Hylkäämme aluksi Platonin. Tieto ei ole perusteltu tosi uskomus, koska ihmisen tieto on aina vajavaista, emmekä tiedä mistään maailmaa koskevasta väitteestä, onko se tosi. Poppamiesten tieto pahoista hengistä oli hyödyllisempää kuin valistuksen ajan lääkäreiden tieto siitä, että pahoja henkiä ei ole. Tiedämme, ettei vetovoimaa todellisuudessa ole, mutta opetamme sitä koulussa totuutena. Kaavat toki toimivat erikoistapauksissa, mutta niin toimivat myös poppamiesten ohjeet.

Seuraavaksi pohdimme, mitä tieto sitten on. Aloitan oppimisesta. Oma tietoni karttuu, jos opin saavuttamaan tavoitteeni paremmin. Puhun nyt lopullisista päämääristä, en välitavoitteista eli keinoista, joita usein joudun hylkäämään. Tietoa voi kartuttaa jokin artefakti tai muistikuva, joka ohjaa käyttäytymistä aiempaa paremmin. Navigaattorin hankinta esimerkiksi parantaa toimintakykyämme. Tietoa voi siis ainakin toisinaan ostaa kaupasta, eikä sitä tarvitse ymmärtää tai ahtaa korvien väliin.

Tyypillinen metsästäjä-keräilijä tuntee Jared Diamondin mukaan yli tuhat hyötykasvia ja eläintä, niiden esiintymispaikat ja -ajat, pyynti- ja valmistustavat ja käyttötarkoitukset. Nyky-yhteiskunnassa harva ihminen osaa omaan ammattiinsa liittyen yhtä paljon ja monet selviävät hyvinkin vähäisin tiedoin.

Yhteiskunnan tieto ei ole sama kuin yksilöiden tiedon summa. Muurahaiskeko kartoittaa ympäristönsä nopeasti. Ruokaa kekoon kantava muurahainen jättää jälkeensä hajua, jota ruokaa etsivät seuraavat vastavirtaan oppimatta siitä mitään. Osaaminen on välineellistynyt, muisti on ikään kuin kirjattu kankaalle. Ihmisyhteisön monet artefaktit ovat samanlaisia. Navigaattori on vain astetta muurahaisen kangasmetsään levittämää feromonipolkua kehittyneempi kartta.

Adam Smith totesi lisäarvon syntyvän erikoistumisen ja vaihdannan oikeanlaisesta lisääntymisestä. Yhteiskunta siis oppii, kun erikoistuminen ja vaihdanta kehittyvät oikealla tavalla. Yksilöiden ei tarvitse oppia, eikä kyse ole pelkästään välineellistyneestä opista, yksilöiden osaamistarpeen kaventuminen myös erikoistumisen vuoksi on olennainen osa yhteiskunnan rakenteiden kehittymistä.

Erikoistumista ja vaihdantaa tukevat arvot, normit, rituaalit ja monenlaiset muut ihmisten toimintaympäristön artefaktit ovat tietoyhteiskunnan rakenteisiin kertynyttä osaamista. Erikoistuminen on edennyt valtavasti metsästäjä-keräilijävaiheesta. Ihmiset eivät ole viisastuneet, mutta yhteiskunta on organisoitunut aiempaa tehokkaammaksi kokonaisuudeksi.

Elämme siis tietoyhteiskunnassa. Yhteiskunnan rakenteissa on valtavan paljon sekä erikoistumista että vaihdantaa ja näiden oikeanlaista koordinaatiota tukevaa tietoa. Kyseinen tieto ei ole ihmisten korvien välissä vaan ihmisten välissä, heidän toiminnallisissa suhteissaan, heidän käyttämissä välineissä ja muissa kulttuurisissa artefakteissa. Tässä on tietoyhteiskunnan keskeisin sisältö ja tämän mukaisesti oppimisen ja rakenteiden merkitys olisi paras myös jäsentää.

Luonnontieteiden nojaan rakentuva tekninen tietämys on pitkälti julkista. Periaatteessa kuka tahansa voi julkisesti saatavan tiedon perusteella rakentaa kohtuullisesti toimivan tuotantolaitoksen. Ainoastaan kilpailun viimeinen terä on yksityisten yritysten tuotekehittelyosastojen salaista aineistoa, jolla pyritään voittamaan johtava markkina-asema.

Tällainen kilpailu ei kuitenkaan välttämättä ole yritysten kannalta edullista. Yritykset pyrkivät pikemminkin minimoimaan kilpailun ja monopolisoimaan tuotannon mahdollisimman pitkälle. Yritykset eivät siis ”luonnostaan” pyri edistämään yhteiskunnan kokonaisetua vaan yrityksen etua – tai tarkemmin sanottuna yrityksen taustalla olevien pääomanomistajien etujen ”vektorisummaa”, kuinka se sitten määräytyykään.

Yritykset pyrkivät muokkaamaan maailman sellaiseksi, että niillä olisi yksinoikeus syntyvän tiedon hyödyntämiseen. Erilaiset pitkitetyt patenttijärjestelyt ovat esimerkki tällaisesta; toinen esimerkki on yksittäisiä valmistajia käytännössä suosivat viralliset tai epäviralliset standardit. Epävirallista ”standardoimista” voi olla esimerkiksi yhteiskunnan kehityksen ohjaaminen suuntaan, joka hyödyttää joitakin yrityksiä tai yritysryhmiä. Kolmas esimerkki on tiedon kaupallistaminen, esimerkiksi yliopistolaitoksen yksityistämisen muodossa. Suomen hallitus onkin ponnekkaasti liittynyt yksityisen pääoman kanssa yhteiseen rintamaan pääoman voittoedellytysten parantamiseksi tiedon tuottamisen mekanismien yksityistämisen kautta.

Tulevaisuudessa nähdään yhä kiihtyvää taistelua tiedosta ja sen hallinnasta. Vaikka hallitus onnistui viemään läpi yksityistä pääomaa suosivan yliopistolakiuudistuksen, samalla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itse tiedon tuottajat ovat mobilisoituneet kamppailuun yhteiskunnallisesta vallasta. Opiskelijatoiminta on radikaaleinta yliopistotoimintaa pariin vuosikymmeneen. Yliopistojen norsunluutorni on murtunut, mutta samalla niistä on tullut yhteiskunnallisen kamppailun areenoita.