja rahaliitto ei ollutkaan instituutioiltaan nykyisiä tarpeita vastaava. Paul Krugmanin kritiikkiä ei ole edelleenkään otettu huomioon ja voimme vain odottaa lähitulevaisuudessa Euroopan finanssikriisin syvenemistä. Saamme siis sitä, mitä tilaamme. Suomessa poliittiset päättäjämme eivät selvästikään ymmärrä finanssikriisin perussyitä ja finanssikriisin taustalla olevia syy-seuraussuhteita, eivätkä selvästikään osaa em. syistä johtuen hoitaa finanssikriisiä tehokkailla talouspoliittisilla toimenpiteillä. Esimerkiksi epätervettä verotasokilpailua ei ole tarpeeksi rajoitettu EU:n sisällä, eikä asiaa ole otettu esille muissa kansainvälisissä yhteyksissä tarpeeksi. Asia on selvästi jätetty ilman riittävää poliittista huomiota.

Myöskin valtiovarainministeri Jyrki Kataisen arvio siitä, että finanssikriisin vaikutus olisi ainoastaan 2-3 vuotta, on hyvin ongelmallinen lausunto, ainakin niin kauan kun optimaalisen Euroopan valuutta-alueen perusongelmia ei pyritä selvittämään ja tekemään johdonmukaisia talouspoliittisia päätöksiä. Jos ja kun nyt hyvin todennäköisesti Portugali ja Espanja tulevat seuraavaksi ajautumaan finanssikriisiin, alamme olla Suomessa lähellä umpikujaa finanssikriisin ratkaisemisessa. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen esittämä arvio 2-3 vuoden vaikutuksista voi nopeasti osoittautua vääräksi. Myös laskun loppusumma suomalaisille veronmaksajille on avoin.

Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta voidaan todeta, että virallinen optimismi yhdistettynä puutteelliseen ennakointikykyyn on erittäin vaarallinen yhdistelmä. Sivullisena tarkkailijana on harmittavaa todeta kerta toisensa jälkeen, ettei valtiovarainministeriksi Suomessa valita ammattiekonomisteja, vaan yleensä nuoria kokemattomia poliitikoita, joiden selviytyminen makrotalousteorian peruskurssista näyttäisi hyvin epätodennäköiseltä.

Kasvuteorian perusteiden hallinnan luulisi kuuluvan valtiovarainministerin perusosaamiseen, mutta tällaisia asioita ei välttämättä vaadita Suomessa hallittavan. Naiivi usko ja toiveikas positiivinen ajattelu näyttävät riittävän. Asioiden hoito Suomessa talouspolitiikan sektorilla on usein haparoivaa ja liian paljon virallista optimismia sisältävää. Esimerkiksi viime aikoina käyty ns. degrowth-keskustelu on paljastunut kipupisteitä ekonomistien ajattelussa. Joskus näyttää siltä, että isoimmaksi meriitiksi valtiovarainministeriössä toimiville asiantuntijoille luetaan siisti sisäpukeutuminen, virallinen optimismi ja konsensuksen vaaliminen valtiovarainministeriön, Suomen pankin ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen välillä.

Edes valtion tuottavuusohjelmaa, jonka kuvittelisi olevan valtiovarainministeriön selkeää ydinosaamisaluetta, ei näytä osattavan valtiovarainministeriössä johtaa työn tuottavuutta oikeasti lisäävästi, kuten viimeisimmät valtion tilintarkastajien selvitykset paljastavat. Uuskameralistinen kirjanpitoekonomismi ei pitkälle kanna globaalissa taloudessa. Nykyisin finanssipolitiikassa ns. valtiontalouden finanssikurista on tullut ”pyhä” mantra, mutta sen käytännön soveltaminen ei ole lainkaan helppoa, koska mm. yritysten ja kansalaisten verotusmekanismeja ei haluta muuttaa. Yhtenäinen eurooppalainen yritysverotusmalli ei ole tullut kenenkään mieleen vielä.

Aikaisemmin Euroopassa voitiin valuuttakurssipolitiikka, rahapolitiikka ja finanssipolitiikka pitää toisistaan erillään. Nykyään Suomen kohdalla tämä 3-jakomalli ei toimi enää, vaan rahapolitiikasta päätetään Euroopan keskuspankissa Frankfurtissa, mutta finanssipolitiikasta Euroopan Unionin jäsenmaissa. Valuuttakurssipolitiikkaa ei kansallisella tasolla ole, kun valuuttaa ei voida devalvoida tai revalvoida. Tosin monet eurojärjestelmän ulkopuolella olevat maat kuten Ruotsi, Norja tai Iso-Britannia voivat edelleen harjoittaa valuuttakurssipolitiikkaa niin halutessaan. Ruotsin ekonomistiryhmän arvio Ruotsin EMU-ratkaisusta on edelleen erittäin hyödyllistä ja mielenkiintoista luettavaa - varsinkin nyt, kun arvioidaan Euroopan nykyistä finanssikriisiä ja sen taustoja. Ruotsalaisten ekonomistien polkuriippuvuusanalyysi on edelleen varsin järkevä.

Euroopan valuuttajärjestelmä käynnistettiin jo vuonna 1979, mutta siitä huolimatta useat keskeiset Euroopan valtiot eivät ole edelleenkään integroidusti mukana EMS-järjestelmässä. Mm. tästä johtuen Eurooppa ei ole lähelläkään optimaalista valuutta-aluetta. Ns. kovan EMS-järjestelmän luominen on jäänyt puolitiehen huolimatta Maastrichtin sopimuksesta ja monista muista Euroopan Unionin poliittisista julkilausumista. Syynä tähän on ollut keskeisten EU-maiden poukkoileva päätöksenteko päätettäessä EMS-järjestelmästä ja sen kehittämisestä. EU-maissa talouspolitiikan yleisongelmana on kansantalouksien suhdanteiden eriaikaisuus. EU:n päätöksentekomekanismit koskien liiallisia alijäämiä ovat olleet erittäin monimutkaisia ja EU:n sisäinen sanktiojärjestelmä sääntöjen noudattamatta jättämisestä on täynnä aukkoja. Näin ollen sitä ei voida pitää erityisen oikeudenmukaisena - ainakaan Suomen kaltaisten sääntöjä tarkasti noudattavien maiden näkökulmasta.

Euroopan Unionissa epäsymmetriset häiriöt ovat isompi ongelma rahajärjestelmässä kuin symmetriset häiriöt, jotka koskevat kaikkia EU:n jäsenmaita. Kun häiriöt liittyvät yksittäiseen EU-maahan, ongelmat näyttävät eskaloituvan helposti. Globalisaatiosta johtuen sekä positiiviset että negatiiviset kysyntä- ja tarjontahäiriöt ovat aika yleisiä ja niin ollen finanssijärjestelmän tulisi pystyä ennakoimaan häiriöt kohtuullisen luotettavasti. Esimerkiksi tunnettu ekonomisti Willem H. Buiter on esittinyt, että jopa pääomaliikkeidenkin maailmassa epäsymmetristen sokkien vaikutukset voidaan periaatteessa hallita.

Lisäksi kysyntähäiriöt tulisi eritellä vielä rahoituksellisiin ja hyödykemarkkinahäiriöihin. Esimerkiksi Irlannin finanssikriisissä on kyse vakavasta rahoituksellisesta häiriöstä, ei niinkään hyödykemarkkinahäiriöstä. Toki rahoituksellisesta häiriöstä helposti seuraa myös hyödykemarkkinahäiriöitä.

On selvää, että tulevaisuudessa Eurooppaan täytyy luoda mahdollisimman vahva valuuttajärjestelmä. Jos yhteisiä uskottavia pelisääntöjä (mukaan luettuna EU-maiden verotusjärjstelmät) sen luomiseksi ei saada yhdessä kehitettyä ja hyväksyttyä EU:ssa, seuraamuksena on nykyisten kaltaisten finanssikriisien bangwagon-ketju, jolle ei ole nähtävissä loppua, muuten kuin erittäin syvän talouskriisin muodossa. Jos esimerkiksi Turkki hyväksyttäisiin EU:n täysjäseneksi, tämä muutos sisältäisi todella ison finanssikriisiriskin, jonka riskihallinta voisi jopa tuhota EU:n. Tätä riskiä ei ole kovin avoimesti käsitelty EU:ssa.

Tässä mielessä EU:n optimaalisen valuutta-alueen kehittämiseen tulisi paneutua voimallisemmin ja kurinalaisemmmin kuin nyt on nähty tapahtuvan. Itä- ja Etelä-Eurooppa täytyy oikeasti saada integroitua osaksi EU:ta. EU-kansantalouksien rakenneongelmia ei ratkaista nykyisillä kosmeettisilla päätöksillä, vaan tarvitaan pidemmälle meneviä uudistuksia mm. EU-maiden verotusjärjestelmissä sekä meno- ja investointipolitiikassa. Erityisesti epäterve verokilpailu tulisi eliminoida EU-alueella ja mahdollisesti laajemminkin vauraiden OECD-maiden päätöksin. Onneksi tämä asia on jo aktiivisessa käsittelyssä OECD:ssä. Näitä OECD-linjauksia kannattaa hyödyntää tarkasti Suomessa.

Euroopan Unionin pääosastoilla on säännöllisiä kokouksia Kiinan viranomaisten kanssa. DG Regio järjesti oman ns. korkean tason seminaarinsa alue- ja innovaatiopolitiikasta Shanghaissa lokakuussa 2010. Tilaisuuteen osallistui noin 100 virkamiestä Kiinasta ja pieni joukko eurooppalaisia. Minut kutsuttiin puhumaan Kiinan talouden kasvun vaikutuksista Keskisen Itämeren tulevaisuuteen.

Arvelin, että tilaisuudesta saattaisi helposti tulla jäykkä ja kaavamainen. Kiinalaisten kiinankieliset esitykset julkaistaan etukäteen. Eurooppalaiset puhuvat englantia kalvoja käyttäen. Keskustelua yleensä ei ole. Yritin sen takia löytää jotain erilaista, joka sopisi raameihin, mutta kuitenkin poikkeaisi tavanomaisesta rituaalista. Miltä tuntuisi katsaus innovaatiopolitiikan rooliin aluekehittämisessä sadan vuoden aikana? Se erottuisi selvästi kiinalaisten 5-vuotissuunnitelmista ja Euroopan Unionin 6-vuotisista ohjelmakausista. Mahdollisuus sanoa jotain menneestä 50 vuodesta, tilanteesta nyt ja seuraavista 50 vuodesta kiinnosti ainakin minua, mahdollisesti yleisöäkin.

Juttu voisi mennä näin: Viime 50 vuotta ovat Euroopassa olleet jälleenrakentamisen aikaa toisen maailmansodan jäljiltä. Meillä panostettiin rakennetun ympäristön kehittämiseen ja luotiin kansainväliset ja kansalliset instituutiot. Itse Euroopan Unionia voidaan pitää eräänlaisena innovaationa. EU on ollut taloudellinen menestys ja se näyttää olevan monistettavissa esim. Afrikassa ja mahdollisesti Aasiassakin. Jälleenrakentamisen aikakaudella syntyi Pohjoismaissa hyvinvointivaltio monen innovaation kautta. Samaan aikaan Kiina kävi läpi Maon käynnistämän kulttuurivallankumouksen, jolloin miljoonat kuolivat nälkään ja käsittämättömiin julmuuksiin. Vasta 1980 luvulla Deng Xiaoping toi ainutlaatuisen ja pian koko maailmaa mullistavan innovaation Kiinaan: ”Sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä” – lännessä moni kutsui sitä kapitalismiksi. Menneet 50 vuotta ovat siis olleet varsin erilaiset lännessä ja idässä.

Tällä hetkellä hyvinvointivaltion ylläpitäminen ja edelleen kehittäminen ovat meneillään olevan vaiheen keskeisiä tavoitteita. Pohjoismaiden hyvinvointivaltiot ovat kehittyneempiä kuin Kiinan, mutta Kiina kehittyy nyt nopeammin. Eivät ainoastaan tulevaisuudentutkijat vaan koko maapallon väestö ajattelee, että jos tämä kehitys jatkuu, se on käänne koko ihmiskunnan historiassa. Mutta voiko se todella jatkua miten pitkään tahansa?

Seuraavat viisikymmentä vuotta eroavat edelliseltä kaudelta oleellisesti. Maapallon väestö ja sen resurssitarpeet kasvavat nopeammin kuin luonnonvarat riittävät tai uusiutuvat. Näin on väitetty olevan aiemminkin, mutta nyt on monta rajaa tulossa vastaan. Osa rajoista on hyvin tiedossa: vesi, viljelysmaa, elinympäristöt. Rajat koskevat kaikkia, niin meitä eurooppalaisia kuin kiinalaisiakin. Kun edellisen kauden aikana alueet pystyivät rakentamaan elinympäristönsä pääasiassa oman luovuuden ja päätöksenteon pohjalta (välillä onnistuneesti ja välillä ei), korostuvat seuraavan kauden aikana maapallon eri alueiden ja kansojen keskinäinen riippuvuus.

Innovaatio, jolla Jean Monet, Euroopan Unionin keksijä, yritti taata rauhan koko Eurooppaan, oli oivallus että jos Euroopassa kaikki olisimme riippuvaisia toisistamme, ei kannattaisi tuhota minkään jäsenvaltion väestöä tai sen rakennettua ympäristöä. Varojen yhteisomistuksesta seuraa tarve huolehtia asioista yhdessä ja siitä seuraa rauha. Nerokkuus näkyy yleensä yksinkertaisuudessa, niin tässäkin. Vaikka koko maapalloa kattavaa yhteishallintoa ei ole vielä näköpiirissä, on tietoisuus kansojen ja luonnon riippuvaisuudesta leviämässä. Uskon, että siitä kehittyy seuraavan 50-vuotiskauden merkittävin ihmiskuntaa yhdistävä oivallus. Seuraavan kehitysvaiheen strategia on siis globaali yhteistyö, sen tiivistäminen ja toteuttaminen. Shanghain tilaisuuden puhujista olin ainoa, joka sai yleisöltä kahdet aplodit, joten ajatus tuntui saaneen tukea.

Esitykseni jälkeen pari kiinalaista kuulijaa tuli kysymään, olenko todella sitä mieltä, että Kiinasta on nousemassa koko maapallon merkittävin valtio, tieteen ja politiikan edelläkävijä. Tähän vastasin että olen, mutta että tälle kehitykselle on yksi olennainen ehto: osaamista ja valtaa pitää osata jakaa muille. Tämä on aina ollut hankalaa. Kaikki yksinvaltiaat historiassa, niin euooppalaiset kun kiinalaisetkin, tuhosivat lopulta oman kansansa ja naapuritkin. Näin voi hyvin käydä Kiinallekin. Kiinalaisten kysyjien reaktio yllätti: valtavalla ilolla he kertoivat että juuri näin hekin olivat ajatelleet. Kiina ei koskaan tule tuhoamaan muita maita eikä kansoja, ei missään, ei koskaan! Itse en ollut yhtä vakuuttunut tästä, mutta jätin asian sikseen.

Seuraava päivä oli vapaa. Kun muut lähtivät Expoon, kuljin yksin koko päivän ympäri Shanghaita ja otin yli 400 valokuvaa ja 35 videopätkää kiinalaisista ja heidän arjestaan. Suurin osa kuvista on henkilöistä, jotka olivat tulleet muualta Kiinasta Shanghain Expoon tutustumaan siellä Kiinan loistavaan tulevaisuuteen. Näiden kiinalaisten turistien kasvoissa näkyi suunnaton ilo, onnellisuus siitä, että kulttuurivallankumouksen painajaiset olivat ohi, että Kiina on saavuttamassa vaurautta ja parasta mitä maailmassa on. Valokuvissa näkyvät vanhukset, jotka ovat pukeutuneet parhaisiin vaatteisiinsa tullakseen Expoon; iloiset kaivostyömiehet lomalla, nuoret perheet ja isovanhemmat, jotka tarjoavat lapsiaan valokuvattaviksi. Kaikkialla näkyi kiinalaisten suuret odotukset, ilo ja ylpeys Kiinan loistavasta tulevaisuudesta.

Suotakoon se heille. Nauttikoon Expon tarjoamasta mielikuvasta tulevaisuuden kaupungista.

Mutta minua vaivasi edelleen kysymys siitä, täyttyykö seuraavan kauden menestyksen edellytys, eli osaamisen ja vallan jakaminen muun maailman kanssa? Historia on osoittanut että kuninkaat, tsaarit, keisarit eivät tätä osaa. He, jotka luovat loistavan menestyksen, ovat täynnä ylpeyttä siitä, mitä he ovat saavuttaneet. Ajatus jakamisesta on yleensä lähtenyt liikkeelle syvemmältä kansan riveistä. Tavallaan sekä Gorbachov että Deng Xiaoping ovat nykyhistoriassa esimerkkejä tämänkaltaisista henkilöistä. Presidentti Barack Obama on ehkä ennenaikaisesti julistettu vaurauden jakajaksi. Seuraavat viisikymmentä vuotta tarvitsevat uusia innovaattoreita, jotka uskaltavat puhua jakamisen puolesta. Odotan kiihkeästi sitä.

Mitä opin Euroopan Unionin seminaarista Kiinassa? Opin, että Kiinan taloudellinen menestys on Kiinassa luonut voimakkaan uskon Kiinan ja kiinalaisten kykyyn luoda uutta hyvinvointia heille itselleen ja ehkä koko maailmalle. Kommunistinen puolue on oikeutetusti ylpeä siitä, että he ovat nostaneet satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Tämä ylpeys ja sen vahvistama itseluottamus tulevat dominoimaan yhteistyötämme vuosikymmeniksi eteenpäin.

Kiinan talousihme hämmentää kiinalaisia yhtä paljon kuin meitä.

Yrityksen hallitus, joka toimii rakenteellisena välittäjänä omistuksen ja johdon välillä, on ollut erityisenä mielenkiinnon kohteena agenttiteoriaan perustuvissa tutkimuksissa. Tehokkaasta ja tuloksellisesta hallitustyöskentelystä onkin tehty paljon mielenkiintoista ja hyödyllistä tutkimusta. Toisaalta on yllättävää, että talousteoria ei ole voinut tuottaa kovin yksiselitteisiä tuloksia yrityksen omistajuuden ja menestyksen yhteydestä.

Taloustieteellisessä tutkimuksessa on kiinnitetty hyvin paljon huomiota omistajien tavoitteenasetteluun yrityksen kasvun ja diversifioinnin näkökulmista. Tytäryhtiöiden liiketoimintayksiköiden hallitustyöskentelyn tutkimuksessa on perinteisesti painotettu liiketoiminnallisia näkökohtia. Agenttiteoria on osoittautunut hyödylliseksi tavaksi lähestyä omistajuuteen liittyviä peruskysymyksiä, mutta sen pohjalta ei voida täysin kattavasti tutkia kaikkia omistajuuden eri muotoja kuten perheyhtiöitä, osuuskuntia, valtionyhtiöitä, järjestöjä ja liikelaitoksia.  Myöskään hedge -rahastojen ja institutionaalisten sijoittajien vaikutusta yritysten johtamiseen ei kovin hyvin voida tutkia agenttiteorian pohjalta. Perusongelmana on se, että kapitalistisessa järjestelmässä on aina moraalisia lieveilmiöitä ja huonoja investointeja. Yrityksen oma etu ei ole aina lähtökohtana tehtäessä omistus- ja optiojärjestelyjä.

Viime vuonna tein yhdessä tutkijakollegani Samuli Ahon kanssa kokonaisselvityksen Suomen pörssiyhtiöiden omistusrakenteista vuosien 2002-2007 osalta. Tämä taloustieteellinen perustutkimus tuotti paljon uusia tietoja Suomen yritysmaailman omistusrakennekehityksestä, vaikka se perustuikin ”vain” agenttiteoriaan.  Agenttiteorian pohjalta voidaan tehdä yhä hyödyllistä tutkimusta, jota varmasti kannattaisi hyödyntää laajemminkin Suomen elinkeinoelämää kehitettäessä. Globalisaation edetessä ja Suomen muuttuessa hiljalleen yhä enemmän tytäryhtiötaloudeksi on tärkeää olla selvillä omistusrakenteista ja niiden strategisesta merkityksestä talouselämälle ja poliittiselle päätöksenteolle.

Kun omistusrakenteet muuttuvat, myös valtion ohjaus- ja valvontajärjestelmien tulisi muuttua. Omistusrakenteilla voi olla merkitystä myös verotusjärjestelmää suunniteltaessa. Esimerkiksi perheyritysten sukupolvenvaihdokset tulisi mahdollistaa kannustavilla verojärjestelmäratkaisuilla. Euroopan Unionilla on paljon haasteita edessä kehitettäessä verotusjärjestelmiä, koska finanssikriisin johdosta tulo- ja tulonjakojärjestelmissä on tapahtunut muutoksia, jotka kaikki eivät ole positiivisia vaikutuksiltaan.

Kun Suomessa on tutkittu perheyritysten merkitystä kansantaloudessa, on agenttiteoria ollut hyödyllinen peruslähestymistapa tutkia tätä strategisesti hyvin tärkeää asiaa. Samalla on toki jouduttu kehittämään uusiakin teorioita ja lähestymistapoja. Voidaan varsin perustellusti todeta, että monet liiketoimintaympäristön muutostekijät haastavat corporate governance -tutkimusta luomaan uusia viitekehyksiä ja käsitteitä. Liike- ja taloustieteen osalta tarvittaisiin uudenlaisia teorioita selittämään ja ennakoimaan omistus- ja hallintokäyttäytymistä. Esimerkiksi yritysjohdon palkitsemisessa on havaittu monia erilaisia haasteita ja kipupisteitä, joiden analyyttinen tutkimus olisi tärkeää koko kansantalouden toimivuuden kannalta.

On selvää, että omistusrakenteet ja niissä tapahtuvat muutokset vaikuttavat Suomen elinkeinoelämän tulevaisuuteen moni eri tavoin. Hyvää kestävää kehitystä olisi huolehtia riittävän vahvasta suomalaisesta omistajuudesta globalisaation syventyessä maailmantaloudessa. Kansallista vaurastumista ei tapahdu ilman kansallista omistajuutta. Perheyrittäjyyden ja vahvojen suomalaisten sijoittajaryhmien kehittäminen on strategisesti tärkeä asia koko kansantaloudellemme.  Muussa tapauksessa tulevaisuutemme on toimia ns. tytäryhtiötaloutena.

Toisaalta Suomi tarvitsee huomattavasti enemmän ulkomaisia suoria sijoituksia jo pelkästään työllisyyspoliittisista syistä johtuen. Nämä isot strategiset talouspoliittiset kysymykset eivät ole nousseet tarpeeksi voimakkaasti esille Suomen talouspoliittisessa keskustelussa.