Suomalainen keskiluokka vaurastui 1990-laman jälkeen hämmästyttävällä vauhdilla. Samalla saimme seuraamme todella rikkaiden – jopa miljonäärien – luokan. Ympärilleen katselu ja kuluttamisen merkkien vertaaminen viidentoista vuoden takaiseen nostaa esille ennen kaikkea omaisuuden näyttävyyden. Koska lähes kaikilla on varaa useaan käsilaukkuun, täytyy toisen tietää paljonko käsilaukkuni maksoi.

Vielä hämmästyttävämmäksi vaurastumiskehityksen tekee se, että kasvu ja kulutusjuhla on tapahtunut melkeinpä ilman velanottoa. Kuluitta ovat selvinneet etenkin suuret ikäluokat. Rahaa pitäisi vielä olla sukanvarsi pullollaan. Kun vuonna 2004 keskimääräisellä suomalaisella kotitaloudella oli nettovarallisuutta noin 128 000 euroa, 55–64-vuotiailla nettovarallisuutta oli keskimäärin 204 000 euroa.

Lukujen valossa on selvää, että näistä pian pelkkää vapaa-aikaa viettävistä eläkeläisistä on tulossa maamme kulttuurinen ja elämäntavallinen etujoukko. Nuorisokulttuurin vetovoimaisuudesta tullaan siirtymään vanhisokulttuurin ehdoilla kuluttavaan vapaa-ajan yhteiskuntaan. Tulevaisuuden kulutuskulttuuri on vanhisokulttuuria. Tällä joukolla on aikaa, rahaa ja poliittista valtaa. Siis resursseja ja liikkumatilaa olla turhanaikaisia.

Myös työssäkäyvät haluavat vapaalle. Näin vaikka työelämän laatu kasvaa: Sukupuolten välinen tasa-arvo, mahdollisuus vaikuttaa omaan asemaan, johtamistapa, tieto työn tavoitteista, ympäristönäkökulmat ja itsensä kehittäminen työelämässä ovat kaikki parantuneet yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä. Mutta kehitys ei näy työntekijöiden onnellisuudessa. Työ- ja elinkeinoministeriön työbarometri näyttää selvästi, että vaikka työn laatu nousee ihmiset kokevat työn mielekkyyden huonontuneen. Työtätekevät ovat saaneet työstä tarpeekseen ja tekevät isoja ratkaisuja. Sapattivapaat pitenevät, isyyslomat yleistyvät ja työviikko lyhennetään neljään päivään. Sillä mitä tehdään on yhä enemmän merkitystä. Yhteiskunnassa on yhä enemmän kyvykkäitä joutilaita.

Joutilaisuus ja mielekkyyden hakeminen vauhdittavat kuluttamisen muutosta. Sanfranciscolainen trendianalyytikko Jody Turner on kuvannut suunnittelussa ja designissä jo selvästi näkyvää käännettä ”uudeksi suunnittelumalliksi”. Perinteinen kuluttamisen logiikka eli omistaa-toimii-on (have-do-be) korvautuu uudella logiikalla: on-toimii-omistaa (be-do-have). Kun aiemmin vasta käyttämällä määritimme suhteemme tuotteeseen, nyt ajatteluketjussa korostuu identiteetti ja toiminta. Itseilmaisu ja aktiivinen elämä määrittää ja ohjaa vahvemmin kulutustamme. Välineet määrittyvät käytön mukaan. Jos Turnerin ennuste pitää paikkansa, tämä merkitsee kuluttamisen historian ensimmäistä häviötä. Kuluttaminen eli eri elämänalojen ja toimintojen avautuminen ostettaviksi on kulkenut voitokasta tietä käyttötavaroista käsilaukkuihin, kotiin: koti-saunaan, -teatteriin, -spahan, -viinikellariin, -biljardihuoneeseen. Materiaalinen maailma ja tunnistettavat merkit ei siis ole katoamassa mihinkään, vaan Turner uskoo, että ne saavat merkityksensä meiltä, ei tuottajainstituutiolta.

Kuluttaminen muuttuu. Kuluttajasta tulee loppusijoituspaikan sijasta osa tuotteen rakentamista ja parantamista. Kansalaiset haluavat, pystyvät ja ehtivät osallistua yhä enemmän palveluiden ja tuotteiden suunnitteluun. Kilpailussa vaativista kuluttajista pärjäävät ne, jotka kohtelevat kansalaisia älykkäinä ja kyvykkäinä yksilöinä. Kuluttaminen on yhä useammin sitä, että suunnittelija vain luovuttaa suunniteltavaa käyttäjälle, joka itse tekee sille loppusilauksen. Tapa ei ole sinänsä uusi, vaan vanhan toimintatavan laajentuminen massoille. Itserakentamisen eetos on tuttu kotikeskeisile suomalaisille, jotka haluavat kunnostavat rintamamiestalonsa ja rakentavat mökkilaiturinsa ja linnunpönttönsä ”itse”. Tämän vuoden Nuorisobarometrissä Turnerin kuvaama tendenssi näkyi erittäin voimakkaana. Nuoret eivät hae luovista harrastuksista elantoa tai ajattele sitä tuotantona tai kuluttamisena. Keskiössä ovat itseilmaisu, uuden luominen sekä tietojen ja taitojen oppiminen.

Turnerin tuotesuunnitteluparadigman muutoksen esittely on yksi monista toiminalla identiteettiä rakentavistä, mutta se onnistuu kuvaamaan hyvin sitä tulevaisuuden ihmistä, joka ei enää rakenna identiteettiään ostoksilleen ja omaisuudelleen vaan suhteelleen käyttämiinsä ja omistamiinsa asioihin. Merkittävää on, että kyseessä on empiirinen havainto jo nyt olemassaolevasta suunnittelukäytönnöstä. Muutos vanhaan on radikaali. Vanha suunnittelumalli sanoo: ”Sinulla pitää olla rahaa, jotta voit tehdä rahaa, jotta voit tehdä sitä mitä rakastat, jotta voisit olla se joka sinun on tarkoitus olla.” Uusi suunnittelumalli tarjoaa paljon viettelevämmän kutsun: ”Ole kuka olet nyt ja sitä tehdessäsi uudelleenmäärittelet mitä omistaminen (having) sinulle merkitsee”.

Ihmisten pyrkimys vapautua kuluttajista toimijoiksi vaikuttaa sekä toivottavalta että vääjäämättömästi jatkuvalta kehitykseltä. Se on sitä osana autenttisuuden megatrendiä, joka saa nyt virtaa sekä ekologisen elämän tavoittelijoilta ja laman käynnistämästä kuluttamisen ja työnteon uudelleenmäärittelystä. Se, ehtiikö ja pystyykö tämä vapautuminen tarpeeksi nopeasti ratkaisemaan kuluttamisen valtaisat tulevaisuuden ongelmat, on epätodennäköistä. Globaalit resurssiongelmat, etunenässä ilmastonmuutos, painavat päälle juuri nyt. Ilmastotieteilijät antavat kulutuksen suunnanmuutokselle aikaa vain 10-15 vuotta. Pelkällä hyvällä tahdolla käänne ei tapahdu. Kehitystä on siis nopeuttava kannustimin, sääntelyn, lisätiedon ja parempien tuotteiden ja palveluiden näkyvällä yhteistyöllä. Tietenkin hiilelle pitää saada hinta, mutta pelkästään se ei hyvinvointimme resurssiriippuvuuttamme katkaise.

Raportti kokoaa Kansallisen ennakointiverkoston syksyllä 2008 järjestämien Mielenterveys ja henkinen pääoma -ennakointiryhmän työpajojen tuloksista kummunneita ajatuksia. Tavoitteena oli selvittää onko käynnissä olevalla yhteiskunnallisella murroksella vaikutuksia kansalaisten henkiseen hyvinvointiin ja Suomen mielenterveystilanteeseen.

Timo Hämäläinen

1. Voit esittää ajatuksiasi kommentteina tähän blogikirjoitukseen. Klikkaa vain kohtaa ”kommentoi” ja voit aloittaa. Kutsu muitakin mukaan. 
2. Voit myös keskustella aiheesta esimerkiksi omassa blogissasi tai jossain muussa kaikille avoimessa ympäristössä. Me luemme keskustelun sieltä, kunhan vain tuot linkin kommenttina tähän blogikirjoitukseen.

Aikaa ideoiden antamiseen on 16.10. asti. 

Paraikaa aiheesta keskustellaan jo Facebookin Sitra-sivulla ja Qaikun qaikusourcing-kanavalla. (Molemmat ympäristöt vaativat käyttäjätilin.)

Kun visioluonnos valmistuu lokakuun lopulla, tuomme sen tänne kommentoitavaksi. Vaikka visioluonnos kommentteineen toimitetaankin liikenne- ja viestintäministeriöön marraskuun alussa, keskustelu voi hyvin jatkua täällä. Pidämme aihetta esillä läpi talven.

Toukokuun lopussa järjestetty työpaja käsitteli nettisukupolvea (net generation). Ryhmä totesi sukupolvi-käsitteen vähintäänkin haasteelliseksi, sillä se käyttäytyy kuin ameeba: toisaalta ei voida puhua tietystä ikäryhmästä, mutta toisaalta taas kuitenkin puhe kääntyy helposti käsittelemään Generation Z -ajatuksen tyylisesti 1990-luvun lopulla ja myöhemmin syntyneitä - tai jotain muuta ikäryhmää. Joka tapauksessa nettisukupolven myötä tapahtuu uusien käytäntöjen esiinmarssi, kun nettitaitoiset, digitaalisesti kyvykkäät, astuvat työelämään. Ryhmän työskentely jatkuu verkossa vielä tovin, raportti valmistuu alkusyksystä.

Nykymeno muistuttaa erehdyttävästi naapurin GOSPLANia ja 5-vuotissuunnitelmia. Niiden menestyksestä voi olla montaa mieltä, jos kukaan edes muistaa kumpaakaan niistä.

Tyyppiesimerkki on vuosituhannen alun hieno 4-vuotinen tietoyhteiskuntaohjelma Suomessa. Kaikki kansainväliset indikaattorit ja mittarit osoittavat, että Suomi olisi voinut menestyä jopa paremmin ilman erityistä ohjelmaa. Kaikkien neljän politiikkaohjelman saavutukset jäivät kohtuullisen vähäisiksi.

Suomella on pitkä perinne tarpeessa säilyttää yhteiskuntarauha syistä, jotka eivät mahdu tähän kolumniin. Toisaalta tuore työeläkekeskustelu osoitti edelleen esimerkiksi kolmikantaisen sopimisen hyödyllisyyden, vaikka jotkut tahot haluaisivatkin koko kolmikannasta eroon, jos ei muuten niin hiihtämällä yksinään.

Korporaatio- ja edustuspohjaisessa selviytymismallissa on etunsa, mutta se ei auta tulevaisuuden suhteen. Tulevaisuus ei ole asia, josta voidaan päättää työryhmässä. Suomi on jumittunut sinänsä arvostettavaan komiteatulevaisuuteen. Siinä luodaan yleensä kohtuullisen staattinen ja suppea näkemys tulevaisuudesta ja peilataan sitten oma toiminta kauppalistaksi tähän kuvaan. Esimerkiksi liike-elämällä ei ole enää varaa tällaiseen sorvailuun ja se onkin alkanut mukautua yleiseen muutokseen.

Vielä 1980-luvulla Suomen malli oli toimiva, kun maailma oli kohtuullisen staattinen ja uutta informaatiota ilmaantui harvakseltaan. Pistetään konsultti tai esihenkilö tekemään esiselvitys, ja laaja yhteiskunnallinen joukko arvioi tuloksia työryhmässä vuositolkulla päätyen lausuntoon. Lausuntoa sitten kierrätetään edelleen ympäriinsä, jotta kaikki osapuolet voisivat ottaa siihen kantaa.

Innovoijia on kuitenkin nykyään globaalisti niin paljon, että vaikkapa netissä neljä vuotta on hyvin pitkä aika. Esimerkiksi reilu vuosi sitten julkaistu Tekesin FENIX-raportti (pdf) puhuu MySpacesta, mutta ei edes mainitse Facebookia.

Nykyisen pääministerimme ajatus olla vallassa vielä vuonna 2019 ja valvoa vuoden 2009 päätöstensä toteutumista on konseptina kiinnostava. Tätä mallia kokeillaan edelleen esimerkiksi Afrikassa vaihtelevin menestyksin.

Käytännössä kymmenenkin vuotta on nykyään julmetun pitkä aika. Suomen ei kannattaisi mielestäni enää hirttäytyä yhteisiin viisi vuotta vanhoihin julkilausumiin, vaan lähteä elämään dynaamisesti ja käsityksissään joustaen tulevaisuuden mukana. Esimerkeistä käyvät vaikkapa Tanska ja Etelä-Korea, jotka ovat molemmat ottaneet proaktiivisen lähestymistavan yhteiskunnan kohdatessa tulevaisuutta.