Vasemmiston kannatus on Suomessa matalammalla kuin koskaan. SDP on tarkistanut linjaansa oikeistopopulismin suuntaan, ja on entistäkin kyseenalaisempaa pitää puoluetta erityisen vasemmistolaisena. Jo aiemmin SDP kunnostautui Lipposen hallituksessa hyvinvointivaltion purkajana. Puolueen linjaukset ovat parhaimmillaankin ankkuroituneet suhteellisen hyvin toimeentulevan ammattityöväestön taloudellisiin etuihin.

Vasemmistoliitto yrittää nostaa vasemmiston lippua Vasemmisto-nimikkeen turvin, mutta imagonkohotus ei onnistu ellei kasvogalleria vaihdu. Uusi puheenjohtaja on kieltämättä tuonut lisää draivia puolueen viestintään, mutta kun muut - nuoret ja vanhat - mastodontit laahaavat kivirekenä perässä, on vaikea nähdä kuinka nuoren puheenjohtajan ihmisläheisyys voisi muokkautua auktoriteetiksi puolueen sisäisissä taistoissa.

Vielä perustavampi ongelma on vasemmiston todellisen kriisitietoisuuden puute ja siitä seuraava sisällöllinen passiivisuus. Vasemmiston 40-80-lukulainen idea oli julkisen sektorin kasvattaminen. Ilman realistista talouspolitiikkaa ja elinkeinopolitiikkaa tällainen jakopolitiikka ei voisi enää toimia edes suotuisassa ilmapiirissä. Valtiojohtoisten kollektiivisten ratkaisujen aika on auttamatta ohi - uuden ajan ihminen on yksilö ja haluaa rakentaa oman yhteisöllisyytensä itse.

Ekologisista kysymyksistä on vasemmistossa puhuttu jo yli 30 vuotta, mutta yhä voidaan vastustaa hallituksen ehdottamia energiaveroja esittämättä mitään omaa tilalle.

Suuren visionäärisen idean tai utopian puute ajaa vasemmiston keskinäiseen nokitteluun. Hyvätkin yhteiset kirjaukset romutetaan epäuskottavalla julkikuvalla. Mikä eteen 2011 vaaleissa? Vasemmistoliitolla on kyse eloonjäämistaistelusta. Jos vaalit eivät johda todelliseen uudistumiseen, hajoamisprosessin käynnistyminen on todellinen uhkakuva.

Toimintaympäristön pelisääntöjen muuttuessa ja muutosnopeuden jatkuvasti kiihtyessä käynnistettiin myös pari vuotta sitten ”maatalouspoliittisen toimintaympäristön ennakointihanke, MAPTEN”, jossa tarkasteltiin, minkälaisia politiikkahaasteita vuoden 2013 jälkeiseen ohjelmakauteen liittyy sekä laajemminkin alan kehitystä vuoteen 2030 saakka. MAPTEN -hankkeessa luotiin vaihtoehtoisia ääriskenaarioita maa- ja elintarviketalouden kehityksestä niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla, joilla pyrittiin konkretisoimaan sitä, minkälaisia tulevaisuuspolkuja joko haluamme astella tai joudumme astelemaan.

Kesällä julkistetuissa tuloksissa hankkeen yhdessä osiossa reilun 100 hengen asiantuntijapaneeli arvioi tulevaisuuden muutoksia, muutostekijöitä ja trendejä kaksikierroksisessa Delfoi-prosessissa. Paneeli arvioi ensimmäisellä kierroksella tärkeimmäksi muutosvoimaksi makean veden varannot maailmassa. Makean veden saatavuuden ohella asiantuntijat pitivät tulevaisuuden politiikkahaasteina koko maailmaa koskettavia ilmasto- ja ympäristömuutoksia sekä energian kokonaiskulutusta maataloudessa.

Suomen näkökulmasta painotetut ja tarkennetut huolenaiheet toisen kyselykierroksen jälkeen luokiteltiin Suomen maa- ja elintarviketalouden strategisesti tärkeiksi kysymyksiksi. Niissä korostuivat viisi kotimaiselle ruoantuotannolle keskeistä asiaa:

• maatilayritysten kannattavuuden kehitys,
• Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan painoarvo ja kansallisen liikkumavaran käyttömahdollisuudet yhteiskunnallisesti hyväksyttävin perusteluin,
• EU:n maatalousbudjetin rahamääräinen toteuma rahoituskaudelle 2014-2020,
• kotimaisten elintarvikkeiden osuuden väheneminen ruoankulutuksessa tuontielintarvikkeiden lisääntyessä sekä
• maatalouden ympäristökuormituksen hallinta ravinnekuormituksen osalta.

Koko hankkeen loppupäätelmissä ennakoidaan, että markkinoiden potkuvoima kasvaa ja maatalouspolitiikan ohjausvaikutus vähenee selvästi kahden seuraavan vuosikymmenen aikana. Lähivuosien tärkein pelintekijä on EU:n uusi ohjelmakausi. Rakennekehityksen osalta edetään, kuten on edetty viimeisten parinkymmenen vuoden ajan; tilojen koko kasvaa ja lukumäärä vähenee edelleen. Samalla kotieläintuotannon erikoistuminen jatkuu, ja monialaiset maatilat lisääntyvät yhä. Aktiivitilojen kokonaismäärän nähdään laskevan nykyisestä noin 63 000 tilasta 40 000 tilaan vuonna 2020, ja jatkaen laskua vielä 2020-luvun. Kotieläintaloudessa lasku on rajumpaa: nykyisestä 20 000 tilasta on vuonna 2020 jäljellä enää noin 8 000 tilaa.

Tutkimuksessa tarkasteltiin yhtenä tukipolitiikan vaihtoehtona, että maatalouden CAP-tuki lopetettaisiin kokonaan. Suomessa tällainen toteuma merkitsisi viljantuotannon kannattavuuden romahtamista ja vilja-alan voimakasta supistumista 2010-luvun lopulle edettäessä. Sianlihantuotanto vähenisi 20-25 prosenttia ja siipikarjanlihantuotanto kymmenen prosenttia. Vuoteen 2030 katsottaessa ruoantuotannon edellytyksiin kaikkialla maailmassa vaikuttavat eniten makean veden varantojen väheneminen, ilmastonmuutos ja energian hinta.

Mitä vihreän sävyä kokoomus kannattaa (ks. www.kokoomus.fi)? Puolue edistää elinkeinoelämän etuja hallituksessa, uskoo jatkuvaan talouskasvuun ja väittää jopa, että ympäristönsuojelu ei ole mahdollista ilman talouskasvua. Jos vihreä politiikka todella on ihmisten mielessä yhdistettävissä näihin asioihin, voidaan sanoa, että oikeisto on onnistunut kaappaamaan vihreyden itselleen. Ensin meni vapaus (ts. oikeisto edustaa valinnanvapautta), sitten työväen asia, ja lopulta ympäristönsuojelukin on oikeastaan yhdistettävissä kokoomuksen ajamaan yhtiövaltaan ja nykyisen elinkeinoelämän instituutioiden etupolitiikkaan.

Vihreyden ns. valtavirtaistuminen on mahdollistanut kokoomuksen uusimman aluevaltauksen. Kun käsitteestä tai poliittisesta ideologiasta tulee yleisesti hyväksytty normi, sillä on taipumus maltillistua. Alun perin vihreys oli kulutus- ja elämäntapakriittinen lähestymistapa länsimaiseen kulttuuriin ja talousjärjestelmään, mutta kokoomus esittää että oikeastaan mitään radikaaleja muutoksia ei tarvitse tehdä, eikä oikeastaan edes valtiovallan aiempaa voimakkaampi poliittinen ohjaus ole tarpeen. Kuluttajien vapaaehtoiset ”ekoteot”, jotka eivät olennaisesti kyseenalaista nykyistä kulutustasoa, ovat riittävä tie vihreämpään tulevaisuuteen. Keskiluokkaisten ihmisten halu säilyttää nykyinen elämäntapa on taitavasti valjastettu muutosta vaativan ideologian kesyttämiseen.

Näin ymmärretty kokoomuslainen vihreys on tietenkin pelkkää silmänlumetta ja imagonkohotusta, mikä pitäisi vihdoin uskaltaa sanoa ääneen. Todellisuudessa kokoomus ajaa edelleen yksityiseen keskittyneeseen omistukseen perustuvaa kulutuskapitalismia. Se on edelleen puolueen käytännön politiikan ydinperiaate.

Imagopolitiikka heijastelee luokkarakenteeseen pohjautuvan äänestyskäyttäytymisen väistymistä. Vaikka yhteiskuntaluokat eivät ole kadonneet Suomesta, luokkatietoisuus on kadonnut lähes tyystin. Näennäisindividualistisessa vapaiden valintojen maailmassa äänestäjiin voidaan vedota ”brändäämällä” oma tuote (ts. puolue) uusimman muodin mukaiseksi.

Tällainen politiikka ei ole uusia poliittisia visioita luovaa eikä se kanavoi yhteiskunnallisia ristiriitoja politiikan areenalle, vaan pikemminkin pyrkii häivyttämään ne. Jos tähän kehitykseen yhdistetään luokkayhteiskunnan tosiasiallinen paluu tuloerojen kasvun myötä, puolueiden kyky ratkoa yhteiskunnan ongelmia on jo varsin kyseenalainen. Tilanne ei voine jatkua kovin pitkään ilman vakavia ongelmia.

Innovaatiojunan perusidea oli yksinkertaisesti saada viitisenkymmentä kotimaista aivoa samaan fyysiseen paikkaan samaan aikaan ilman eri korvausta. Oheisajatus oli ideoida hyvinkin konkreettisesti, miten asioita voisi edistää Suomessa. Jotkut osallistujat ovat tunteneet toisensa jo pitkään netitse, mutta tapasivat ensimmäisen kerran IRL ja mukaan innostui monia muitakin.

Innovaatiojuna kiteytti monin tavoin netin nykyistä roolia innovaatioiden syntykenttänä. Ajatuksen junasta esitti Sitran Ossi Kuittinen joskus kesällä 2009 Qaikussa. Pitkän linjan verkottuja Helge V. Keitel lähti kehittämään sitä kuten myös muun muassa toimistonomadi Janne Saarikko ja monet muut.

Kun viisikymmentä ihmistä kokoontuu vapaaehtoisesti ja jokainen voi halutessaan tuoda mukanaan oman pähkinänsä muiden ratkaistavaksi, sekä omat verkostonsa, niin kokonaisuutta ei kannata edes yrittää kuvata yhden ihmisen voimin.

Ohessa joitain ajatuksia, lähinnä innovoinnin näkökulmasta. Vaikka kuinka tiivistäisi, niin merkintä menee valitettavasti yli sivistyneen blogimerkinnän pituuden.

Tarkin dokumentaatio löytyy viitseliäälle Qaikun #innovaatiojuna -kanavalta. Tuija Aalto on ansiokkaasti ehtinyt jo tehdä linkkikoosteen Tuhat sanaa -blogiinsa.

Hubi eli keskuskanava

Retkestä ei olisi tullut mitään ilman Qaikua tai muuta koordinoivaa, ajantasaista viestintäkanavaa. Qaiku toimi myös itse retken ajan dokumentaatio- ja tallennuspisteenä, josta pystyi lukemaan aikataulumuutokset, ryhmien yhteenvedot sekä sekalaisia havaintoja.

Niin ikään tarvittiin Doodlen ja Sumplin kaltaisia allokointivälineitä. Jos retki olisi toteutettu viidenkymmenen organisaation, sähköpostin ja Word-dokumentin voimin, niin oletettava toteutumisaika olisi ollut 2020. Oletuksella, etteivät ihmiset olisi nääntyneen sähköpostien määrään. Google on Wavensa kanssa oikeilla jäljillä, mutta sekin on vielä liian kömpelö Jaikuun, Qaikuun ja Twitteriin verrattuna.

Guerillateknologia

VR tarjosi retkelle mainion konferenssivaunun ja lupaavan wlanin vaunun sisällä. Silti tekniikka petti pohjoisen talven myötä. Tarvittiin ihmisten omat mokkulat, joikuspotit ja käpylät. Itse tykkäsin kovasti ad hoc -asetelmasta, mutta se on myös tällaisten innvointimuotojen edellytys.

Diversiteetti

Suomessa on sinänsä arvostettava tapa kutsua kaikki asianosaiset miettimään strategiaa, kehittämissuunnitelmaa, mietintöä ja politiikkaohjelmaa viran puolesta. Turhan vähän kutsutaan ammattilaisia tai ongelmasta kiinnostuneita.

Diversiteetti ja monitaustaisuus on kuitenkin Suomen yksi ainoa vahvuutemme vähälukuisuutemme vuoksi. Innovaatiojunan osallistujaprofiili oli 20-60 -vuotiaat, peruskoulusta väitöskirjaan, eri puolelta Suomea.

Aihetta tuntemattomat esittävät tyhmiä kysymyksiä koska eivät tunne käsiteltävää asiaa. Samalla he ovat vapaita asian realiteeteista ja muista ajatuksellisista lukoista. Ajatusten ja käsitysten kirjo tuo uusia näkökulmia ja ammattilaisten rooli on sitten mähkiä, olisivatko ne toteuttamiskelpoisia.

Itseorganisoituminen

Varsinainen työskentely organisoitui vasta junassa ilman ennakkosuunnitelmia. Voi tuntua älyttömältä idealta, että miten voidaan työskennellä ilman agendaa?

Innovaatiojunaan tuotiin sponsoreiden pähkinät sekä osallistujien omat pohdinnat. Toiminta jakaantui nopeasti 30 minuutin sloteiksi ja ryhmiksi junavaunun penkistöä luovasti soveltaen. Ihmisillä oli mahdollisuus soveltaa osaamiaan innvointimentelmiä tai kokeilla luovasti uusia. 30 minuuttia oli hyvä aika toisaalta yhden ongelman läpivientiin ja toisaalta osallistutumaan erityyppisten ongelmien ratkaisuyrityksiin.

Isollakin porukalla voidaan toteuttaa paljon ilman suomalaisorganisaatioiden rakastamaa suunnittelua, komiteaa, valmistelutyöryhmää ja neuvottelukuntaa. Oleellista tässä on porukan motivoituneisuus, ei toimenkuvat.

Organisaatiot ja sosiaalinen media

Monelle organisaatiolle voi olla ikävää havaittavaa, mutta perinteinen olemassaolo ja oman tontin hoitaminen ei vastaisuudessa enää riitä. Organisaatio on julkinen toimija ja toimintaa arvioidaan netissä kumppanina, työnantajana, toimeksiantajana ja tarjousten jättäjänä.

Organisaatiota käsitellään netissä, halusi tai ei. Jokaisen organisaation olisi syytä olla jopa tyytyväinen, jos sitä ylipäänsä kiinnostutaan käsittelemään.

Sosiaalinen media kuuluu käsitteenä uuden median ja uuden talouden joukkoon. Kymmenen vuoden päästä useimmat tuskin muistavat termiä eikä tarvitsekaan. Sosiaalinen media - eli ihmisten julkinen vuorovaikutus ohi vakiintuneiden jakelukanavien - on kuitenkin tuonut peruuttamattomasti uuden julkisuuden, jossa organisaatio ei ole enää työnantaja, joka yksipuolisesti määrittelee työntekemisen ehdot.

Valistuneet organisaatiot nykyään esimerkiksi lainaavat toisilleen työntekijöitään tai kokonaisia yksilöitään. Free lance- ja yrittäjäverkostoille tämä ei ole edes mitenkään uutta.

Summaus

Itseorganisoituminen tarvitsee onnistuakseen valmistelevaa fasilitointia ja kätilöintiä. Niin myös itse tapahtuma tarvitsee joitain koostajia, joista tämä blogimerkintä on yksi esimerkki. Varsinaista Innovaatiojunan tulosten yhteenvetoa ei vielä ole, mutta täydennän merkintää tällaisten ilmaantuessa.

Kööpenhaminan ilmastokokous ja sen uutisointi on tuonut yöuniin asti ulottuvan syvän huolen tulevaisuudesta. Tuleeko ilmastonmuutos Suomeen? Mitä ilmastonmuutos vaikuttaa meidän perheeseen? Kuoleeko ihmisiä? Miksi joku eläinlaji on uhanalainen? Kärsivätkö jotkut eläimet Suomessakin? Mistä ilmastonmuutos johtuu? Ensimmäisiin oli suhteellisen helppo luonnostella skenaarioita ja selventää taustafaktoja, mutta viimeinen oli se tärppi, johon opportunistina tempaisin öljypohjaisten tuotteiden välttämisen ja kulutuksen hillitsemisen. Saimme siirrettyä kierrätykseen ison kasan muovikrääsää, ja lopussa poika totesi nyt olevan kyllä tilaa sitten ihan vain muutamalla uudellekin.

Projektin jatkovaiheessa ennakointiguru käynnisti pienimuotoisen visionäärisen teknologiatiekarttatyön ja luonnosteli noin kymmenkunta ratkaisua ihmiskunnan energiatuotannon ja liikenneongelmien ratkaisemiseksi sekä muutaman robottitehtaan siinä sivussa. Usko on luja, että nämä ovat käytössä sitten kun hän on iso ja jos eivät ole, niin sitten hän nämä keksii. Tuotettu visio pienimuotoisesta sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksesta yhdistäen sekä maalämpöä (luonnoksessa magmaa), aurinkovoimaa, tuulivoimaa, vesivoimaa sekä biomassan hyödyntämistä ei ollut kovin kaukana tulevaisuudessa oleva ratkaisu.

Eilen olivat vuorossa hankalammat aiheet eli politiikka ja uskonto. Automatkalla palasimme tähän fossiilisten polttoaineiden ongelmaan ja tiukka kysymys oli, että miksei presidentti tee mitään tai ainakin kaupunginjohtaja pakota kaikkia kierrättämään? Tässä päätimme ottaa suoran kansalaisaktiivisuuden täsmäaseeksi ja luonnostella kirjelmät molemmille tahoille. Presidentistä oli suora aasinsilta Jumalaan ja tästä Jeesukseen sekä joulun tarinoihin. Ei-uskonnollisena perheenä kävimme läpi myös muiden uskontojen joulutapoja tai sitä, että vietetäänkö ylipäätänsä kaikkialla joulua. Vaikuttuneena siitä, että muissa uskonnoissa on yhtä isoja juhlia, jolloin jaetaan lahjoja, poika päätti ryhtyä moniuskontoiseksi. Kaverista kasvaa tulevaisuuden suvaitsevan monikulttuurisen yhteiskuntamme mallikansalainen, mutta toivottavasti emme nyt heti joudu käynnistämään perheessä kaikkien uskontokuntien kulutusjuhlia.

Näillä joulunalusmietteillä jään nyt toistaiseksi sivuun blogikirjoittamisesta, jotta tilaa jää muillekin.

Aina voidaan esittää se kriittinen kysymys, olisiko inhimillisiä kärsimyksiä ja sairastumisia sikainfluenssaan voitu vähentää, jos riskitietoisuus ja riskianalyysit olisi tehty kyseisissä esimerkkitapauksissa astetta huolellisemmin. Olimmeko valmistautuneet riittävästi H1N1-influenssaan?

Kansalaisten kasvava huoli riskeistä on perusteltua

Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Suomessa kansalaisten henkeä ja terveyttä uhkasivat melkoiset riskit, kuten terveys- ja ympäristöriskit. Silloin niihin suhtauduttiin enemmän kohtalonomaisesti eivätkä ne herättäneet laajaa yhteiskunnallista riskikeskustelua. Elämän käytyä yhteiskunnan teollistumisen myötä yhä vaarattomaksi, huoli eri riskeistä lisääntyi yhteiskunnassa.

Nyt kun Suomessa elämme historiallisesti arvioituna kaikkien aikojen turvallisimmassa yhteiskunnassa, kannamme ennenäkemättömän suurta huolta riskeistä. Eräs looginen syy tälle mielenkiintoiselle yhteiskunnalliselle riskihuolelle voi olla perusteltu huoli globaaliin kehitykseen liittyvistä riskeistä – kuten huolet ilmastonmuutoksesta, nopeasti leviävistä virussairauksista, voimakkaista influenssa-aalloista tai terrorismitoiminnasta.

Riski voi olla joko henkilökohtainen tai väestöriski. Ne riskit, joita viranomaiset pyrkivät kontrolloimaan, ovat yleensä väestöriskejä. Väestöriskejä ovat esimerkiksi torjunta-ainejäämien, ympäristömyrkkyjen, ruuan lisäaineiden tai juomaveden epäpuhtauksien aiheuttamat riskit. Nokialla tapahtunut talousveden laaja pilaantuminen oli hyvä esimerkki väestöriskin todentumisesta. Yleensä yksityisen kansalaisen ei tarvitse muuttaa elämäntapojaan näiden riskien vuoksi.

Sen sijaan riski kuolla auto-onnettomuudessa tai sairastua diabetekseen väärien ruokatottumusten vuoksi ovat henkilökohtaisia riskejä, joihin on syytä suhtautua tietoisesti vakavuudella.

Useiden haitallisten tapahtumien maailma on arkipäivää jokaiselle ihmiselle. Jokainen ihminen kokee elämässään itselleen haitallisia tapahtumia, jotka muokkaavat ihmisten käyttäytymistä. Ihmiset oppivat tietyssä määrin hallitsemaan ja välttämään riskejä. Ihmiset pyrkivät kehittämään erilaisia tapoja hallita riskejä ja suojautua jo todennetuilta riskeiltä. Arkikielessä riski ymmärretäänkin usein synonyymiksi epäonnistumiselle tai uhan todennäköisyydelle. Riskejä syntyy eri ilmiöiden odottamattomasta vaihtelusta eli volatiliteetistä.

Yleensä ihmiset rakentavat käyttäytymisensä odotetuille tapahtumille – ei odottamille tapahtumille. Ihmisten perususkomukset ovat voimakkaasti yhteydessä yleisesti odotettuun kehitykseen. Tulevaisuudentutkimuksen eräs tärkeä tehtävä on muistuttaa ihmisiä myös ei-odottamattomista tulevaisuuksista, jotka ovat mahdollisia.

Riskianalyysit eivät ole turhia

Jotkut riskitutkijat eivät näe riskien määrällistä arviointia hyödyllisenä, koska he näkevät riskin käsitteen pelkästään subjektiiviseksi. Siitä huolimatta eri yhteyksissä riskianalyysejä tehdään ja niihin käytetään huomattavia taloudellisia summia. Eräs looginen syy tehdä määrällisiä riskianalyysejä on se, että vasta määrällisten riskianalyysien perusteella tietyt olemassa olevat uhkat voidaan luokitella ja todentaa todellisiksi riskeiksi.

Riskien analysointi ja riskiarvioinnit ovat erityisen tärkeitä taloudelliselle päätöksenteolle, koska riskien konkretisoituminen merkitsee yleensä aina lisäkustannuksia talouden eri toimijoille. Usein riskien odottamaton realisoituminen johtaa yrityksiä konkursseihin tai huomattaviin taloudellisiin tappioihin.

Riski on yhteiskunnallisen päätöksenteon käsitteenä hyvin keskeinen, koska riskin käsitteen avulla ihmiset ja organisaatiot voivat arvioida suhtautumistaan erilaisiin elämän uhkiin ja vaaroihin. Riskin käsite ei ole täysin neutraali, koska päätöksentekijöiden suhtautuminen riskeihin vaihtelee huomattavasti. Näkökulmat riskeihin vaihtelevat.

Hyvä esimerkki riskien merkityksestä päätöksenteolle on ajankohtainen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista maapallon ekologiaan ja ihmisen tulevaisuuteen maapallolla. Ilmastonmuutokseen liittyvät erilaiset riskit ovat merkittävä tutkimuskohde modernissa tieteellisessä tutkimuksessa. Ilmastonmuutoskeskustelun pohjalta voidaan esittää, että eri päätöksentekijöillä on selvästi ollut erilaisia arvioita ilmastonmuutokseen sisältyvistä riskeistä. Nämä käsitykset ovat myös muuttuneet ajassa.

Nykytilanteelle on tyypillistä, että sellaisetkin tahot, jotka aiemmin pitivät globaalia ilmastonmuutosta vähäisiä riskitekijöitä sisältävänä, pitävätkin sitä nykyisessä tilanteessa lukuisia uusia isoja riskejä tuottavana globaalina ilmiönä. Tieteen historiassa on myös lukuisia muitakin esimerkkejä, jotka kertovat siitä, että yhteiskunnan yleinen käsitys eri riskitekijöistä ja niiden suhteellisesta merkittävyydestä voi muuttua ajassa.

Klassinen esimerkki riskitietoisuuden muutoksesta tieteen historiassa on ollut suhtautuminen röntgensäteilyyn. Aluksi röntgensäteitä pidettiin riskittöminä, mutta myöhemmin käsitykset röntgensäteilyn riskeistä muuttuivat merkittävästi.

On täysin mahdollista, että ilmastonmuutostutkimuksen laajentumisen myötä tapahtuu samanlainen muutosprosessi eri riskitekijöiden merkittävyyden arvioinnin osalta. Onkin todennäköistä, että tulevina vuosina tulemme muuttamaan merkittävällä tavalla yleiskäsitystämme ilmastomuutoksen aiheuttamista riskeistä ja niiden suhteellisesta merkityksestä useaan otteeseen.

Tarvitsemme sopeutumista uusiin riskiprofiileihin ja uusia riskien hallintastrategioita. Tarvitsemme myös lisää viestintää uusista riskeistä ja riskitekijöiden muutoksista. Riskiviestintä on toimintaa, jolla on suora vaikutus julkisen sektorin toimijoihin, tavallisiin kansalaisiin sekä yrityksiin.

Suomalaisten on kuitenkin entistä vaikeampaa asua maalla. Aiemmin maaseutu on tuottanut ravintoa, raaka-aineita ja työvoimaa kasvaviin keskuksiin. Nyt alkutuotanto on kannattavuuskriisissä, ja maaseutu itsekin kärsii työvoimapulasta. Muuttoliike pääkaupunkiseudulle vähentää veronmaksukykyistä ostovoimaista väkeä maalla, mistä seuraa myös kunnallisten ja kaupallisten palvelujen heikkeneminen. Asiointimatkat pitenevät. Yksinäisyys vaivaa. Kaupungit vetävät ihmisiä puoleensa virikkeillään. Maaseudusta tulee pahimmillaan huonosti hoidettu maatalousmuseo.

Tällaisista ongelmista on kirjoitettu ja puhuttu jo vuosia. Perinteiset ratkaisut eivät kuitenkaan tunnu tehoavan – maaseutu kuihtuu edelleen. Nyt on kiire ratkaista, kuinka maaseutukunnat pystyvät tarjoamaan ikääntyvän väestön tarvitsemat palvelut. Kuinka saada uutta työtä kasvukeskusten ulkopuolelle? Vai annetaanko maaseudun tyhjetä laissez fair -politiikan mukaisesti?

Nyt kun luonnonvarojen rajallisuus ja kestävä käyttö on noussut keskiöön, suomalainen maaseutu tulee uudella tavalla tärkeäksi koko maalle ja jopa maailmalle. Meillä on metsiä, peltoja, mineraaleja ja puhdasta vettä – sekä tilaa ja hiljaisuutta, jotka nekin ovat niukkoja hyödykkeitä maapallon mittakaavassa. Luonnonvarojen kestävä käyttö on näin ollen yhä tärkeämpää. Ehkäpä maaseutu alkaa synnyttää uudenlaista yrittäjyyttä ja elämäntapaa. Ehkä syntyy hitaan elämäntavan seutuja, jotka myyvät vaihtoehtoa kansainvälisessä kisassa palaneille uraohjuksille. Ehkä lähiruoka nousee ekologisen tietoisuuden lisääntyessä. Ehkä etätyö lisääntyy.

Muun muassa tällaisiin visioihin vastaa vuonna 2010 aloittava Sitran Maaseutuohjelma. Ohjelman valmistelu alkoi huhtikuussa 2009. Vielä virallista nimeä vailla oleva ohjelma keskittyy ratkomaan maaseutukysymystä systeemisesti eli niin, että yritystoiminnan, asuinympäristön ja luonnonvarojen käyttöä edistetään kokonaisuutena. Samalla pohditaan, mikä ylipäätään on maaseudun uusi yhteiskunnallinen rooli tulevaisuudessa.

Debatin aihe oli lyhyesti seuraava. Müller kiisti, että markkinainstrumenttien hyödyntämiseen perustuva ohjailupolitiikka (päästökauppa tms.) voisi olla merkittävä tekijä ilmastonmuutoksen rajoittamisessa. Viime aikoina ainoastaan reaalisosialismin romahdus ja nykyinen talouslama ovat merkittävästi alentaneet kasvihuonekaasujen päästöjä, kun sen sijaan Kioton sopimuksella on ollut vain marginaalinen merkitys. Müllerin mukaan tämä osoittaa, että talouskasvun hyväksyvät markkinatoimet tekevät ilmastosta bisnestä, mutta eivät toteuta varsinaista tarkoitustaan eli torju ilmastonmuutosta. Tähänastisen evidenssin valossa ainoastaan talouskasvusta luopuminen voi pysäyttää ilmastonmuutoksen.

Oras Tynkkysen mukaan puolestaan tulee käyttää niitä keinoja, jotka ovat todellisuudessa käytettävissämme. Markkinat toimivat kuin judo: jotta voisi voittaa niiden ulkoisvaikutukset, kuten ilmastonmuutoksen, kaikkein tehokkainta on käyttää markkinamekanismeja niitä itseään vastaan. Tynkkysen mukaan esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastokokouksen vastustaminen olisi haitallisinta, mitä ympäristölle ja ilmastolle voidaan tässä tilanteessa tehdä.

Tynkkynen myös syytti Mülleriä loogisesta virhepäätelmästä: vaikka markkinatoimet eivät vielä ole purreet ilmastonmuutokseen, tästä ei voi päätellä että ne eivät tulevaisuudessakaan tule toimimaan.

Syyllistyikö Müller virhepäätelmään? Kysymys liittyy keskeisesti tulevaisuuden ennakoimiseen.

Olisi ilman muuta looginen virhepäätelmä väittää, että jos ei-X menneisyydessä, niin välttämättä ei-X myös tulevaisuudessa. Toisin sanoen: jos markkinatoimet eivät ole toimineet menneisyydessä, tästä ei loogisesti seuraa että ne eivät toimisi tulevaisuudessa. Toisaalta Müller tuskin halusi väittää, että markkamekanismin menneisyyden epäonnistumisesta seuraa loogisella välttämättömyydellä jotakin tulevaisuuden suhteen, vaan että saadun evidenssin pohjalta on syytä uskoa että markkinat eivät ole tehokas ilmastonmuutoksen pysäyttäjä.

Kyse on siis induktiivisesta päättelystä, jossa evidenssin perusteella voidaan liittää tietty todennäköisyys tulevaisuutta koskeviin päätelmiin. Kaikki tulevaisuutta koskevat päätelmät, joita ei voida johtaa puhtaan logiikan keinoin, nojaavat menneisyydessä saatuun evidenssiin tavalla tai toisella. Tällä perusteella voidaan sanoa, että Tynkkysen markkinoihin liittämä optimismi ei ole olemassa olevan evidenssin valossa kovin oikeutettua.

Evidenssin pohjalta on siis syytä pitää todennäköisempänä sitä, että päästökaupan kaltaiset markkinamekanismia hyödyntävät toimet, jotka eivät edellytä talouskasvun pysäyttämistä, eivät myöskään tehokkaasti torju ilmastonmuutosta. Talouskasvun pysähtyminen puolestaan on osoittanut voimansa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

Hallitusten halu systemaattisesti turvautua menettelyihin, jotka evidenssin valossa ovat tehottomia, kertoo talouskasvun tärkeydestä niiden intressipiirien edustajille, jotka hallitusten päätösten taustalla ovat.

Onko siis niin että näiden intressiryhmien edun vuoksi valitaan mieluummin talouskasvu ja ilmastonmuutos kuin talouskasvun ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen – vaikka tulevaisuudessa ilmastonmuutos tulisi vääjäämättä pysäyttämään talouskasvun joka tapauksessa?

Järjestelmän kriisi muodostaa katkoksen menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Kriisin aikana muotoutuu se, miltä tulevaisuus tulee jonkin aikaa näyttämään – ainakin seuraavaan kriisiin asti. Tämän kriisin aikana Yhdysvalloissa ja Euroopassa veronmaksajien tulevista tuloista on merkittävä osa kanavoitu rahoituslaitosten vastuiden hoitamiseen. On edelleen pitkälti avoin kysymys, millaisen tuoton veronmaksajat tulevat tälle sijoitukselleen saamaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa julkisen vallan rahoituksella pelastetut pankit ovat suunnitelleet mittavien osinkojen maksamista omistajilleen.

Pankkitukien lisäksi valtiot ovat päättäneet avustaa ainakin yhtä perinteistä teollisuudenalaa eli vaikeuksiin ajautunutta autoteollisuutta. On selvää, että autotehtaiden sulkeminen johtaisi työttömyysprosentin huimaan kasvuun etenkin tehdaspaikkakunnilla, mutta on silti kysyttävä, onko viisasta kohdentaa varoja ympäristöä tuhoavaan teollisuuteen? Eikö pikemminkin ole niin, että mitä vähemmän autoja valmistetaan, sen parempi ihmiskunnan kannalta?

Autoteollisuuden miljardien vaihtoehtoinen sijoituskohde olisi esimerkiksi ympäristöteknologian kehittäminen. Autoteollisuudesta työttömäksi jääneille voitaisiin tarjota koulutusmahdollisuuksia uusiin tehtäviin. Ylipäätään finanssikriisi voitaisiin hyödyntää siten, että kannattavuuden rajamailla häilyvien ja ulkoisvaikutuksiltaan haitallisten yritysten annettaisiin kaatua ja tilalle syntyneeseen tyhjiöön luotaisiin uutta, edistyksellistä ja ekologista tuotantoa.

Mutta ei. Talouselämän lobbarit ovat ilmeisesti olleet liian vahva joukkio sivuutettavaksi noin vain – etenkin kun länsimaissa tällä hetkellä vallassa olevat hallitukset ovat muutenkin kuunnelleet herkällä korvalla teollisuuden intressejä. Valtiot ovat tässä kriisissä olleet menneen aikakauden rakenteiden pönkittäjiä enemmän kuin tulevaisuuteen katsovia, yksityisintresseistä riippumattomia poliittisia toimijoita.

Talouskriisi sitoo yhä enemmän valtioiden resursseja. Ekokatastrofin torjuntaan on siis käytössä yhä vähemmän resursseja, mikäli talouskriisistä selviämistä ei rakenneta osaksi ekologista rakennemuutosta. Ekologisten kysymysten kärjistyminen tehnee lähivuosina yhä ilmeisemmäksi sen, että talouskriisin yhteydessä valitut toimintamallit ovat olleet ongelmallisia. Mikäli ennustan oikein – ja tämähän on ennakoimiselle omistettu sivusto – nykyinen taloudellinen kriisi tulee johtamaan ristiriitaan ekologisten reunaehtojen kanssa ja edelleen tästä seuraavien sosiaalisten ristiriitojen kärjistymiseen.

Talouskriisi saattaa siis johtaa yhteiskunnalliseen, ekologis-sosiaaliseen kriisiin, josta ainoa ulospääsy on todellinen ekologis-sosiaalinen rakennemuutos.