OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Globalisaatio nähdään erääksi keskeiseksi trendiksi, joka vaikuttaa monin eri tavoin tulevaisuuden kehitykseen niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa globalisaatioon kytkeytyy eräänä keskeisenä ilmiönä uusien kumppanuuksien hakeminen ja solmiminen eri yhteiskunnallisten sidosryhmien kanssa. Kumppanuudet ovat osa hyvää globaalia hallintaa.  Useat merkittävät järjestöt kuten UNESCO näkevät kumppanuudet keskeiseksi ja tärkeäksi osaksi edistettäessä kestävää kehitystä. Kumppanuuksien kehittämisen avulla pyritään vahvistamaan eri instituutioiden vahvuutta ja toimivuutta.

Kehitysmaissa uusien kumppanuuksien avulla pyritään vähentämään köyhyyttä ja eliminoimaan korruptiota.  Kehitysmaissa ongelmana on ollut perinteisesti paikallishallinnon heikko toimivuus ja tehokkuus hyvinvointipalveluiden jakamisessa kansalaisille. Nyt kumppanuuksien avulla monet alueet kehitysmaissa ovat kyenneet kehittymään niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Hyvät kumppanuudet ja toimiva aluehallinto tuottavat hyvinvointia kestävällä tavalla.

Yleinen ja toimiva kumppanuusmalli monissa kehitysmaissa on paikallishallinnon, kansalaisjärjestöjen ja markkinatoimijoiden kumppanuusverkosto. Sen sijaan yleisesti on alettu tunnustamaan, että puhdas valtiojohtoinen kehittäminen ei ole tuottanut kehitysmaissa toivottuja tuloksia. Valtioiden kapasiteetti tuottaa kehitystä kehitysmaissa on osoittautunut riittämättömäksi. Sen sijaan kehitysmaat, jotka ovat kyenneet vahvistamaan aluehallintoaan ja sen toimivuutta, ovat kyenneet aidosti edistämään kehitystä, josta myös tavalliset kansalaiset ja yhteisöt ovat päässeet aidosti hyötymään.

Kumppanuuksien avulla voidaan jopa estää heikkoja valtioita romahtamiselta ja epäonnistumisilta. Tieteellinen tutkimus valtioiden epäonnistumisen osalta onkin vilkastunut viime vuosina. Syynä tähän on ollut se, että epäonnistuneet valtiot tuottavat monia ongelmia maailman turvallisuuden ja tasapainoisen kehityksen osalta. Tällaisia ongelmia ovat köyhyys, huumekauppa, terrorismi ja AIDS. Useissa kehitysmaissa valtion ”rakentamisprosessi” ei ole ollut kovin onnistunut.

Uusin kehitystutkimus on tuottanut tuloksia, joiden mukaan olisi viisainta pyrkiä vahvistamaan paikallishallinnon ja paikallisen hallinnan kumppanuuksia. Toimivimmaksi yhteistyön ja kumppanuuden malliksi on nähty paikallishallinnon, markkinoiden ja kansalaisjärjestöjen kumppanuusverkosto.

Olisi tärkeää kehittää valtioiden toimintaa siihen suuntaan että paikallishallinto, kansalaisjärjestöt ja markkinat voisivat luottaa valtion toimintaan kaikissa tilanteissa. Tämän suuntainen kehitys johtaisi varmimmin kestävään kehitykseen ja hyvinvointipalveluiden luotettavaan tarjontaan eri alueilla.

Hyvinvointipalveluiden tarjonta on helposti sosiaalisesti eriarvostavaa ja hajaannuttavaa, jos kansalaiset eivät voi täysin luottaa keskushallinnon tasapuoliseen toimintaan. Kumppanuudet ja luottamus kehittyvät käytännössä rintarinnan.

Yhä vieläkin useat kansainvälisen politiikan asiantuntijat keskittyvät kumppanuuspolitiikassaan samantyyppisten organisaatioiden ja instituutioiden kumppanuuksien kehittämiseen. Tämä linjaus johtaa hallituksien keskinäiseen kumppanuusverkostoon, markkinoiden toimijoiden keskinäiseen kumppanuuteen ja eri kansalaisjärjestöjen yhteisiin kumppanuuksiin. Huomattavasti harvinaisempaa ovat erityyppisten organisaatioiden ja instituutioiden väliset sekoitetut kumppanuudet. Silti kumppanuudet erityyppisten toimijoiden välillä voisivat olla tehokkaampia ja ne voisivat edistää aidosti kestävää kehitystä. Onhan usein niin, että toisiaan täydentävien komplementtien yhdistäminen johtaa parempaan tulokseen kuin samanlaisten substituuttien yhdistäminen.

Usein esitetään yleisesti, että verkostoituminen on hyvä asia. Ehkä liian usein verkostoitumisesta puhutaan liian yleisellä tasolla. Kaikki verkostoitumisen muodot eivät ole toimivia ja tuloksellisia. Siksi olisikin järkevää puhua keskeisistä kumppanuuksista ja niiden toimivuudesta. Aito kumppanuus on parempi tapa toimia kuin yleinen verkostoituminen kenen tahansa kanssa. Kumppanuus edellyttää toisten partnereiden ymmärtämistä.

Usein hyvän kumppanuuden taustalla on tärkeitä sosiaalisia elementtejä kuten luottamusta, kunnioitusta, vaikutusvaltaa, uskottavuutta, läpinäkyvyyttä ja sitoutumista luotettavaan toimintaa. Avoin, oikeudenmukainen ja rationaalinen päätöksenteko on mahdollista kun se perustuu toimijoiden hyvään kumppanuuteen. Esimerkiksi hallitukset ja kansalaisjärjestöt voivat saavuttaa parempia tuloksia luomalla keskinäisiä kumppanuuksia kuin ilman niitä. Kumppanuuksien luominen ei merkitse organisaatioille luopumista omista arvoista ja identiteetistä, vaan jopa niiden vahvistamista ja kunnioitusta.

Kun Suomesta käsin osallistutaan kansainväliseen yhteistyöhön, on hyvä miettiä, millaisia kumppanuuksia haluamme luoda kansainvälisissä verkostoissa ja konteksteissa. Luomalla toimivia kumppanuuksia voimme edistää kestävää kehitystä kaikkialla maailmassa.  Hyvän hallinnan edellytyksenä on usein eri toimintojen ammattimainen koordinaatio. Heikko koordinaatio johtaa usein huonoon asioiden ja prosessien hallintaan. Sama koskee myös kumppanuuksia. Myös niitä kannattaa pyrkiä koordinoimaan, jos halutaan edistää hyvää asioiden ja prosessien hallintaa.

Jos Suomi haluaa kehittää kehitysyhteistyötään laadultaan paremmaksi, voi kumppanuusajattelu tarjota mielenkiintoisen lähestymistavan tuottaa tuloksellisempaa ja kestävämpää kehitystä. Myös kansallisessa politiikassa voisi kumppanuusajattelulle olla tilausta. Keinotekoisilla vastakkainasetteluilla ei ole koskaan saatu aikaan mitään hyvää ja kestävää. Hyvät kumppanuudet tuottavat parempaa hyvinvointia ja vaurautta kuin heikot kumppanuudet.

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, Dosentti

Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

Lisätietoja:

Partnership and Participation -sivusto: http://www.partnerships.org.uk/

Partnership Advantages and Disadvantages: http://www.how-to-start-a-business-guide.com/partnership-advantages.html

Government Partnerships for Development (GPFD): http://www.ausaid.gov.au/business/other_opps/pages/gpfd.aspx

United Nations, Partnerships in Development Practice: Evidence from multi-stakeholder ICT4D partnership practice in Africa: http://www.unesco.org/new/en/communication-and-information/resources/publications-and-communication-materials/publications/full-list/partnerships-in-development-practice-evidence-from-multi-stakeholder-ict4d-partnership-practice-in-africa/

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin viime keväällä maaliskuussa 2013 blogiviestin ”Halutaanko kestävyysvaje oikeasti eliminoida Suomessa?”, jossa olin huolissani Suomen valtiotalouden kestävyysvajeen kasvusta ja päättämättömyydestä ratkaista kestävyysvajeongelmaa.

Näyttää siltä, että jollain tasolla tämä aika suora viestini on mennyt perille Kataisen hallitukselle.

Tosin onneksi en ole ollut ainoa henkilö, joka on ollut huolissaan tästä talouden tasapainottamisen perusongelmasta.

Viime päivinä olemme nähneet budjettiriihessä vihdoin hallitukselta poliittisia päätöksiä, jotka voivat kuroa umpeen kestävyysvajetta. Vaikka monet yksityiskohdat jäivät päätettäväksi tulevaisuudessa, nyt tehdyt päätökset eittämättä kurovat umpeen kestävyysvajetta, joka on ollut kuuma peruna hallituspuolueille. Vaikka hallitus on antanut ymmärtää olevansa tiukan taloudenpidon kannalla, hallitus otti 84,5 miljardin euron aikaisemman valtiovelan päälle lisää 7-8 miljardia euroa.

Kuten Sailas totesi perjantaina 30.8.2013 Pressi-klubilla, kestävyysvajeesta on keskusteltu kuusi vuotta ennen kuin nyt Kataisen hallitus vihdoin sai tehtyä kipeitä päätöksiä kestävyysvajeen kuromisen osalta. Perjantaina 30.8.2013 myös kolmikannan keskeiset työmarkkinoiden toimijat saivat linjattua myös tupo-sopimuksen päälinjat.

Voidaan sanoa että julkistalouden rakenneuudistus nytkähti eteenpäin yllättävän nopeasti elokuun 2013 viimeisinä päivinä. Ehkäpä olimme jo ajautuneet kuilun partaalle? Viive perusteltujen muutosten tiedostamisen ja itse poliittisen päätöksenteon välillä on ollut pelottavan pitkä tässä tapauksessa.

Ehkä merkittävin osa hallituksen pakettia on noin 2 miljardin säästöpaketti, joka kohdistuu pääosin kuntasektorille. Kuntarakennelakia tullaan muuttamaan merkittävällä tavalla siten että kuntia voidaan liittää toisiinsa pakkoliitoksilla ja pääkaupunkiseudulle luodaan metropolihallinto. Seurattuani kuntien toimintaa mm. Turun seudulla ja pääkaupunkiseudulla pitkään voin todeta, että kuntien toiminnoissa on edelleen varmasti varaa järkevöittämiseen ja päällekkäisten toimintojen vähentämiseen.

Miten Suomen kunnat voivat parantaa tuottavuuttaan? Varmasti on olemassa lukuisia innovatiivisia tapoja parantaa tuottavuutta. Tällaisia tapoja ovat kuntien yhteistoimintojen lisääminen, yhteisten kuntahankintojen lisääminen, uusien teknologisten ja sosiaalisten innovaatioiden käyttöönotto, yhteiskunnallisten yritysten toiminnan kehittäminen, tietoteknologian älykkäämpi hyödyntäminen sekä palvelutoimintojen automatisointi ja robotisaation edistäminen.

On siis varsin varmaa, ettei kuntasektorin tuottavuuden merkittävä parantaminen tule onnistumaan ilman robotisaation laajamittaista hyödyntämistä. Palvelurobotit eri palvelutoiminnoissa (terveydenhuolto, kirjastotoiminnot, huoltotoiminnot, koulutuspalvelut, turvallisuuspalvelut, liikennepalvelut, hallintopalvelut ja muut kuntien palvelutoiminnot) voivat edesauttaa huomattavaa tuottavuuden kasvattamista tulevaisuudessa.

Robotisaatio voidaan toteuttaa niin, että myös ihmisten kokema työelämän laatu paranee ja työstressi vähenee. Robotisaatiota tulee toteuttaa harkitusti ja parhaaseen tutkimustietoon pohjautuen.

Jotta näissä asioissa voitaisiin edetä, tarvitaan koko koulutusjärjestelmän uudistamista ja laajoja pilotointiohjelmia eri tyyppisissä julkisissa palvelutarjontaketjuissa. On myös selvää, että uusien toimintamallien osalta esiintyy muutosvastarintaa, joka liittyy osaksi pelkoihin, tiedon puutteisiin ja ennakkoluuloihin. Olihan esimerkiksi Internet aluksi monille kauhistus.

On ollut yllättävää havaita, että valmiudet hyödyntää robotisaation mahdollisuuksia ovat olleet niinkin heikot mitä ne ovat Suomessa.

Esimerkiksi armeijan toiminnassa ja turvallisuuspalveluiden tarjoamisessa olisi syytä kiinnittää huomiota robotisaation tarjoamiin mahdollisuuksiin. Toki kaikkialla julkisella sektorilla on kehittämisen varaa. Valtion tuottavuusohjelmat eivät ole ainakaan liikaa hyödyntäneet robotisaation tarjoamia mahdollisuuksia.

Kestävyysvajeen kaventamiseksi umpeen on eittämättä käytettävä monia eri politiikkainstrumentteja. Olisi tyhmää olla käyttämättä robotisaatiota ja uusinta älykästä teknologiaa tuottavuushaasteeseen vastaamisessa. Jos Suomi ei ota robotisaatiota vakavasti ja tartu sen tuomiin mahdollisuuksiin, Suomi tulee tämän vuoksi myös osaksi näivettymään ja menettämään myös kehittämismahdollisuuksia kaupan, elinkeinojen kehittämisen ja viennin osalta.

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, Dosentti, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

Lisätietoja

Kaivo-oja, Jari (2012) Väestön ikääntyminen, kestävyysvaje ja Suomen tulevaisuus. Verkkosivut: http://www.foresight.fi/2012/11/07/vaeston-ikaantyminen-kestavyysvaje-ja-suomen-tulevaisuus/

Kaivo-oja, Jari (2013) Halutaanko kestävyysvaje oikeasti eliminoida Suomessa? Verkkosivut: http://intellectualtransitzone.wordpress.com/2013/03/30/halutaanko-kestavyysvaje-oikeasti-eliminoida-suomessa/

Smythe, Elisabeth (2012) Expert predicts rise of robotisation at work. Verkkosivut: http://www.innovise-ies.com/news-events/post/157-expert-predicts-rise-of-robotisation-at-work

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun puhutaan isojen yritysten ennakointitoiminnasta, on vaikea sivuuttaa H. Igor Ansoffia alan keskeisenä kehittäjänä. Hänen teoksensa ”Corporate Strategy” oli vuonna 1965 ilmestyessään maamerkki ja myös bestseller, jota yritysjohtajat aktiivisesti opiskelivat.

Ehkä lähinnä Henry Minzberg on rinnastettavissa Igor Ansoffiin liiketoimintakirjallisuuden toisena keskeisenä vaikuttajana ja kehittäjänä. Venäläistaustaista, Vladivostokissa syntynyttä ja insinöörikoulutuksen saanutta Igor Ansoffia pidetään yritystoiminnan strategisen suunnittelun keskeisenä kehittäjänä. Voidaan jopa puhua strategisen suunnittelun koulukunnasta, jonka Ansoff teoksillaan loi 1960- ja 1970-luvuilla.

Ennen Ansoffia Yhdysvalloissa liikkeenjohdon tutkimus oli paljolti case -tutkimusta ja SWOT- mallin soveltamista. Alan johtava tutkija oli ennen Ansoffia professori Alfred DuPont Chandler. Hänen mestarityönsä oli liikkeenjohdon tutkimuksen alalla teos “The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business” (1977). Elinkeinoelämän ennakointitoiminnassa on olemassa erilaisia lähestymistapoja. Erityksissä hyödynnettävät ennakointimallit ovat myös erilaisia. Voidaan esimerkiksi puhua taktisesta lyhyen aikavälin ennakoinnista, strategisesta keskipitkän aikavälin ennakoinnista ja pitkän aikaviiveen visionaarisesta ennakoinnista. Ansoff kehitti johtamisen ja hallinnan työkaluja kaikille näille ennakoinnin eri tasoille. Hän hyödynsi myös systeemiteoriaa kompleksisten järjestelmien analyysissä.

Metodologisesti Ansoff oli lähellä tulevaisuudentutkimusta, koska hän uskoi vankasti abduktiiviseen päättelyyn – eikä deduktiiviseen päättelymalliin. Hän oli tietoisesti amerikkalaisen liikkeenjohdon valtavirta-ajattelun ulkopuolella. Tässä mielessä hän on filosofi C.S. Peircen ajattelun seuraaja. Abduktiivinen päättely on ”päättelyä parhaaseen saatavilla olevaan selitykseen”.

Kun tarkastellaan Igor Ansoffin ajattelua ja keskeisiä tutkimuksia, voidaan nähdä, että Igor Ansoff suhtautui varsin pragmaattisesti yritysten johtamiseen. Hänen kehittämänsä johtamisen työkalut olivat sellaisia, että yhä vieläkin ne ovat juuri ennakointitoiminnan yhteydessä käyttökelpoisia. Hänen kehittämiään käsitteitä ovat: toimintaympäristön turbulenssi, heikkojen signaalien analyysi, tuote-markkinakasvu-matriisi (Product-Market Growth Matrix) kontingentin strategisen onnistumisen paradigma ja reaaliaikainen strateginen johtaminen.

Voidaan perustellusti esittää, että Igor Ansoff aloitti corporate foresight –tutkimuksen kehitystyön, vaikka vielä 1960- ja 1970-luvuilla tätä käsitettä ei vielä laajasti käytettykään. Esimerkiksi Ansoffin kehittämän viiden turbulenssitason malli on varsin nerokas ennakointityökalu, jota voi ja kannattaa soveltaa korporaatioiden ennakoinnissa, jos yrityksen päätöksenteossa halutaan olla johdonmukaisia.

Ansoffin suosittelema korporaatioiden päätöksentekomalli perustuu paljolti Alfred Chandlerin kehittämiin ajatusmalleihin. Arvioisin, että Ansoffin viiden tason turbulenssimallin suosio tulee vain lisääntymään kun globalisaatio ja hyperkilpailu etenevät maailman taloudessa. Jos Suomessa yritysten vientimenestystä ja liiketoimintaosaamista halutaan kehittää, monet Ansoffin perusideat ovat edelleen käyttökelpoisia. Eittämättä korkeimman tason turbulenssiin olisi pystyttävä vastaamaan myös Suomalaisissa yrityksissä. Valitettavan harvat julkisen sektorin ennakoijat ovat edes tietoisia näistä korporaatioiden käyttämistä ennakointi- ja strategiamalleista. Suomessakin jotkut asiantuntijat jopa väittävät strategisen johtamisen olevan kuollut. Valitettavan usein kyse on siitä, etteivät nämä asiantuntijat edes tunne uusimpia strategisen kirjallisuuden menetelmiä.

Igor Ansoff käytti myös skenaariotyöskentelymenetelmiä yritysten johtamisen kehittämisen yhteydessä. Hän konsultoi monia merkittäviä yrityksiä kuten Philips, IBM, KBB, Gulf, General Electric, Sterling Europe ja Westinghouse. Hän toimi myös Lockheed Aircraft – yhtymän johdossa varasuunnittelujohtajana. Hänellä oli myös oma konsulttiyritys, Ansoff Associates, joka toimii Yhdysvalloissa ja myös Aasiassa, Singaporessa. Ansoffin ajattelu on nykyisin tuotteistettu perusteellisesti, hänen kehittämäänsä liikkeenjohdon johtamismallia voi soveltaa eri tietokoneohjelmistojen pohjalta (http://www.ansoff.com/article.pdf).

Igor Ansoff valmistui New Yorkin eliittikoulusta Stuyvesant High Schoolista vuonna 1937. Ennen varsinaista yliopistouraansa Ansoff toimi Rand- korporaatiossa tutkimus- ja kehittämistehtävissä. Vuonna 1948 hän valmistui matematiikan tohtoriksi Brownin yliopistosta. Hänen olikin erinomainen matemaatikko ja saattoi soveltaa matemaattisia taitojaan erilaisten liiketoimintaan liittyvien haasteiden hahmottamisessa ja ratkaisumalleissa. Hän toimi teollisen hallinnon professorina Carnagien yliopistossa vuosina 1963-1968, dekaanina ja professorina Vanderbiltin yliopistossa vuosina 1968-1973, professorina EFMF:ssa (European Foundation of Management Foundationissa) Brysselissä. Vuonna 1973 hän palasi osaksi Yhdysvaltoihin Vanderbilt yliopistoon, mutta toimi samanaikaisesti Euroopassa, Tukholman yliopiston professorina. Hänen uransa loppuvaiheen hän toimi professorina USIU:ssa (United States International University) vuosina 1984-2001 San Diegossa Kaliforniassa. Hän vaikutti voimakkaasti Yhdysvalloissa, Euroopassa ja myös Japanissa strategisen johtamisen kehittämiseen ja alan tutkimustoiminnan aktivoitumiseen.

Igor Ansoffilla on ollut vaikutusta myös Suomessa harjoitettuun liikkeenjohdon tutkimukseen ja kehitykseen. Vaikutus on ollut selkeintä erityisesti Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, jossa käynnistettiin vuonna 1996 Ansoffin nimeä kantava MBA- koulutusohjelma. Venäläistaustaisena akateemisena henkilönä hän eittämättä näki Lappeenrannan teknillisen yliopiston toiminnan hyödyllisenä ja Venäjän taloudenkin kehitystä tukevana. Nykyään myös Aalto-yliopisto käyttää Ansoffin perusstrategiaanalyysipakettia.

Ansoffin viimeinen merkittävä teos oli ”The New Corporate Strategy” (1988), jossa hän päivitti aikaisemman työnsä. Eräs keskeinen ajatus liiketoiminta-ajattelussa Ansoffilla oli, että korporaatioilla on ilmeinen vaara muodostua itseriittoisiksi ja itseään palveleviksi organisaatioksi. Ilman jatkuvaa yhteyttä toimintaympäristöönsä ja eri sidosryhmiinsä korporaatioista muodostuu automaattisesti itseriittoisia. Näin kaikkien Suomessakin nähtyjen kokemusten jälkeen ehkä tämä Igor Ansoffin perusoppi olisi kannattanut huomioida paremmin mm. Nokiassa.

Ansoff oli erityisen kiinnostunut yksilötason ja ryhmien kehitysdynamiikasta, poliittisista prosesseista ja organisaatiokulttuureista. Uransa aikana Igor Ansoff sai vastaanottaa viisi kunniatohtorin arvonimeä. Eittämättä Igor Ansoffia voidaan pitää modernin liikkeenjohdon eräänä keskeisenä guruna. Häntä voidaan myös pitää perustellusti korporaatioiden ennakointitoiminnan keskeisenä kehittäjänä.

Professori Gary Hamel, eräs strategiakirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia ja tutkijoita, on esittänyt, että liikkeenjohdon strateginen ajattelu ei ehkä alkanut Igor Ansoffista, mutta se ei myöskään alkanut Machiavellista, eikä Sun Tzusta. Ajatukset strategiasta ovat yhtä vanhoja kuin ajatukset yksilöiden ja organisaatioiden konflikteista.

Gary Hamelin mukaan siksi voidaan vain todeta, että Igor Ansoff jatkoi siitä mihin Sun Tsu ja Machiavelli jäivät ajattelussaan.

Jari Kaivo-oja Tutkimusjohtaja, Dosentti, Turun yliopiston kauppakorkeakoulu

Taustatietoja:

Alfred D. Chandler Jr. Verkkosivut: http://en.wikipedia.org/wiki/Alfred_D._Chandler,_Jr.

Abduktiivinen päättely. Verkkosivut: http://fi.wikipedia.org/wiki/Abduktiivinen_p%C3%A4%C3%A4ttely

Douven, Igor: Abduction The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University.

The Economist: Guru – Igor Ansoff. Verkkosivut: http://www.economist.com/node/11701586 ”Igor Ansoff -

The Father of Strategic Management”. Verkkosivut: http://www.easy-strategy.com/igor-ansoff.html

Ansoff Associates. Competitive Strategy Analysis Software. Artikkeli: http://www.ansoff.com/article.pdf

Gary Hamel, Verkkosivut: http://fi.wikipedia.org/wiki/Gary_Hamel

Guru – Henry Mintzberg. Verkkosivut: http://www.economist.com/node/12918770

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä on kaksi keskeistä käsitettä, joiden pohjalta tulevaisuutta hahmotetaan erilaisissa projekteissa. Käsitteistä toinen on vanhempi. Ennustamisesta on tulevaisuudentutkimuksen alalla puhuttu huomattavasti pidempään kuin ennakoinnista. Jo Delfoin oraakkelit ennustivat. Ennakointi (foresight) nousi tulevaisuudentutkijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran selkeämmin vuonna 1983.

Professori Ben R. Martinia ja hänen tutkimusryhmäänsä voidaan pitää ennakointi – käsitteen tieteellisenä lanseeraajana tulevaisuudentutkimukseen. Käsite otettiin käyttöön vuonna 1983 eräässä pienessä SPRU-tutkimuslaitoksen projektissa, jonka nimi oli ”Project Foresight”. Tätä ennen SPRU oli toteuttanut projektin nimeltä ”Project Hindsight”. Uudella projektilla ”Project Foresight” haluttiin selvitellä käsitteellistä eroa historia-analyysiin ja täsmentää erityisesti käsitteellisesti sitä, mitkä ovat ennakointihankkeen peruspiirteet.

Ben R. Martin (2010) kertoo projektia koskevassa arviossaan, että projektiin ”Project Foresight” oli käytössä vain 11 500 puntaa ja 80 tutkijapäivää. Voimme todeta näin jälkikäteen, että harvalla akateemisella tutkimuksella on ollut niin kauaskantoisia seurauksia ja tuloksia.

Ennakointi liitetään käsitteenä yleensä teknologiaennakointiin. Teknologiaennakointi voidaan nähdä eräänä tärkeänä osana ennakointitutkimusta, joka on pääsääntöisesti soveltavaa tulevaisuudentutkimusta. Eräs keskeinen teknologiaennakoinnin sisällön määrittäjä oli Prof. John Irvinen ja Ben R. Martinin (1984) raportti ”Foresight in Science: Picking the Winners”.

Ennakointitutkimuksen kolme pilaria ovat Prof. Ian Milesin määrittelyn mukaan: (1) tulevaisuudentutkimuksen menetelmien suunniteltu soveltaminen, (2) ennakointitutkimuksen tulosten liittäminen päätöksenteon tarpeisiin ja (3) eri toimijatahojen verkostomainen yhteistyö ennakointitoiminnan yhteydessä.

Tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin kuuluu iso joukko diagnoosimenetelmiä, prognoosimenetelmiä ja päätöksenteon eri tukimenetelmiä. Päätöksenteon tukimenetelmät ovat menetelmällisesti hyvin lähellä strategisen ja visionäärisen päätöksenteon menetelmiä. Strategisen päätöksenteon tutkimus ja kehittämistoiminta pyrkii edesauttamaan eri päätöksentekovaihtoehtojen ja tavoitteiden priorisoinnissa.  Verkostoitumiseen taas liittyvät erilaiset osallistavat menetelmät ja dialogisuutta lisäävät ennakointiprosessit. Jotkut ennakointitutkimukseen erikoistuneet tutkijat - kuten VTT Tuoma Kuosa - tekevät selkeän eron osallistuttavien ja strategisten ennakointiprosessien välillä.  Osallistavien ennakointiprosessien avulla pyritään vahvistamaan kansalaisten osallistumista suoraan demokratiaan ja muihin demokraattisiin prosesseihin sekä muokkaamaan tulevaisuutta toivottuun suuntaan.

Ennakointi on täten enemmän käytännön tarpeita palvelevaa kuin perinteinen akateeminen tulevaisuudentutkimus tai ekonometrinen ja tilastotieteellinen ennustamistoiminta. Perusteos ennustamisajattelun osalta oli S. Encelin ja kumppaneiden (1975) teos ”The Art of Anticipation: Values and Methods in Forecasting”. Usein ennakoinnin piirissä toimivat asiantuntijat näkevät tulevaisuudentutkimuksen ja tilastotieteen harjoittajat ns. norsunluutornitieteilijöiksi. Tämä käsitys on ehkä liian mustavalkoinen. Tulevaisuudentutkimuksen kentässä on nähtävissä monia erilaisia painotuksia ja tutkimusotteita. Viime vuosina on ollut nähtävissä, että monet ennakointitutkijat ovat selvästi halunneet tehdä pesäeroa aikaisempaan tulevaisuudentutkimuksen traditioon.

Tieteellistä pohjaa ennakointitutkimukselle loi Professori Ian Miles kirjassaan ”Poverty of Prediction” jo vuonna 1975. Toinen hyvin vaikutusvaltainen teos ennakointitutkimuksen kannalta oli H.S.D. Colen (1973) teos ”Thinking about the Future”. Voidaankin esittää, että ennakointitutkimus tietyllä tavalla kypsyi jo 1970-luvun aikana ja vuonna 1983 se konseptoitiin täsmällisemmin Ben R. Martinin ja hänen läheisten kollegoiden toimesta Iso-Britanniassa. Tähän ennakoinnin sisäpiiriryhmään kuuluivat professorit Ian Miles, Geoffrey Oldham, Keith Pavitt, Roy Rothwell ja Tom Whiston.

Oppihistoriallisesti on ehkä mielenkiintoista todeta, että käsite ennakointi mainittiin ensimmäistä kertaa tieteelliseksi katsottavassa yhteydessä vuonna ilmestyneessä 1973 artikkelissa ”Technology Foresight for Congress”, joka julkaistiin A.C. Cahnin ja J. Primackin toimesta Technology Review-lehdessä (Vol. 75, No. 5, s. 39-48).

Ennakointitutkimuksen täsmällisemmät määritykset löytyvät vuonna 1983 julkaistusta Sussexin yliopiston SPRU-raportista ”Project Foresight. An Assessment of Approaches to Identifying Promising New Areas of Science”.  Tässä yhteydessä ennakointitutkimus määriteltiin eri tutkimusalueeksi kuin perinteinen tulevaisuudentutkimus tai strategisen suunnittelun tutkimus- ja kehitystoiminta.

Joskus näkee suomalaisessa keskustelussa ennakoinnin nähtävän olevan jotenkin uusi ilmiö. Oppihistoria ennakointitutkimuksen osalta juontuu kuitenkin jo 1970- ja 1980-luvuille. Tämä on hyvä muistaa arvioitaessa ennakointitutkimuksen asemaa osana tulevaisuudentutkimusta. Kyse on siis asteittain ja pitkäjänteisesti vahvistuneesta tieteellisestä tutkimustraditiosta. Ei hetkessä keksitystä tieteellisestä käsitteestä.

Professori Ben R. Martin (SPRU, Sussexin yliopisto) ja professori Ian Miles (PREST, nykyisin innovaatiotutkimuksen yksikkö, Manchesterin yliopisto) ovat ehkä kaksi keskeisintä hahmoa ennakointitutkimuksen modernin tradition alkuvaiheen käynnistämisessä ja luomisessa.

Lisätietoja:

Keenan, M., Loveridge, D., Miles, I. & Kaivo-oja, J. (2003) Handbook of Knowledge Society Foresight. Prepared by PREST and FFRC for European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions. European Foundation. Dublin. Web: http://www.eurofound.europa.eu/pubdocs/2003/50/en/1/ef0350en.pdf

Kuosa, T. (2012) The Evolution of Strategic Foresight. Navigating Public Policy-making. Ashgate Pub & Gower. Surrey, UK.

Loveridge, D. (2009) Foresight. The Art and Science of Anticipating the Future. Routledge. New York.

Martin, Ben R. (2010) The origins of the concept of ‘Foresight’ in science and technology: An insider’s perspective. Technological Forecasting and Social Change, 77, s. 1438-1447.

Miles, I. (2010) The development of technology foresight: A review. Technological Forecasting and Social Change, 77(9), s. 1448-1456.

Rohrbeck, Rene (2010) Corporate Foresight: Towards a Maturity Model for the Future Orientation of a Firm, Springer Series: Contributions to Management Science, Heidelberg and New York.

Wells, H.G. (1964) Wanted: professors of foresight. Futures Research Quarterly, 3, s. 89-91.

Kommentoi

Termi kompleksisuus tuo useimpien ihmisten mieleen mielikuvan monimutkaisista prosesseista ja moniulotteisista yhteyksistä eri asioiden välillä. Todellisuudessa useat ilmiöt ovatkin monimutkaisia ja moniulotteisia. Liiallinen asioiden yksinkertaistaminen loitointaa meitä ymmärtämästä eri ilmiöiden todellista luonnetta. Kompleksisuusteoria tarjoaa ajatusmalleja ymmärtää ilmiöiden luonnetta holistisesti ja monitieteellisesti.

Kun nyt olemme siirtymässä tietoyhteiskunnasta kohti ubiikkiyhteiskuntaa, eri järjestelmien luonne on muuttumassa kompleksisemmaksi. Myös tästä näkökulmasta kompleksisuusajattelun merkitys tulee kasvamaan tieteen piirissä.

Kompleksisuusteoriassa korostetaan kokonaisvaltaista ajattelua, jossa erilaisten ilmiöiden väliset riippuvuussuhteet nähdään osana eri järjestelmien toimintaa. Järjestelmät voivat olla taloudellisia, sosiaalisia, teknologisia, ekologisia, poliittisia tai arvojärjestelmiä (ns. STEEPV-malli). Kompleksisuusteoriassa painotetaan järjestelmän osien ominaispiirteiden sijasta järjestelmän osien välistä keskinäistä vuorovaikutusta.

Kompleksisuusteoreettisen ajattelun mukaan osien välisestä vuorovaikutuksesta johtuen kokonaisjärjestelmän lopputulos on enemmän tai vähemmän kuin osiensa summa. Toisin kuin perinteisessä systeemiteoriassa, jossa kompleksisuus nähdään vuorovaikutuksen seurauksena, kompleksisuusteoriassa kompleksisuus nähdään järjestelmän perusominaisuutena ja kehittymisen edellytyksenä.

Tieteessä esiintyy siis kaksi erilaista tapaa nähdä kokonaisuus ja sen osat. Eräät ajattelijat näkevät, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Toiset taas näkevät, että kokonaisuus ei voi olla enempää kuin osiensa summa. Ensimmäisen näkökulman mukaan järjestelmän osien välillä voi esiintyä synergiaa. Toisen tieteellisen näkökulman mukaan synergiaa eri kokonaisuuden osien välillä ei voi esiintyä.

Kompleksisuus ei ole täysin yksiselitteinen käsite tieteessä. Meillä ei ole yhtä yhtenäistä teoriaa kompleksisuudesta. Jotkut ymmärtävät kompleksisuuden matemaattisena ”algoritmisena kompleksisutena”. Toiset tutkijat taasen näkevät kompleksisuuden deterministisenä kompleksisuutena.  Tämä näkökulma liitetään yleensä kaaosteoriaan ja katastrofiteoriaan. Kolmas kompleksisuuden näkökulma liittyy aggregatiiviseen, kokonaisuuksia käsittelevään systeemiseen ajatteluun. Kompleksisuusteoriaan liitetään yleensä holistinen ja monitieteinen tutkimusote.

Kompleksisuusteoriaan voidaan siis liittää algoritminen ajattelumalli, deterministinen ajattelumalli ja aggregatiivinen kompleksisuusajattelumalli.  Nämä eri ajattelumallit eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Tieteellisessä ajattelussa nämä ajattelumallit voivat täydentää toisiaan.

Algoritminen kompleksisuus liittyy tieteessä kykyyn ratkoa matemaattisia ongelmia. Jotkut matemaattiset ongelmat voivat olla niin kompleksisia että niihin ei löydy ratkaisua. Algoritminen kompleksisuus voidaan myös liittää informaatioteoriaan ja erilaisiin algoritmeihin käsitellä informaatiota.  Datan käsittely ja muokkaaminen informaatioksi perustuu usein algoritmien hyväksikäyttöön.

Deterministiseen kompleksisuuteen liitetään yleensä matemaattiset mallinnukset, palautteen mahdollisuus, herkkyys alkuolosuhteille ja bifurkaatiotilamuutoksille sekä deterministisen kaaoksen ja outojen attraktoreiden (strange attractors) mahdollisuus. Bifurkaatiolla ymmärretään siirtymistä yhdestä attraktorista toiseen attraktoriin.  Katastrofiteoriassa yksi pieni systeeminen muutos voi johtaa katastrofaaliseen muutokseen toisessa systeemissä. Tällaiset muutokset ovat selkeitä epäjatkuvuuskohtia eri järjestelmien kehityksessä.

Aggregatiivinen kompleksisuus liittyy toisiinsa linkittyneisiin järjestelmiin. Aggregatiivinen kompleksisuusajattelu ei perustu yksinkertaisiin matemaattisiin malleihin, vaan holistiseen ajatteluun ja synergiaan eri järjestelmien välillä.

Aggregatiivisen kompleksisuusajattelun peruskäsitteitä ovat vuorovaikutussuhteet järjestelmien välillä, järjestelmien sisäinen rakenne, systeemien toimintaympäristö, oppiminen ja emergentti käyttäytyminen. Tämän ajattelumallin mukaan järjestelmät voivat muuttua ja kasvaa.  Järjestelmät voivat myös muokata, reagoida ja ennakoida toisten järjestelmien toimintaa. Sisäinen järjestelmä käyttää energiaa, informaatiota ja materiaalivirtoja. Kompleksinen järjestelmä voi sopeutua toimintaympäristö muutoksiin, koska sillä on sisäisiä itsensä organisoituvia osasia ja alasysteemejä.

Kompleksisen järjestelmä on aina enemmän kuin sen osiensa summa. Näin kompleksisella järjestelmällä voi olla emergenttejä ominaispiirteitä, jotka eivät täydellisesti palaudu sen eri osiin.

Emergenssi on synergian funktio eri järjestelmissä.

Emergenttien järjestelmien kehitystä on vaikea ennustaa saati kontrolloida – johtuen niihin liittyvistä oppimis- ja muutosprosesseista. Kompleksisuusajattelun pohjalta voimme päätyä johdonmukaisesti ajatukseen ihmisten rajoitetusta ennustuskyvystä. Kompleksisten järjestelmien toiminnan ennustaminen on tulevaisuudentutkimuksen keskeinen haaste.

Kuten yleisesti tiedetään, oppimiskyvyttömien olioiden toiminnan ennustaminen on aina helpompaa kuin oppimiskykyisten olioiden toiminnan ennustaminen. Oppimiskykyisyys ja kompleksisuus liittyvät kiinteästi toisiinsa. Siksi kompleksisten järjestelmien ennakoiminen ei ole helppoa. Kaoottisten järjestelmien toiminnan tarkka ennustaminen on täysin mahdotonta. Tästä syystä tulevaisuudentutkimuksessa ei ole haluttu korostaa voimakkaasi tarkkaa ennustamista, vaan erilaisten skenaarioiden ja tulevaisuuskuvien analyysiä.

On syytä korostaa, että kompleksisuusajattelu on vielä varsin uusi tieteellinen ajattelumalli. Jotkut näkevät sen jo olevan tieteelliset kriteerit täyttävä ajattelumalli. Jotkut taas eivät näe sitä ns. normaalitieteenä.

Useat tutkijat näkevät kompleksisuusteorian hyödyllisenä mm. organisaatioiden ja eri yhteiskunnan systeemien toiminnan ymmärtämisen kannalta.

Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta kompleksisuusteoria on varsin mielenkiintoinen tapa lähestyä eri ilmiöitä, koska sen pohjalta voidaan kokonaisuuksia arvioida holistisesti ja monitieteisesti. Monet kompleksisuusteorian käsitteet on helposti liitettävissä tulevaisuudentutkimukseen ja sen eri menetelmien soveltamiseen. Kompleksisuusteoriaan kohdentuu tällä hetkellä paljon mielenkiintoa eri tieteiden suunnista. Yhä usemmat tutkijat näkevät sekä-että-tyyppisen ajattelun hyödyllisemmäksi kuin jyrkän mustavalkoisen joko-tai- ajattelumallin.

 

Taustakirjallisuutta

Anderson, P. (1999) Complexity Theory and Organization Science. Organization Science, Vol. 10, No. 3, s. 216–232.

Byrne, D. (1998) Complexity Theory and the Social Sciences. London: Routledge.

Cantino, M (2013) Organizational Myopia. Problems of Rationality and Foresight in Organizations. Cambridge: Cambridge University Press.

Holland, J. (1995) Hidden order: How adaptation builds complexity. Addison Wesley.

Jalonen, H. (2007) Kompleksisuusteoreettinen tulkinta hallinnollisen tehokkuuden ja luovuuden yhteensovittamisesta kunnallisen päätöksenteon valmistelutyössä. Tampereen teknillinen yliopisto. Julkaisu 693. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.

Kaivo-oja, J. & Stenvall, J. (2013) Foresight, Governance and Complexity of Systems: Towards Pragmatic Governance Paradigm. 11th International Scientific Conference. Political and Economic Challenges Stimulating Strategic Choices towards Knowledge of Europe. Venue is Kaunas University of Technology, Institute of Europe, Kaunas 26.4.2013.

Manson, S.M. (2001) Simplifying complexity: a review of complexity theory. Geoforum 32, 405-414.

Mainzer, K. (2004) Thinking in Complexity. The Computational Dynamics of Matter, Mind, and Mankind. 4. painos. Springer.

McMillan, E. (2004) Complexity, Organizations and Change. London: Routledge.

Mitleton-Kelly, E. (2003) Ten principles of complexity and enabling infrastructures. Teoksessa Mitleton-Kelly, E. (toim.) Complex Systems and Evolutionary Perspectives on Organizations: The Application of Complexity Theory to Organizations. Pergamon, s. 23–50.

Murray, P. J. (2003) So What´s New About Complexity. System Research and Behavioral Science, Vol. 20, No. 5, s. 409–417.

Phelan, S. E. (1999) A Note on the Correspondence between Complexity and Systems Theory.  Systemic Practice and Action Research, Vol. 12, No. 3, s. 237–246.

Snowden, D.J. (2002) Complex acts of knowing: paradox and descriptive self-awareness. Journal of  Knowledge Management 6 (2): 100–111.

Snowden, D. J. & Kurtz, C. F. (2003) The new dynamics of strategy: Sense-making in a complex and complicated world. IBM Systems Journal 42 (3), 462–483.

Stacey, R. & Griffin, D. (2006) Complexity and the Experience of Managing in Public Sector Organizations. London: Routledge.

Stacey, R. D. & Griffin, D. (2005) A Complexity Perspective on Researching Organizations. Taking experience seriously. London: Routledge.

Teisman, G., van Buuren, A. & Gerrits, L.M. (2009) Managing Complex Governance Systems. London: Routledge.

Uhl-Bien, M., Marnen, R. & McKelvey, B. (2007) Complexity leadership theory: shifting leadership from the industrial age to the knowledge era. The Leadership Quarterly 18, 298-318.

 

Kommentoi

Ilmaston lämpeneminen ja siitä johtuva tarve vähentää kasvihuonekaasuja ilmakehässä ovat keskeisiä globaaleja trendejä. Poliittiset päättäjät eri puolilla maailmaa ovat jo pitkään joutuneet miettimään keinoja ilmastomuutoksen hillitsemiseksi siten, että myös tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuus hyvinvointiin ja elämiseen maapallolla. Päästöt ilmakehään muodostavat monia terveydellisiä uhkia kansalaisille. Kioton pöytäkirjassa (Kioton ilmastosopimus) oli lisäys YK:n ilmaston lämpenemistä käsittelevään sopimukseen (United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC). Kioton pöytäkirja on lisäosa ilmastonmuutoksen puitesopimukseen, UNFCCC:hen, joka hyväksyttiin Rio de Janeiron Ympäristö- ja kehityskonferenssissa Earth Summitissa vuonna 1992. Ne teollisuusmaat, jotka ratifioivat Kioton pöytäkirjan, sitoutuvat vähentämään vuosien 2008–2012 kasvihuonekaasupäästönsä alle tietyn prosenttiosuuden vuoden 1990 päästöistä. Euroopassa eri mailla vähennysten prosenttiosuudet vaihtelevat. Myös Euroopan yhteisö ja EU:n 15 silloista jäsenvaltiota ratifioivat YK:n ilmastosopimukseen liittyvän Kioton pöytäkirjan vuonna 2002. Kioton pöytäkirja velvoitti Euroopan unionin (EU-15) vähentämään kasvihuonekaasujen päästöjä keskimäärin 8 prosenttia vuoden 1990 päästötasosta vuosina 2008–2012.

Nyt globaalissa ilmastopolitiikassa on käymisvaihe ja kansainvälisen ilmastopolitiikan poliittisilla päättäjille ei ole erityisen selvää näkemystä ja sopimusta ilmastomuutospolitiikan jatkosta. Toistaiseksi kehitysmaat on jätetty ilmastovelvoitteiden ulkopuolelle. Kioton ilmastosopimuksen tarkoituksena on vähentää ihmisen toiminnan haittavaikutuksia ilmakehään ja ilmastoon. Ilmastonmuutoksella on taas erilaisia suoria ja epäsuoria vaikutuksia eri maiden luonnonolosuhteisiin, hyvinvointiin ja talouteen. On arvioitu, että Kioton pöytäkirja vähentää ilmaston keskimääräistä lämpötilaa 0,02–0,28°C vuoteen 2050 mennessä. Mikäli mitään ei tehdä ilmastonmuutospolitiikassa, lämpötila voi nousta vuoden 1990 tasosta, 1,4–5,8°C vuoteen 2100 mennessä.

Tällä hetkellä pienemmän riskin tavoitteet tähtäävät enintään yhden asteen lämpenemiseen ja suuremman riskin tavoitteet enintään kahden asteen lämpenemiseen (Advisory Group on Greenhouse Gases,  AGGG 1990). On hyvä muistaa, että alhainenkin globaali muutos saattaa aiheuttaa huomattavia seurauksia alueellisella ja paikallisella tasolla. Esimerkiksi vuoriston ekosysteemit, pohjoiset metsät ja koko arktinen alue kokevat todennäköisesti keskimääräistä tasoa selvästi suurempia muutoksia. Ilmastonmuutoksen alueelliset vaikutukset ovat erilaisia mittaluokaltaan. AGGG:n pienemmän riskin tavoitteet ovat saaneet tukea ilmastopaneeli IPCC:ltä. Ihmiskunta on jo nyt vapauttanut ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että yhden asteen tavoitteeseen pääseminen on nyt hyvin epätodennäköistä. Nykyään mm. Euroopan unionin tavoitteena onkin rajoittaa lämpeneminen kahteen asteeseen, jota pidetään vielä mahdollisena -tosin erittäin haasteellisena tavoitteena.

Ilmastonsuojelun yleisenä tavoitteena on rajoittaa ilmastonmuutos ekologisesti ja sosiaalisesti siedettävälle tasolle. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa monia ongelmia mm. elintarviketuotannolle, vedensaannille ja luonnon monimuotoisuudelle. Äärisääilmiöiden odotetaan myös yleistyvän. Ilmastonmuutos on myös riski pitkän aikavälin taloudelliselle kehitykselle kuten Sternin selvityksessä todettiin laajan asiantuntija-arvion pohjalta.

Kehitysmaiden jättäminen pöytäkirjan velvoitteiden ulkopuolelle perustuu länsimaiseen oikeuskäsitykseen, jonka mukaan kehitysmaat eivät ole velvollisia korjaamaan ongelmaa, jota ne eivät ole itse aiheuttaneet. Ihmisen aiheuttama ilmastomuutos katsotaan alkaneen teollistumisen myötä. On arvioitu, että Kioton pöytäkirjan suora lämpenemistä rajoittava merkitys nykymuodossaan on varsin pieni. Sopimuksen päätavoitteet ovat vaatimattomat ja päästövähennyksiin ovat sitoutuneet ainoastaan teollisuusmaat. Kehitysmaiden jättäminen aluksi pöytäkirjan ulkopuolelle on kuitenkin harkittua, koska samalla sopimusmallilla saatiin aikaan yleisesti toistaiseksi onnistuneimpana pidetty maailmanlaajuinen ympäristösopimus, jolla rajoitetaan otsonikerrosta vaurioittavia CFC -päästöjä. Monet päättäjät ovat uskoneet, että sama toimintamalli voisi olla tuloksellinen myös kasvuhuonepäästöjen osalta.

Haren ja Meinshausenin (2004) tutkimuksen mukaan todennäköisyys, että ilmasto lämpenee yli kaksi astetta, on seuraavanlainen. Koska yli 450 ppm:n kasvihuonekaasujen pitoisuudet vaarantavat selvästikin kahden asteen tavoitteen, on perusteltua keskittyä 350–450 ppm:n tavoitteisiin

450 ppm:n tavoite edellyttää maailman kokonaispäästöjen vähentämistä kolmanneksella vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä ja noin 60 % vuoteen 2100 mennessä. Päästöjen vakiinnuttaminen 400 ppm:ään edellyttää kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämistä vuoteen 2050 mennessä puoleen vuoden 1990 tasosta ja alle kolmannekseen vuoteen 2100 mennessä. Fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöt on skenaarioissa saatava lähes nollaan. Teollisuusmaissa tämä edellyttää jopa 80 % päästövähennyksiä vuoteen 2050 mennessä (Hare ja Meinshausen 2004, ks. Taulukko 1).

Taulukko 1. Todennäköisyys, että ilmasto lämpenee yli kaksi astetta (Hare & Meinshausen 2004)

Kasvihuonekaasujen pitoisuus Todennäköisyys ylittää Todennäköisyyksien keskiarvo
350 ppm 0 – 31 % 8 %
400 ppm 2 – 57 % 27 %
450 ppm 26 – 78 % 47 %
550 ppm 68 – 99 % 85 %

 

Päästövähennysten viivyttäminen vaikeuttaa niiden toteuttamista. Jo kymmenen vuoden viivyttely kaksinkertaistaa vaaditun vähennystahdin vuoden 2025 jälkeen. Tätä tosiasiaa ei poliittisten päättäjien joukossa ole sisäistetty tai edes ymmärretty erityisen hyvin.

Kuten edellä on esitetty, fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöt on skenaarioissa saatava tippumaan voimakkaasti ennen vuotta 2050. Puhutaan 80% päästövähennyksistä tai jopa sitäkin suuremmasta vähennystarpeesta. Näin suuriin vähennyksiin voidaan päästä vain joko CO2-verolla tai hyvin voimakkaalla R&D -panostuksella puhtaampiin energiatuotantomuotoihin.  Ne maat, jotka kykenevät johtamaan kehitystä siirryttäessä matalahiiliseen yhteiskuntaan, ovat pitkällä aikaviiveellä etulyöntiasemassa. Sellaisia maiden joukkoon kuuluu Saksa, mutta ei välttämättä kaikki Euroopan maat.

Eräs seuraus ilmastonmuutoshaasteesta on, että valtioiden ja päättäjien on vaikeaa erottaa ilmastonmuutospolitiikkaa teknologia-, tiede- ja innovaatiopolitiikasta. Panokset, joita valtiot allokoivat R&D -aktiviteetteihin kasvihuonekaasujen vähentämiseksi, vaikuttavat itse kasvuhuonekaasuihin ja sen myötä ilmastonmuutospolitiikkaan. Tässä voi olla eräs looginen syy siihen, että monet valtiot eivät halua sitoutua aktiivisesti kansainvälisiin ilmastonmuutossopimuksiin tulevaisuudessa. He haluavat sitoutua päästöjen vähennyksiin omilla toimillaan, erityisesti omilla R&D –panostuksilla energiateknologiaan. Vuoteen 2020 asti edettäneen Kioton jatkokauden turvin, johon sitoutuvat ainoastaan EU ja muutama muu valtio, kattaen maksimissaan vain 15 % maailman päästöistä. Kioton sopimuksen jälkeiselle ilmastopolitiikalle tullee olemaan ominaista teknologiapolitiikan integroiminen osaksi kansainvälistä ilmastonmuutospolitiikkaa. Tässä uudessa keskustelussa päästöveroja käsitellään eri maiden vähähiilisyyteen tähtäävien R&D -panostusten kanssa rinnakkain.

Edelleenkin globaalissa ilmastonmuutospolitiikassa on yksittäisten maiden pyrkimys osaoptimointiin omassa ilmastomuutospolitiikassa. Globaalitalouden tason rajahyödyt ja rajahaitat ilmastonmuutoksesta ovat eri tasolla kuin kansalliset rajahyödyt ja rajahaitat ilmastonmuutoksesta. Mikäli ilmastomuutospolitiikka haluttaisiin kehittää toimivaksi globaalilla tasolla, sen täytyisi sovittaa kansallisia rajahyötyjä ja rajahaittoja siten, että paremmin vastaisivat globaalitalouden rajahyötyjä ja rajahaittoja. Tämä pyrkimys ei tule onnistumaan, ellemme huomioi systemaattisemmin kansallisia R&D -panostuksia vähäpäästöisiin energiamuotoihin. Eri maiden suhteellinen etu tulee myös todennäköisesti muuttumaan R&D –panostusten ja muiden säätelymekanismien myötä. Näin R&D –panostuksilla ja ympäristöpolitiikalla on omat suorat vaikutuksensa kauppapolitiikkaan.

Tämä uusi tilanne on johtamassa kansainvälisen ilmastopolitiikan eräänlaiseen ”kissa ja hiiri” –leikkiin, jossa eri valtiot joutuvat arvioimaan innovaatio- ja kauppapoliittisia intressejä rinnakkain ilmastopoliittisten intressien kanssa. Sekä R&D –panostuksiin että sitoviin ilmastosopimuksiin liittyy isoja epävarmuustekijöitä ja riskejä. Esimerkiksi sopimalla sitovan ilmastosopimuksen valtio ja sen elinkeinoelämä joutuvat ottamaan riskin omien R&D- panostusten tuottavuuden ja kannattavuuden osalta. Siksi monet valtiot keskittyvät nyt R&D –investointeihin ja välttelevät kovin tiukkoja kansainvälisiä sopimuksia, ellei sopimuksiin mukaan ole tulossa kaikkia keskeisiä maita.

Tämä voi olla se syy, miksi Kioton ilmastosopimukselle ei ole välttämättä tulossa seuraavaan laajempaa vastaavaa ilmastosopimusta. Viimeisin ilmastokokous pidettiin Qatarissa joulukuussa 2012. Qatarissa vahvistettiin päätös kaikkia maita sitovan ilmastosopimuksen aikataulusta: sopimus on määrä solmia vuonna 2015 ja se astuisi voimaan vuodesta 2020 lähtien. Jos jokin merkittävä kansainvälinen sopimus tulee, se on todennäköisesti aika väljä ja melko helposti saavutettavissa. Tämä merkitsee käytännössä kasvavaa riskiä ilmaston lämpenemisen osalta. Nyt valtiot ja yritykset keskittyvät jo energiatuotannon uuden sukupolven ratkaisuihin ja niihin liittyviin R&D –panostuksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on menossa vahva tuulivoiman rakentamisen aalto. Isot talousmahdit eivät välttämättä halua sitovia ja vaativia sopimuksia sekoittamaan laadittuja mittavia teknologia- ja investointistrategioita. Näin ajatellaan myös monissa kehittyvissä maissa kuten KiinassaBrasiliassa ja Intiassa.

Tulevina vuosina tarvitaan globaalisti kattava ja kaikkia päästöiltään merkittäviä maita tasapuolisesti sitova kansainvälinen ilmastosopimus. Tämän tyyppinen sopimus toisi monia hyötyjä: päästöt vähenisivät maailmanlaajuisesti, yritysten kilpailukenttä tasapuolistuisi sekä vähähiiliselle teknologialle syntyisi aidosti globaalit markkinat. Ilman jonkinlaisia globaaleja sopimuksia syntyy aina mahdollisuuksia vapaamatkustajille. Siksi myös päästökauppaa on kehitettävä globaaliksi, jotta päästövähennyksiä voidaan tehdä kustannustehokkaasti siellä missä se on kannattavinta.

Osittaisoptimoinnille tulisi jättää mahdollisimman vähän tilaa globaalissa taloudessa, koska osittaisoptimointi ei johda markkinoiden kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen. Kuluttajat ja tavalliset kansalaiset tulevat maksamaan korkean laskun osittaisoptimoinnista. Voitot tämän tyyppisestä toimintalogiikasta nostavat muut tahot.

 

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, Dosentti

Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto

Aiheesta lisää:

AGGG (1990). Targets and indicators of climatic change. Report of working Group 2 of the Advisory Group on Greenhouse Gases. Stockholm: Stocholm Environmental Institute.

Buchner, B. & Carraro, C. (2005) Economic and environmental effectiveness of a technology-based climate protocol. Climate Policy 4, 229-248.

Golombeck, R. & Hoel, M. (2006) Second-best climate agreements and technology policy. Advances in Economic Analysis and Policy 3(1), Article 1. Verkkosivut: http://www.degruyter.com/view/j/bejeap

Hahn, Robert W.  & Ulph, Alistair (2012) Climate Change and Common Sense: Essays in Honour of Tom Schelling. Oxford: Oxford University Press.

Janssen, M.A. & Anderies, J.M. (2011) Governing the commons: Learning from field and laboratory experiments, Ecological Economics 70(9): 1569-1620.

Janssen, M.A. & de Vries, H.J.M. (2000) Climate Change Policy Targets and the Role of Technological Change, Climatic Change 46 (1/2): 1-28.

Kioton sopimus: Verkkosivut: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kioton_p%C3%B6yt%C3%A4kirja

Schelling, Thomas C. (1992) Some Economics of Global Warming. American Economic Review. American Economic Association. Vol. 82(1), 1-14.

Schelling, Thomas C. (2009) International Coordination to Address the Climate Challenge. In Innovations: Technology, Governance, Globalization, MIT Press, vol. 4(4), 13-21.

Ulph, Alistair & Ulph, David (2010) Climate Change. Environmental and Technology Policies in a Strategic Context. July 2010. Sustainable Consumption Institute. University of Manchester. Verkkosivut:

http://www.sci.manchester.ac.uk/uploads/no5ulphandulph.pdf

Ulph, Alistair (2001) Environmental Policy, International Agreements, and International Tra

Kommentoi

Suomalainen yhteiskunta ja työelämä ovat olleet jatkuvassa muutosprosessissa viimeiset vuosikymmenet. Avainsanoja muutosprosessissa ovat olleet kehittämistoiminta, ennakointi, verkostoituminen, elinikäinen oppiminen, huippuosaaminen ja innovaatiotoiminta. Muutoksessa ovat olleet yksittäiset työtehtävät, yritykset, julkinen sektori, laajat yhteiskunnalliset rakenteet ja lopulta koko globaali talous. Kansantaloudet kuten Suomi ovat pyrkineet pitämään huolta kansallisesta kilpailukyvystään. Suomen menestystä on selitetty hyvinvointivaltion ja kilpailukyvyn onnistuneella yhdistämisellä. Kohutun  Sinisen kirjan ja Tulevaisuusselonteko 2030:n tutkijat Pekka Himanen ja Manuel Castells esittivät vuonna 2001 kirjassaan ”Suomen tietoyhteiskuntamalli”, että hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen on tukenut taloudellista kasvua.

Tällä hetkellä hyvinvointivaltion kehittäminen on murroksessa. Väestö ikääntyy ja huoltosuhde on muuttumassa epäedulliseksi. Työttömyys ja erityisesti nuorisotyöttömyys nakertavat hyvinvointiyhteiskunnan taloudellista pohjaa. Hyvinvointiyhteiskunta voidaan turvata tuottavuuden kehittämisen kautta. Tuottavuuden kehittäminen edellyttää taas jonkinlaista kehittämistoimintaa. Kehittämistoiminta edellyttää vuorovaikutusta talouden, teknologiakehityksen, hallinnon ja innovaatiotoiminnan välillä. Toisaalta kehittämistoiminta edellyttää ennakointia, koska muuten ei voida arvioida, mihin suuntaan asioita pitää kehittää. Paljon keskustelua herättänyt Sininen kirja on siinä mielessä tärkeä teos, että siinä etsitään ja myös tarjotaan ratkaisuja hyvinvointiyhteiskunnan toiminnan turvaamiseen.

Tutkimuksellinen kehittämistoiminta perustuu yleensä tiedontuotantoon, erilaisten toimijoiden osallistumiseen ja erilaisiin kehittämisprosesseihin. Miten ennakointi liittyy kehittämisprosesseihin? Se voi liittyä kehittämisprosessiin siten, että ennakoinnin avulla saadaan tietoa ja ymmärrystä siitä, mitä tulevaisuudessa pitäisi kehittää. Toisaalta kehittämistoiminta voi tuottaa ymmärrystä siitä, mitä tulisi ylipäätänsä ennakoida.

Kehittämistoiminta perustuu siihen, että sen yhteydessä tunnistetaan kehittämisen kohteita kuten yksittäiset ihmiset, organisaatiot, toimintaprosessit, työyhteisöt, organisaatiot sekä tietysti konkreettiset tuotteet ja palvelut. Kehittäjinä voivat olla yksityiset ihmiset, yritykset tai yhä useammin verkostot, joissa erilaiset organisaatiot jakavat yhdessä kehittämistoiminnan riskit ja tulokset. Myös konsultit ja muut organisaatioiden ulkoiset tahot voivat osallistua kehittämistoimintaan.

Eräs tapa nähdä kehittämistoiminta on nähdä kehittämistoiminta keskeisten kehittäjätahojen kuten teollisuuden ja elinkeinoelämän, yliopistolaitoksen ja julkisen hallinnon yhteistoimintana (Triple Helix).  Jos hyödykkeiden käyttäjät ja kuluttajat otetaan mukaan kehittämistoimintaan voimme käyttää termiä Quartet Helix.  Kehittämishankkeissa kunkin toimijatahon rooli voi vaihdella. Joku toimija voi johtaa kehitystä, jotkut voivat olla enemmän toimijaroolissa. Ennakoinnin keskeisenä ajatuksena onkin nykyään verkostomaisen toimintamallin, ennakointimenetelmien käytön ja päätöksentekoprosessien integroiminen. Näin toimien ennakointi palvelee parhaiten kehittämistoimintaa. Kehittämistoiminnalle on vierasta autoritaarisuus ja hierarkiat.

Kun kehittämistoiminnan lähtökohtana on tutkimustoiminta, käytetään yleensä käsitettä kehittävä tutkimus. Kun taas kehittämisen lähtökohtana on itse kehittämistoiminta, käytetään käsitettä tutkimuksellinen kehittäminen.  Tämä erittäin tärkeä kehittämistoiminnan jaottelu on esitetty Timo Toikon ja Teemu Rantasen (2009) mainiossa kirjassa ”Tutkimuksellinen kehittämistoiminta.

Tämä yksinkertainen perusjaottelu soveltuu myös ennakointitutkimuksiin. Voidaan puhua kehittävästä ennakointitutkimuksesta tai ennakointitutkimuksellisesta kehittämisestä. Käytännössä on tärkeä päättää selkeästi se, miten ennakointi ja kehittämistoiminta liittyvät toisiinsa, kumpaa hankkeessa ensisijaisesti painotetaan? Kehittävä ennakointitutkimus kannattaa suunnitella eri lailla kuin ennakointitutkimuksellinen kehittäminen.  Kehittävässä ennakointitutkimuksessa lähtökohtana ovat tutkimus ja sen metodologiset valinnat. Ennakointitutkimuksellisessa kehittämisessä painopiste on täysin päinvastainen. Siinä kehittämistoiminta lähtee liikkeelle kehittämisongelmista ja käytännön haasteista ja ennakointitutkimus suunnitellaan vasta sen pohjalta.  Tämä yksinkertainen jaottelu kannattaa pitää mielessä kun ennakointihankkeita suunnitellaan.

Tämän jaottelun käytännön merkitys tulee erittäin hyvin kun arvioidaan Prof. Pekka Himasen Sinisen kirjan saamaa kritiikkiä. Suuri osa Sinisen kirjan kriitikoista ei ole selvästikään ymmärtänyt sitä, että Himasen Sininen kirja ei perustu ajatukseen kehittävästä ennakointitutkimuksesta, vaan se peruslähtökohdiltaan perustuu ennakointitutkimukselliseen kehittämiseen.

Sinisen kirjan lähtökohtana ovat hyvinvointivaltion ongelmat ja erityisesti kestävyysvaje, johon tarjotaan varsin selkeä ratkaisumalli. Tämä ongelma olisi voitu välttää selittämällä lukijoille huolella jo teoksen alussa, että tässä tulevaisuushankkeessa kehittämistoiminnan ja ennakoinnin suhde on harkitusti tietynlainen: kyse on ennakointitutkimuksellisesta kehittämisestä – ei kehittävästä ennakointitutkimuksesta. Kriitikot ovat syyttäneet Himasta siitä, että teos ei ole hyvää kehittävää ennakointitutkimusta. Tässä he ovat paljolti oikeassa, koska teos on selvästi kirjoitettu tyystin eri kehittämislähtökohdasta.

Tietystikään tätä ei voida pitää pelkästään lukijoiden ja kriitikoiden vikana. Teoksen alussa olisi kannattanut selventää projektin ja Sinisen kirjan näkökulmaa suhteessa ennakointiin, kehittämistoimintaan ja tulevaisuudentutkimukseen.

Kommentoi

Lamborghini on eräs kuuluisimpia ja vetovoimaisimpia brandeja maailmassa. Yhtiön perustaja Ferruccio Lamborghini rakasti härkätaisteluita. Siksi useimpien hänen yrityksensä mallien nimet viittaavat maineikkaisiin taisteluhärkiin, ja yhtiön logossakin on kuvattuna härkä.  Ferruccio Lamborghini oli myös horoskooppimerkiltään härkä. Monet härkämäisen peräänantamattomat yrittäjät kokevat juuri tämän automerkin omaksi itselleen, mutta onko suomalaisilla yrittäjillä varaa omaan Lamborghiniin?

Lamborghinin ensimmäinen automalli oli 1964 Geneven autonäyttelyssä esitelty 350GT. Yritys käynnistyi vuonna 1963 eli tänä vuonna 2013 on Lamborghinin 50-vuotisjuhla. Nykyisin Lamborghini on Volkswagen-konserniin kuuluva italialainen urheiluautojen valmistaja, jonka toimipaikka sijaitsee pienessä Italiassa Sant’Agata Bolognese -nimisessä kylässä lähellä Bolognaa.  Alun perin Lamborghini valmisti vain traktoreita, mutta traktoriliiketoiminta myytiin pois vuonna 1972. Nykyisin Lamborghini tunnetaan huippulaadukkaista urheiluautoistaan.  Vain harvoilla ja valituilla on varaa hankkia oma Lamborghini autotalliinsa.

Kuten tiedämme, mies, joka ajaa Lamborhinia, on määritelmällisesti Lamborghini -mies. Suomessa ei ole kovin montaa Lamborghini -miestä. Vielä vähemmän meillä on Lamborghinin omistavia naisia eli Lamborghini- naisia. Eräs syy tähän asiantilaan on verottaja, joka on tehnyt Lamborghinin omistamisesta Suomessa miltei rikollista toimintaa. Sen verran suolaisesti joutuu Lamborghinin omistaja maksamaan autoilustaan kylmässä ja korkean verotuksen maassa, Suomessa.

Olin helmikuun alussa Oulussa – maamme johtavassa teknologiakaupungissa, jossa on perustettu useita kasvuyrityksiä.  Jotkut kasvuyrityksistä ovat todella menestyneet erinomaisesti ja niiden perustajat ovat vaurastuneet huomattavasti. Juuri tällaista kasvuyritystoimintaa tarvittaisiin Suomeen jotta voisimme luoda uusia työpaikkoja ja vaurautta Suomeen.

Mutta … Matkalla lentokentälle oululainen taksiautoilija otti esille häntä kovasti askarruttavan asian: Lamborghini -miesten kaltoin kohtelun tasavallassamme. Hän kertoi tarinaa yritteliäästä miehestä, jonka suurin elämän intohimo ja hyvän fiiliksen luoja on automerkki nimeltä Lamborghini. Mutta, tämä laatuautoihin kohdentuva intohimo ei ole todellakaan valtiovallan suojeluksessa.

Veroseuraamukset ko. sporttiauton omistamisesta ovat kuulemma varsin mittavat: Suomessa yrittäjän haluamalle Lamborghinille tulisi hintaa reilusti yli 120 000 euroa, kertoi Oulun ammattiautoilija. Tämä summa oli aivan liikaa pohjoisen yritteliäälle Lamborghini -miehelle. Hän tilasi muuttoauton ja siirtyi Lamborghineineen rajan yli Ruotsiin rajan pintaan, jossa verokarhu on vähemmän ahne.  Näin Suomen verokarhu jäi nuolemaan näppejään ja Ruotsi sai uuden, hyvän ja varakkaan veronmaksajan.

Tämä Oulun Lamborghi – miehen tarina sai minut mietteliääksi. Onko autoverotuksessamme lainkaan järkevää? Voimmeko mitenkään järkiperäisesti perustella tuon tasoisia autoveroja? Olemmeko ehkä hiukan kateellisia Lamborghini -ihmisille? Emmekö lopultakaan halua menestyjiä ja vaurautta luovia kasvuyrittäjiä Suomeen? Miksi menestyvä yrittäjä ei saa Suomessa ajaa omalla Lamborghilla?

En halua mitenkään erityisesti puolustella tai hypettää isotuloisia kansalaisia, menestyjiä tai veroparatiiseja, mutta tuon tasoinen autovero yhdestä urheiluautosta ei oikein tunnu kohtuulliselta. Vanhan kansan sanonta ”kateus vie kalatkin järvestä” on edelleen pätevä.  Suomessa kannattaisi ymmärtää se, että ihmiset tekevät yhä tarkemmin laskelmia asumisestaan, liikkumisestaan ja verotuksestaan Suomen raja-alueilla. He osaavat myös tehdä tarvittaessa päätöksiä – etenkin jos he ovat yrittäjiä.

Meidän kannattaisi vielä miettiä huolella Suomen kasvuyritysten toimintaympäristöä ja sen kannustavuutta PK -yrityksille – aivan kaikkia yritys- ja henkilöverotuksen yksityiskohtia myöten.

Kateus, byrokratia ja yliverotus eivät ole omiaan lisäämään Suomen toimintaympäristön houkuttelevuutta PK -yrityksille. Viimeisimmät tutkimukset kertovat, että PK -yritykset maksavat tuloksestaan enemmän veroja kuin suuryritykset. Onko se reilua? Suomen valtio menisi tuskin konkurssiin, jos esimerkiksi käytettyjen autojen maahantuontiveroja alennettaisiin kautta linjan. Päinvastoin tämän suuntainen autoverotuksen uudistus voisi tuoda paljon positiivisia ulkoisvaikutuksia. Uuden Forbes -arvioinnin (30.1.2013) mukaan Suomessa on Pohjoismaiden surkein yritysilmasto. Asialle ja erityisesti verotukselle saattaisi olla syytä tehdä jotain, joka aidosti parantaisi yritysilmastoamme.

Lamborghini –ihmistä voi todella kohdella kaltoin Suomessa. Arto Lehkamo tiivisti asian mainiosti omassa blogissaan 4.12.2012: ” Mutta asiaan: Suomen autovero on täysin järjetön.. …. Jos Saksalainen ostaa käytetyn Lamborghini Gallardon 58.000 eurolla, niin suomalainen joutuu maksamaan 58.000 euroa + autoveroa noin 65.000 euroa. Yhteenlaskettuna: 123.000 euroa! Onko siis edelleen lottovoitto syntyä Suomeen? Vai vaatiiko se lottovoiton jotta pystyy ostamaan kunnon auton Suomessa?” Sitä se voi vaatia - jos alkaa laskea ulkomailta ostettavan auton hintaa. Katso verolaskuri.

Puheet e-autoilun edistämisestä ja autoliikenteen kehityksen kääntämisestä ekologisempaan suuntaan eivät ole järkeviä ilman kannustavia verotuksellisia päätöksiä, jotka kannustavat autokannan uudenaikaistamiseen.

Olisi ehkä hyvä muistaa se, mitä kansalaisille kerrottiin, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus on yksi Euroopan unionin yhtenäismarkkinoiden vapauksista. Tätä perusasiaa korostettiin aikaisemmin selkeästi, mutta autojen ostamisen ja myynnin osalta tätä lupausta ei ole Suomessa johdonmukaisesti noudatettu, koska Suomen rajalla näytetään ostettuja autoja verotettavan siten, ettei enää voida puhua tavaroiden vapaasta riippuvuudesta. Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 28 ja 29 artiklassa kielletään jäsenvaltioiden väliset tuonnin ja viennin rajoitukset. Rikkooko Suomi näitä artikloita?

Jäsenvaltiot voivat kuitenkin rajoittaa tavaroiden vapaata liikkuvuutta kansanterveyteen tai ympäristöön kohdistuvien riskien perusteella. Mutta miten autovero liittyy negatiivisesti kansanterveyteen tai ympäristöön? Päinvastoin – uudempi autokanta olisi ympäristön ja kansanterveyden kannalta positiivinen asia, eikä sen myönteistä kehitystä pitäisi rajoittaa perusteettomalla ja negatiivisia kannustimia luovalla autoverotuksella.

 

Kommentoi

Nyt kun vuosi on alkamassa on käsillä useampia ennkointiajatuksia siitä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Blogasin omalta osaltani siitä mitä Sitran näkövinkkelistä näyttää kiinnostavalta ensi vuonna. Vähän toisesta näkökulmasta asiaa katsotaan brittiläisessä Nestassa, joka on Sitran tyyppinen tulevaisuusorganisaatio ja jonka tehtävänä on saada uudet ideat lentämään. Nestalaiset ovat listanneet kolmetoista kiinnostavaa asiaa, jotka tulevat muuttamaan maailmaa ensi vuoden aikana. Koko artikkeli löytyy Nestan sivuilta. Alle olen poiminut kaikista kolmestatoista muutaman kiinnostavimman trendin.

Ennakoinnista tulee valtavirran tekemistä

Nestan johtajan Geoff Mulganin mukaan ennakointi on ollut pitkään enemmän taidetta kuin tiedettä. Tärkein syy ennakoinnin aseman muutokseen on se, että tiede tulee yhä enemmän tälle alueelle. Sääennusteet ovat jatkuvasti parantuneet, liiketoiminnassa yritykset kuten Wonga ovat tehneet rahaa hyödyntämällä algoritmejä riskien ja luottokelpoisuuden ennustamiseen. Lääkärissä voidaan uudenlaisen työkalun avulla arvioida mahdollisuutesi joutua sairaalaan pidemmällä aikavälillä. Kaggle  järjestää säännöllisesti kilpailuja ohjelmoijille jotka kehittävät algoritmeja, joiden avulla voidaan tehdä ennusteita esimerkiksi oppimistuloksista tai kansanterveyden kehityksestä. Tämä ei tarkoita että ennustaminen suoraan itsessään olisi mahdollista, mutta tulemme Mulganin mukaan paljon tietoisimmiksi uusien työkalujen myötä erilaisista mahdollisuuksista. Jos sinulle kerrotaan lääkärissä että terveysdatasi perusteella näyttää siltä että joudut sairaalaan, on monelle seuraava askel yrittää parantaa terveyttään.

Taistelu etäisyydestä

Nestassa luovan talouden parissa työskentelevän Jon Kingsburyn mukaan ensi vuonna tulemme näkemään valtavan määrän applikaatioita, palveluja ja laitteita, jotka hyödyntävät paikkatietoa. Kun tähän asti suurin osa verkkopalveluistamme on ollut sijainnista riippumatonta, jonkin asian etsimistä verkosta, tulee ensi vuoden aikana paikkatietoon perustuva tarjonta räjähtämään. Tämä liittyy tietenkin älypuhelinten yleistymiseen, joiden kautta on mahdollista jatkuvasti tarjota palveluja tai tietoa siitä mitä ympärilläsi tapahtuu, suoraan omaan puhelimeesi. Tällä hetkellä muun muassa Google kehittelee silmälaseja jotka yhdistävät käyttäjät suoraan nettiin ja esimerkiksi Near Field Communication kehittelee laitetta jolla voit maksaa puhelimellasi tavaroita, lippuja ja palveluja nappaamalla palvelun koodin. Kingsburyn mukaan nämä ovat toki vasta keksintöjen ituja, mutta kertovat jotain olennaista siitä, mihin mobiiliteknologia ja paikkatiedon hyödyntäminen ovat menossa.

 Isot bisnekset kiinnostuvat jakamistaloudesta

AirBnB, TaskRabbit, ZipCar, Boris Bikes – nämä ovat tunnettuja bisneksiä jotka ajavat eteenpäin jakamistalouden nopeaa kasvua. Mutta mitä tapahtuisi jos isot vähittäiskaupat päättäisivät uskaltautua vuokrausmarkkinoille kysyy Nestan Innovation Labin Helen Goulden.

Kysymys kuuluu tekevätkö kaupat niin? Kommentaattorit ovat vakuuttuneita, että peer-to-peer vuokraus (vertaiselta-vertaiselle) tulee olemaan 25 miljardin bisnes 2016 mennessä. Mutta on huomattavaa, että kun esimerkiksi yhteisautojen käyttö on jo lyönyt itsensä läpi, puuttuu jakamisen alueelta vielä menestystarinoita. Mukavuus, kulttuuri ja raha ovat kaikki tärkeitä ulottuvuuksia ja olemme vielä kaukana siitä että mekon vuokraaminen naapurista olisi normaali juttu ennen juhliin lähtöä. Kuitenkin jakamistalous on nousussa ja tällä on merkittäviä vaikutuksia. Esimerkiksi jos vuokrauksesta ja lainauksesta tulisi normi, pyrkisivät firmat todennäköisesti maksimoimaan tuotteen kestävyyden ja eliniän ja näin takaamaan pisimmät vuokratulot.

Vaikka kulutustottumukset ovat vielä vahvasti sidoksissa omistamiseen, voi muutos olla lähellä jos isot tunnetut brändit tarttuvat tähän. Esimerkiksi jakamistalouden markkinat ovat syntymässä ainakin leluille, lastentuotteille ja kalliille luksustuotteille parhaillaan. Näyttää siltä että uudenlainen hyperlokaali, hyvin brändätty fyysinen paikka jota pyöritetään verkon kautta on tilauksessa jakamistalouden suunnasta.

Kansalaisapplikaatioiden läpimurto

Yhä enemmän applikaatioita kehitetään nyt yhteisten ongelmien ratkaisemiseen jotka skaalautuvat nyt paikalliselta tasolta myös esimerkiksi kansalliselle. Esimerkkejä tästä on jo. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Code for America Commons toimii yhteisöllinen app store, eli applikaatiopalvelu, joka jakaa teknologiaa ja auttaa julkista hallintoa löytämään ratkaisuja ongelmiin. Nyt myös Eurooppaan on perustettu Code for Europe, jossa eurooppalaisille kaupungeille pyritään löytämään fiksuja julkisten palvelujen ratkaisuja ja koodeja sekä jakamaan näitä muualle.

Kestävyyttä edistävät liiketoimintamallit ansaitsevat myös huomiota. SeeClikFix on New Havenissa luotu applikaatio, jonka kautta kansalaiset voivat helposti raportoida viranomaiselle teidensä kunnosta ja erityisesti siitä jos jotakin on rikki tai vaarallisesti vaurioitunut. SeeClickFixin liiketoimintamalli perustuu sekä mainostuloihin että vastauspalvelun pyörittämiseen kansalaisten ja viranomaisten välillä.

Myös kansalaisten apu passiivisessa datan keräämisessä on kasvamassa sensoriteknologian kehittymisen myötä. ”Kansalaissensorit” applikaatioina keräävät dataa esimerkiksi tien töyssyistä ajaessasi tai muuten ympäristöstä jota voidaan eri tavoin hyödyntää. Passiivinen datan kerääminen on myös huikea mahdollisuus esimerkiksi itseä varten räätälöidyille terveyspalveluille.

Isot palkinnot isoista haasteista

Nestan Tris Dyson uskoo, että vuonna 2013 näemme isoja palkintoja isoista ratkaisuista, eli isot firmat näkevät joukkoistamisen suuret mahdollisuudet ja ovat myös valmiita maksamaan ratkaisuista jotka toimivat. Maailma kamppailee suurten haasteiden kanssa; ilmastonmuutos, ikääntyminen, velkaantuminen, terveys, laskeva kilpailukyky…  Kuitenkin  etenkin läntinen maailma on erittäin hierarkkinen siinä, mitä tulee ongelmien ratkaisuun. Ihmiset työskentelevät isoissa organisaatioissa ja ratkovat ongelmia näiden organisaatioiden ehdoilla.  Joukkoistaminen on vastaus monella tavalla tähän haasteeseen siinä mielessä, että se mahdollistaa valtavien joukkojen viisauden ja ongelmanratkaisukyvyn käyttämisen monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tämän viisauden ja potentiaalin käyttöön saamiseksi kannattaisi kuitenkin tarjota isoja palkintoja jotka motivoisivat ratkomaan haasteita. Palkitseminen onkin hyvä esimerkki historiasta jota voitaisiin nyt käyttää uudestaan. Teollisen vallankumouksen aikaan isoja innovaatioita tehtiin kilpailuissa joissa palkinnot olivat merkittäviä. Pituusasteet helpottamaan brittäläisten merimiesten navigointia, Alkalin tuotanto sekä hydraulisen turbiinin keksiminen teollisuuden käyttöön ovat kaikki olleet ihmisen toimintaa ratkaisevasti muuttavia keksintöjä – jotka syntyivät vastauksena kilpailuihin!

 Yhteiskuntatieteiden puisto

Jo 60-luvulta lähtien amerikkalaisten yliopistojen tiedepuistot ovat synnyttäneet huikeita teknologisia innovaatioita jotka perustuvat tiedemaailman, opiskelijoiden sekä käyttäjien ristiinpölytykseen sekä yhdessä testaamiseen ja tekemiseen. Nyt kysymys kuuluu voitaisiinko samaa konseptia joka on tuottanut niin merkittävän määrän teknologisia innovaatioita hyödyntää isojen yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen? Bilbaoon ollaan avaamassa Euroopan ensimmäistä sosiaalisten innovaatioiden puistoa, jossa julkinen, yksityinen ja neljäs sektori kehittävät yhdessä ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Linkki kannattaisi kuitenkin rakentaa vielä yliopistoihin, jolloin tieteellinen tieto saataisiin mukaan ja tiede käytäntöön. Nestan Adam Price pohtii voisiko UK olla edelläkävijä tässä ja saada ensimmäisen yhteiskuntatieteellisen puiston saarivaltioon.

Tiedosta ja datasta tulee terveydenhuollon aarre

Big Data, jolle ei vielä oikein suomennosta löydy, on ollut viime vuonna iso juttu maailmalla. Digitaaliset työkalut mahdollistavat meille yhä paremmat työkalut analysoida isoja määriä dataa ja tietoa. Olisiko pian siis mahdollista, että voisimme tulla paremmiksi hyödyntämään tietoa, jota meistä kaikista on olemassa, mutta joka on levinnyt eri puolille yhteiskuntaa? Tätä tietoa on lääkäreillä, hoitajilla, terveydenhoitajilla, apteekeilla, tutkijoilla, firmoilla, potilailla, perheillä ja niin edelleen. Mitä puolestaan tarkoittaa omahoito ja vertaishoito, ”terveydenhoidon commons” ja kuka tätä dataa meistä hallinnoi? Entä mitä tämä tarkoittaa sekä potilaan että ammattilaisen näkökulmasta? Kaikki tämä on tärkeää, sillä terveysdatan hyödyntämisellä voi olla merkittäviä vaikutuksia sekä tutkimukseen että uuden tiedon luomiseen. Samalla esimerkiksi kokemusten ja lääkityksen vertailulla esimerkiksi verkossa vertaisten kanssa voi olla merkittäviä vaikutuksia monien vaikeiden sairauksien hoidossa. Seuraavaksi tarvitsemme näiden uusien tapojen luotettavuuden varmistamista.

Kommentoi

Muutoksen johtaminen on keskeinen haaste. Erilaisia muutospaineita ja ongelmia riittää organisaatioissa. Syyt ovat ilmeiset. Toimintaympäristömme on muuttumassa monin eri tavoin. Globalisaatio ja teknologinen kehitys muuttavat erityisen voimakkaasti toimintaympäristöämme. Aikaisemmin hyvin toimineet systeemiset ratkaisut ovat muuttuneet ongelmallisiksi. Erityisesti tällä hetkellä Suomessa keskustelu taloudellisista muutostarpeista käy kiivaana. Ongelmat ovat kasvamassa monien järjestelmien osalta.

Professori Robert W. Rowden  (2001) on esittänyt tieteellisessä artikkelissaan (Society for Advancement of Management Journal), että oppivassa organisaatiossa muutosta on kolmenlaista: (1) suunniteltua muutosta, (2) toteutuskohdentunutta muutosta ja (3) valmiuskohdentunutta muutosta. Pehmeä systeemimetodologia mahdollistaa näiden kolmen muutostyypin haltuunoton. Sen avulla voimme tehdä järkeviä toimintasuunnitelmia, laatia toteutusohjelmia ja luoda organisaatiossa valmiuksia muutoksiin.

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä yleensä analysoitavat perussysteemit ovat: Poliittiset systeemit, talouden systeemit, sosiaaliset systeemit, teknologiset systeemit, ekologiset systeemit ja arvojärjestelmät. Voimme havaita ongelmia näissä ns. STEEPV- systeemeissä . On tärkeää päättää selvästi, mitä systeemejä halutaan muuttaa.

Muutosjohtamisessa eräs iso haaste on ongelmien määrittelyssä. Jos ongelmat kyetään tunnistamaan, meillä on yleensä mahdollisuus myös ratkaista ne. Jos ongelmia ei kyetä tunnistamaan, meidän on todella vaikea ratkaista ongelmia. Tämä tosiasia on syytä muistaa, kun yhteiskuntapolitiikan suuntaa ja muutosjohtamisen sisältöjä määritellään. Ongelmien määrittelyyn kannattaa käyttää riittävästi aikaa ja muita resursseja.

Eräs looginen tapa toteuttaa muutosjohtamista on seurata pehmeän systeemimetodologian (Soft System Methodology, SSM) mukaista toimintamallia. Emeritusprofessori Peter Checkland,  joka kehitti pehmeän systeemiteorian useiden tapaustutkimusten yhteydessä, ymmärsi, että ongelmat liittyvät aina ihmisiin ja heidän ajatteluunsa. Ilman ihmisiä ei ole inhimillisiä tai sosiaalisia ongelmia. Ilman ihmisiä ei ole myöskään taloudellisia tai poliittisia ongelmia. Myös ongelmien ratkaisut riippuvat ihmisistä. Mielekkäät ja merkitykselliset näkökulmat liittyvät ongelmien määrittelyprosessiin.

Muutosjohtaminen voi olla tehokasta – mikäli kykenemme tunnistamaan keskeiset ongelmat. Mikäli emme tunnista mitään ongelmia, on varsin epätodennäköistä, että kykenemme mielekkääseen muutosjohtamiseen. Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuna SSM -prosessi itse asiassa kuvaa hallitun muutoksen prosessia. Meidän kannattaisi hyödyntää hallituissa muutosprosesseissa hyväksi osoittautuneita käytänteitä.

Jos ongelmia ei tunnisteta ihmisten keskuudessa, on erittäin epätodennäköistä, että näitä tunnistamattomia ongelmia koskaan ratkaistaisiin todellisuudessa. Tämä voi kertoa siitä, että ihmiset kykenevät elämään näiden ongelmien kanssa ja eivät edes halua puuttua ongelmiin.

Ihmiset, jotka tunnistavat ongelmia, ovat aina myös mahdollinen tärkeä osa ongelman ratkaisua. Ihmiset, jotka eivät tunnista mitään ongelmia, eivät yleensä ole keskeisiä ongelmien ratkaisun kannalta. He voivat elää omassa ongelmattomassa maailmassaan. Heitä ei kannata ”häiritä” muutosjohtamisen ongelmilla.

Tämän ongelmakeskeisen ajattelu- ja toimintamallin mukaan meidän kannattaisi noudattaa seuraavaa loogista ajattelu- ja toimintamallia:

  1. Määrittele ongelma tai ongelmat.

Kysymys: ”Mitä tulee muuttaa?”

  1. Analysoi nykyistä tilannetta relevantteja systeemejä.

Kysymys: ”Missä olemme nyt?”

  1. Tunnista tavoitteet ja rajoitteet.

Kysymys: ”Missä haluaisimme olla?”

  1. Luo keinot tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kysymys: ”Kuinka pääsemme haluamaamme tilaan?”

  1. Luo keinot arvioida toivottua muutosta ja tavoitteiden saavuttamista.

Kysymys: ”Kuinka tiedämme, milloin olemme saavuttaneet tavoitteemme?”

  1. Kehitä optiot.

Kysymys: ”Mitä optiot ovat?”

  1. Testaa optiot.

Kysymys: ”Ovatko optiot saavutettavissa budjetin ja muiden resurssien puitteissa?”

  1. Valitse relevanteiden optioiden toimeenpanotapa.

Kysymys: ”Mikä on valinta?” (politiikka, strategia, valtarakenteet ja tasa-arvo-kysymykset)

  1. Toimeenpane optio/t.

Kysymys: ”Miten kaikki muut toimeenpanoon liittyvät ongelmat ratkaistaan?

 

Jos haluamme johtaa systeemisiä muutosprosesseja tulevaisuusorientoituneesti, voimme aina toteuttaa niitä Checklandin esittämän pehmeän systeemimetodologian mukaisen SSM -prosessin mukaisesti. Peter Checklandin kehittämä pehmeä systeemiteoria perustuu 7-vaiheiseen prosessiin:

1, Tehdään strukturoimaton systeemikuvaus.

2. Kuvataan nykyisen systeemin todellisuus.

3. Tehdään toiminnan systeeminen ydinkuvaus, joka pohjautuu huolella tehtyihin tulevaisuuskuvauksiin.

4. Tehdään tulevaisuusmalli. Sen olisi hyvä olla mahdollisimman visionäärinen sisältäen formaalin mallin ja muut systeemiset mallit.

5. Verrataan tulevaisuusmallia ja nykyistä systeemimallia (vaiheen 3 systeemin ydinkuvaus). Tässä vaiheessa voidaan havaita merkittävimmät systeemiset erot nykyisen ja mahdollisen tulevan toivottavan systeemimallin välillä.

6. Laaditaan kehitysohjelma havaittujen systeemisten erojen välillä. Samalla vastaamme kysymykseen, miten nykyinen systeemi muutetaan uudeksi tulevaisuuden tarpeita vastaavaksi systeemiksi.

7. Toteutetaan toiminta todellisuuden muuttamiseksi ja ongelmien poistamiseksi tai ongelmien vähentämiseksi. Toteutetaan hyvin perusteltu kehitysohjelma, joka eliminoi tai vähentää havaittuja ongelmia.

Voimme halutessamme palata SSM -prosessin alkuun ja aloittaa organisaatiossa uusi kehityssykli muutosjohtamisessa. Olennaista SSM–prosessissa on ongelmakeskeisyys ja sen tuoma aito motivaatio parantaa systeemin toimivuutta.

Jos olemme tehneet useita kehityskierroksia SSM -mallin pohjalta, olemme oppineet samalla paljon ja olemme saattaneet oikeasti kehittyä ns, oppivaksi organisaatioksi. Tämä systeemiajatteluun pohjautuva SSM -malli on varsin käyttökelpoinen muutosjohtamisen yhteydessä, koska se pakottaa meidät systeemiseen ja loogiseen ajatteluun.

On huomionarvioista, että pehmeä systeemimetodologia auttaa ohjaamaan organisaation oppimissykliä merkityksen luonnista (meaning) intentioihin (intention) ja niistä tarkoitukselliseen toimintaan (purposeful action). Tämä kaikki prosessivaiheet voidaan toteuttaa SSM -prosessissa jäykistämättä organisaation toimintaa liian kaavamaiseksi.

On myös mahdollista yhdistää ”kovan” systeemiajattelun simulointimallien käyttö SSM –malliin. Voisimme varsin helposti toteuttaa esimerkiksi kuntauudistuksen tai kuntaliitoksen suunnittelun tällaisen SSM -prosessin kautta.

SMM -malli sopii käytettäväksi sekä yrityksille että julkisen sektorin organisaatioille.


Kommentoi