Artikkelin on kirjoittanut Maamerkit-ohjelman liiketoiminnasta vastaava Jyri Arponen.
Suomessa innovaatiotoiminta on perinteisesti yhdistetty suuryrityksiin, korkea- ja ammattikorkeakouluihin sekä yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin.
Innovaatiojärjestelmämme kuvataan laaja-alaisena kokonaisuutena, jonka muodostavat uuden tiedon ja osaamisen tuottajat, niidenkin hyödyntäjät sekä näiden väliset vuorovaikutussuhteet. Innovaatioiden synty on usein satunnaista. Sitä katsotaan voivan kuitenkin edistää systemaattisella toiminnalla esimerkiksi panostamalla tutkimus- ja kehittämistoimintaan, verkostoitumiseen, tietotekniikan ja osaamisintensiivisten yrityspalvelujen hyödyntämiseen, organisaation ja henkilöstön kehittämiseen sekä muotoiluun.
Meille on luotu Suomeen organisaatioiden saaristo ja liuta erilaisia tuki- ja rahoitus instrumentteja helpottamaan pääsyä innovaatiojärjestelmän ja yrityskehittämispalveluiden piiriin. Monet näistä toimivatkin hienosti rasvatun koneen lailla organisaatioina hallinnon näkökulmasta, mutta uudet innovatiiviset ja järjestelmälle tuntemattomat uudet toimialat eivät mahdu organisaatioiden taikka järjestelmän piiriin. Innovatiivisten uusien yritysten rahoitus onkin ajautunut kriisiin. Julkiset tuki-instrumentit eivät niihin sovellu eikä yksityistä eikä julkista pre seed -pääomarahoitusta ei ole saatavilla.
Innovaatioiden edistämisessä yleinen globaali viesti on siirtyä siiloista, jäykistä rakenteista ja varmoja tuloksia sylkevistä innovaatioiden synnyttämis- ja kehittämismalleista ulos tuntemattomaan, tuntemattomien ja jopa outojenkin ideoiden edistämiseen ja kaupallistamiseen. Suomessa tämä on tarkoittanut lähinnä rohkeiden termien käyttöönottoa alan tutkimuksessa ja selvityksissä (esim. käyttäjälähtöinen innovaatio, innovaatioantropologia), mutta rakenteita ei katsota tarpeelliseksi kovinkaan paljon muutettavan, ellei selvitysmiehiä tai ryhmien perustamisia katsota sellaiseksi. Alf Rehn tosin pistäisi varsinkin Tekesin uusiksi, mutta myös TEM-konsernin kokonaisuudessaan, ja Sitrankin pitäisi hänen mukaansa uudistaa ajattelua suhtautumisessaan uuteen yrittäjyyteen ja pienempiin yrityksiin (HS 6.11.2010). Eiköhän ajattelun muutoksen tarve koske myös niin korkeakouluja kuin Suomen Akatemiaakin, ja kaikkia yritysten ja innovaatioiden edistämisorganisaatioita, eli kyllä tässä kansantaudista on kysymys.
Kysyin Alf Rehniltä kerran mielipidettä innovaatiojärjestelmästämme ja hän avasi sen dilemman välittömästi: ”On absurdia yhdistää innovaatiot järjestelmäksi. Innovaatiojärjestelmä on paradoksi, joka kumoaa itsensä.” Järjestelmä ja innovaatiot eivät siis kuulu yhteen. Järjestelmä ei liiemmälti anna mahdollisuuksia tuoreelle ajattelulle, avoimuudelle, ihmis- ja ratkaisulähtöisyydelle, saati tilaa oudoillekin ideoille ja jopa epäonnistumisille. Myös esimerkiksi maaseudun uusien ideoiden, ajatusten liiketoimintamallien sekä innovatiivisten toimintatapojen löytäminen ja kehittäminen on jäänyt politiikan ja turvaavan maaseutuajattelun jalkoihin. Järjestelmään eivät mahdu hiljainen tieto, vuorovaikutus, hedelmällinen verkostoituminen, kumppanuus, omatoimiset etäpalvelut tai joustavat lähipalvelut saatikka riskinotto taikka luovuus.
Itse olen ollut innovaatiojärjestelmän kanssa jonkinlaisessa suhteessa 16 vuoden ajan yritysrahoituksen parissa järjestelmän edustajana, yrityksen vetäjänä ja nyt näiden välissä liiketoimintakonseptien kehittäjänä. Hienoja ohjelmia ja hyviä hankkeita on liikkeellä ja myös hyvää osaamista on yllin kyllin, mutta ihmislähtöisyyttä ja antiputkiajattelua ei oikein tunnu löytyvän. Päivittäin yritän päästä ihmismäiseen kontaktiin jotakin yritystä koskevassa asiassa, järjestelmän edustajien kanssa, ikävä kyllä useasti siinä onnistumatta. Portinvartijoita riittää, mutta eipä oikein löydy ihmistä, joka asettuisi yrityksen asemaan ja yrittäisi löytää ratkaisun, vaan yleisesti kerrotaan miksi jokin ei ole mahdollista. Missä ovat innovaatiojärjestelmän ihmisten luovuus, yrittäjyys ja innostus?
Innovatiivisuudelle on siis tarvetta innovaatiojärjestelmässämme, jonka kehittämistä tuntuu vaivaavan yleinen kahvakuula-syndrooma. Mitä ihmettä?
Kyllä, uuden suosikkikuntolajin, kahvakuulaharjoittelun ammattilaiset eivät innovaatiojärjestelmämme tapaan oikein sulata, että heidän lajistaan on tullut suosittu. Amatöörit harjoittelevat heidän mielestään väärin, vaikka saavat aikaiseksi hienoja tuloksia oman kunnon suhteen. Toisin sanoen tulisi siis olla järjestäytynyt kahvakuulaharjoittelija, joka harjoittelee täysin sääntöjen mukaan oikein, vaikka haluttuja tuloksia ei saisikaan aikaan. Syndroomaan kuuluu säilyttävä ja muita toimintamalleja epäilevä toiminta, vaikka laajempi harrastajakunta voisi uudistaa lajia ja nostaa sen kansallista painoarvoa tulemalla vaikka joka kodin kansalliseksi liikuntalajiksi. Analogia on siis aika lailla osuva, ainakin tuore.
Kävimme ottamassa avoimesti selvää pitkin Suomea niin fyysisesti kuin verkossakin, pitääkö edellä mainittu paikkansa kuten myös se, ettei innovaatiojärjestelmä oikeasti toimi haja-alueilla ja löytyisikö innovaatioiden ja ideoiden vauhdittamiseen uusia tuoreita lääkkeitä. Löysimme myös järjestelmän katveessa syntyneitä upeita innovaatioita. Tässä kävi ilmi, että vaikka Suomessakin tiedämme, että aikaisemmin tehdyt ratkaisut ja olemassa olevat rakenteet ja järjestelmät ohjaavat ja rajoittavat innovaatioprosesseja, innovaatioympäristön ja innovaatioiden kehittämistä ja kaupallistamista, me jatkamme edelleen organisaatiolähtöisellä, ei ihmis- ja ratkaisukeskeisellä mallilla. (Katso lisää verkosta sivulta http://ideahyrra.com/). Kahvakuula-syndrooma siis elää ja voi erinomaisesti.
Paljon on Suomessa tässä kontekstissa hyvää, merkittävää ja mahdollistavaakin. Mutta innovaatiojärjestelmä ja -ajattelu vaativat todellakin tuoreuttamista ja sen toimintaympäristö avoimuutta. Jos järjestelmä halutaan kerran säilyttää, muutetaan sitä enemmän innovaatioiden kohtaamis- ja syntyfoorumiksi. Innovaatiojärjestelmäämme on heti saatava todellista ihmis- ja ratkaisukeskeistä ulottuvuutta. Myös haja-alueiden ideoiden luojat ja innovatiiviset ihmiset on saatava esille, jotta todellista uutta hyvinvointia tukevaa liiketoimintaa, mutta myös erilaisia toimintamalleja ja ideoita saadaan esille laajasti yhteiskunnassamme ja kansainvälisesti. Ei siis tarvita enää uusia toimijoita, vaan saatetaan sen sijaan yhteen innovatiiviset ihmiset, luovat ajatukset ja asiantuntijat sekä rahoittajat. Ilman tätä ajattelun mullistustakin Vesa Puttosen esittämät toimenpide-ehdotukset tulisi saada mahtikäskyllä heti käytäntöön, julkiset yritysrahoitusorganisaatiot olisi yhdistettävä saman ohjauksen alle yhtenäisiin johtamis- ja tietohallintajärjestelmiin ja siirryttävä yrityslähtöisempiin toimintatapoihin.
Mutta tämä kaikki on mahdollista vain jos ihmiset ja heidän ajattelunsa innovaatioiden kehittämisestä ja niiden mahdollistamisesta muuttuvat. Muutoksessa pakko on hyvä motiivi. Me tarvitsemme kahvakuula-syndrooman tappajan. Sellainen mandaatti pitää saada innovaatiotoiminnastamme vastaavalle ministerille tai kansliapäällikölle.
Jos saisin vaikka lampun hengeltä toivoa, ehkä nostaisin tällaiseksi Suomen varsinaiseksi kahvakuula-syndrooman tappajaksi eli innovaatiokehittämisen ensimmäiseksi yksivaltiaaksi joksikin aikaa Aalto-yliopiston MIND-hankkeen vetäjän Anssi Tuulenmäen, joka toiminnassaan pyrkii nostamaan ideoiden laatua, haastaa konventiota sekä laskea kokeilukynnystä välittömäksi tekemiseksi. MIND:in ”tavoitteena on aina strategisen tason innovaatio, joka haastaa toimialan perusoletuksia. Ilman kokeiluja, virheitä ja niistä oppimista on mahdotonta synnyttää strategisia innovaatioita. Alkuperäisen idean lisäksi tarvitaan paljon innovatiivisia toteuttamisen ideoita”.
Anssin ”innovaatiokoneistoon” kuuluu unelmia, huumoria ja fiilistä, jotka puetaan sanoiksi, viedään se haluttuun kontekstiin ja muutetaan toiminnaksi. Tästä mallista voi syntyä uusia ideoita, epäonnistumisia, mullistavia ajatuksia sekä tuoreita menestysinnovaatioita. Tällainen Ihmislähtöinen tekemisen malli koko maassa mahdollistaisi avoimen innovaatioympäristön syntymisen Suomeen ja ehkä jopa rahoituksen, joka myös ottaa oikeita riskejä.
