OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suomen poliittinen kenttä on ollut käymistilassa viime vuosina. Suurin yksittäinen syy tähän on ollut Perussuomalaisten kannatuksen kasvu valtiollisissa ja kunnallisvaaleissa. Jo pitkään puolueet ovat olleet innokkaasti halunneet hakeutua lähelle keskustaa. Toisaalta kannattajakuntien äärilaidat ovat loitontuneet toisistaan. Jännitettä siis riittää politiikassa.

Uuden EVA – raportin ”Politiikan sekahaku – Mitkä asiat yhdistävät ja erottavat puolueita mukaan Keskustan ja SDP:n äänestäjät ovat varsin lähellä toisiaan ja lähimpinä väestön keskimääräistä ajattelutapaa. Vasemmistoliiton ja Kokoomuksen kannattajat ovat siirtyneet loitommalle keskivertoäänestäjästä. EVA -raportista käy myös ilmi että perussuomalaisten kannattajien mielipiteet ovat lähestyneet porvaripuolueiden kannattajaryhmiä.

Viimeisin merkittävin iso muutos politiikan kentässä Suomessa oli se, että eduskuntavaaleissa siirryttiin kolmen suuren puolueen aikakaudesta neljän keskisuuren puolueen aikaan. Kilpailu eri puolueiden välillä on selvästi kiristynyt. Tästä syystä johtuen seuraava Suomen hallitus rakennetaan todennäköisesti kolmen keskisuuren puolueen varaan.

Politiikan pitkän linjan tutkija Ville Pernaa arvioi tuoreessa EVA -raportissa, että luontevia pohjavaihtoehtoja seuraavalle kolmen keskisuuren puolueen hallitukselle on kaksi: SDP:n, Keskustan ja Kokoomuksen ”suuri koalitio” tai Keskustan, SDP:n ja Perussuomalaisten ”säilyttäjien” hallitus. Näin ollen meillä on edessämme kaksi skenaariota: ”Suuri koalitio” tai ”Säilyttäjien hallitus”.

Ehkä voidaan vielä esittää Pernaan esittämien kahden päävaihtoehdon lisäksi, että kolmas skenaario voisi olla Keskustan, Perussuomalaisten ja Kokoomuksen muodostama hallitus. Kutsuttakoon sitä vaikka ”Konservatiivihallitukseksi”. Tämän vaihtoehdon todennäköisyyttä alentaa tosin se, että Kokoomuksen ja Perussuomalaisten välille on vaikea löytää synergiaa johtuen EU-poliitiikkaa koskevista isoista erimielisyyksistä.

EVA –raportista selviää myös se, miten näkemykset tuloero- ja maahanmuuttokysymyksissä jakavat äänestäjiä Pohjoismaissa. Tutkimus paljastaa, että suomalaisilla on poikkeuksellinen intohimo tasa-arvoon. Maassamme vaaditaan tuloerojen tasaamista voimakkaammin kuin muissa maltillisten tuloerojen maissa. Maahanmuuttoasenteiltaan suomalaiset ovat eurooppalaista keskiarvoa, mutta astetta kriittisempiä kuin muut pohjoismaalaiset.

 

Kommentoi

Sitran trendilista 2013-2014 valmistui syyskuussa. Trendilistassa kuvataan Suomen ja Sitran kannalta kiinnostavimpia megatrenedejä, jotka vaikuttavat siihen millaiseksi tulevaisuus muotoutuu.

Trendilistan työstössä on ollut mukana vahva Sitran asiantuntijajoukko, aihetta varten on haastateltu ulkopuolisia tulevaisuustyön asiantuntijoita ja työn tuloksia on verrattu kansainvälisiin tunnustettuihin megatrendilistoihin.

Valitut megatrendit eivät kata koko maailmaa, mutta niiden valinnassa on pyritty siihen, että ne olisivat tavalla tai toisella merkityksellisiä Suomen näkökulmasta ja erityisesti niillä alueilla, joilla Sitra toimii suomalaisen yhteiskunnan kehittämisessä.

Trendilista on luettavissa Slidesharesta ja lisätietoja Sitrasta www.sitra.fi/tulevaisuus.

 

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime vuosina ennustamista tutkineet tahot ovat kiinnittäneet huomiota ennustemarkkinoihin. Ennustamismarkkinat liittyvät poliittisten tapahtumien, urheilutapahtumien ja taloudellisten tapahtumien ennustamiseen. Ennustemarkkinat on lupaava tapa parantaa ennusteiden luotettavuutta, koska ne mahdollistavat nopean ja runsaan informaation tarjonnan eri toimijoille ja mahdollisimman vähäisen manipulaation.

Markkinat tuottavat alhaisempia tilastovirheitä kuin ammattimaiset ennustajat, joilla voi olla sitoumuksia ulkopuolisiin tahoihin ja joissakin tapauksissa ennustajat voivat haluta manipuloida markkinoiden toimintaa tarkoitushakuisilla ennusteillaan. Markkinatietoa voidaan käyttää olemassa olevien talousmallien testaamisessa ja niiden tieteellisessä arvioinnissa.

Ennustemarkkinat perustuvat sopimuksiin joissa esitetään todennäköisyyksiä (Winner Takes It All -sopimus), keskiarvolukuja (Indeksisopimus) ja mediaaneja (Spread -sopimus) erinäisten tapahtumien osalta. Kun informaatio kerätään markkinoilta, tämä johtaa tilanteeseen, jossa markkinat toimivat kuin riskineutraali ja edustava kaupankäyjä. Sopimuksen hinta on paras estimaatti eri parametrien osalta ja kytketty tapahtuman todennäköisyyteen. Ennustemarkkinat perustuvat kolmeen sopimusmalliin eli todennäköisyysarvioon, keskiarvoon ja mediaaniin.

Todellisuudessa ennustemarkkinoiden toiminta ei ole juuri koskaan ideaalia ja täydellistä, mutta useiden tutkimusten mukaan niiden toiminta sisältää vähiten virhemahdollisuuksia verrattuina muihin vaihtoehtoihin kuten poliittisten päättäjien lausuntoihin tai ammattiennustajien suosituksiin.

Ennustemarkkinoilla markkinamekanismi on algoritmi, jolla informaatiota aggregoidaan yhteen. Ylivertaisen informaation tuottamisesta syntyy aina taloudellisia hyötyjä, joiden myötä syntyy kannustimia totuudenmukaiseen tiedon paljastamiseen. Koska markkinat ovat olemassa, syntyy ennustemarkkinoille pitkän aikavälin kannustimet erikoistumiselle uuden informaation tuottamiseen ja kaupankäyntiin informaatiolla.

Finanssimarkkinoilla on aina viime vuosiin asti nojauduttu vahvasti perinteisiin ennakointimenetelmiin ja ennustemalleihin. Osa finanssimarkkinoilla nähdyistä ja todetuista ongelmista juontuu näihin perinteisiin ennustemenetelmiin. Suomessakin on syytä olla tietoinen ennustemarkkinoiden tarjoamasta vaihtoehdosta. Ennustemarkkinat on sellainen vaihtoehto, jota on syytä kehittää merkittävien taloudellisten ja poliittisten päätösten yhteydessä.

Ennustemarkkinoiden kiistattomat edut liittyvät erityisesti siihen, että sen avulla voidaan estää arbitraasit. Kuten tiedämme talousteoriasta, arbitraasi on markkinoilla tilanne, jossa voidaan saada voittoa ilman riskiä. Arbitraasitilanne syntyy usein esimerkiksi kahden eri tuotteen tai markkinapaikan välille. Erityisesti arbitraasi voi estää luotettavien ennusteiden tuottamisen finanssimarkkinoilla. Tämä on riski myös finanssimarkkinoiden toimivuuden osalta.

Lisätietoja:

Berg, Joyce E. & Rietz, Thomas A. (2003). Prediction Markets as Decision Support Systems. Information Systems Frontiers 5(1):79{93.

Chen, Kay-Yut & Krakovsky, Marina (2010). Secrets of the Moneylab: How Behavioral Economics Can Improve Your Business. Portfolio/Penguin.

Hahn, Robert W. and Paul C. Tetlock, Paul C. (2005). Using Information Markets to Improve Public Decision Making. Harvard Journal of Law and Public Policy 28: 213-289.

Manski, Charles F. (2006). Interpreting the Predictions of Prediction Markets. Economics Letters 91(3):425-429.

Rothschild, David. (2009). Forecasting Elections Comparing Prediction Markets, Polls, and Their Biases. Public Opinion Quarterly 73(5):895-916.

Snowberg, Erik, Wolfers, Justin & Zitzewitz, Erik (2012) Prediction Markets for Economic Forecasting. The Handbook of Economic Forecasting, Volume 2. Verkkosivut: http://www.brookings.edu/~/media/research/files/papers/2012/6/13%20prediction%20markets%20wolfers/13%20prediction%20markets%20wolfers.pdf

 

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Globalisaatio nähdään erääksi keskeiseksi trendiksi, joka vaikuttaa monin eri tavoin tulevaisuuden kehitykseen niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa globalisaatioon kytkeytyy eräänä keskeisenä ilmiönä uusien kumppanuuksien hakeminen ja solmiminen eri yhteiskunnallisten sidosryhmien kanssa. Kumppanuudet ovat osa hyvää globaalia hallintaa.  Useat merkittävät järjestöt kuten UNESCO näkevät kumppanuudet keskeiseksi ja tärkeäksi osaksi edistettäessä kestävää kehitystä. Kumppanuuksien kehittämisen avulla pyritään vahvistamaan eri instituutioiden vahvuutta ja toimivuutta.

Kehitysmaissa uusien kumppanuuksien avulla pyritään vähentämään köyhyyttä ja eliminoimaan korruptiota.  Kehitysmaissa ongelmana on ollut perinteisesti paikallishallinnon heikko toimivuus ja tehokkuus hyvinvointipalveluiden jakamisessa kansalaisille. Nyt kumppanuuksien avulla monet alueet kehitysmaissa ovat kyenneet kehittymään niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Hyvät kumppanuudet ja toimiva aluehallinto tuottavat hyvinvointia kestävällä tavalla.

Yleinen ja toimiva kumppanuusmalli monissa kehitysmaissa on paikallishallinnon, kansalaisjärjestöjen ja markkinatoimijoiden kumppanuusverkosto. Sen sijaan yleisesti on alettu tunnustamaan, että puhdas valtiojohtoinen kehittäminen ei ole tuottanut kehitysmaissa toivottuja tuloksia. Valtioiden kapasiteetti tuottaa kehitystä kehitysmaissa on osoittautunut riittämättömäksi. Sen sijaan kehitysmaat, jotka ovat kyenneet vahvistamaan aluehallintoaan ja sen toimivuutta, ovat kyenneet aidosti edistämään kehitystä, josta myös tavalliset kansalaiset ja yhteisöt ovat päässeet aidosti hyötymään.

Kumppanuuksien avulla voidaan jopa estää heikkoja valtioita romahtamiselta ja epäonnistumisilta. Tieteellinen tutkimus valtioiden epäonnistumisen osalta onkin vilkastunut viime vuosina. Syynä tähän on ollut se, että epäonnistuneet valtiot tuottavat monia ongelmia maailman turvallisuuden ja tasapainoisen kehityksen osalta. Tällaisia ongelmia ovat köyhyys, huumekauppa, terrorismi ja AIDS. Useissa kehitysmaissa valtion ”rakentamisprosessi” ei ole ollut kovin onnistunut.

Uusin kehitystutkimus on tuottanut tuloksia, joiden mukaan olisi viisainta pyrkiä vahvistamaan paikallishallinnon ja paikallisen hallinnan kumppanuuksia. Toimivimmaksi yhteistyön ja kumppanuuden malliksi on nähty paikallishallinnon, markkinoiden ja kansalaisjärjestöjen kumppanuusverkosto.

Olisi tärkeää kehittää valtioiden toimintaa siihen suuntaan että paikallishallinto, kansalaisjärjestöt ja markkinat voisivat luottaa valtion toimintaan kaikissa tilanteissa. Tämän suuntainen kehitys johtaisi varmimmin kestävään kehitykseen ja hyvinvointipalveluiden luotettavaan tarjontaan eri alueilla.

Hyvinvointipalveluiden tarjonta on helposti sosiaalisesti eriarvostavaa ja hajaannuttavaa, jos kansalaiset eivät voi täysin luottaa keskushallinnon tasapuoliseen toimintaan. Kumppanuudet ja luottamus kehittyvät käytännössä rintarinnan.

Yhä vieläkin useat kansainvälisen politiikan asiantuntijat keskittyvät kumppanuuspolitiikassaan samantyyppisten organisaatioiden ja instituutioiden kumppanuuksien kehittämiseen. Tämä linjaus johtaa hallituksien keskinäiseen kumppanuusverkostoon, markkinoiden toimijoiden keskinäiseen kumppanuuteen ja eri kansalaisjärjestöjen yhteisiin kumppanuuksiin. Huomattavasti harvinaisempaa ovat erityyppisten organisaatioiden ja instituutioiden väliset sekoitetut kumppanuudet. Silti kumppanuudet erityyppisten toimijoiden välillä voisivat olla tehokkaampia ja ne voisivat edistää aidosti kestävää kehitystä. Onhan usein niin, että toisiaan täydentävien komplementtien yhdistäminen johtaa parempaan tulokseen kuin samanlaisten substituuttien yhdistäminen.

Usein esitetään yleisesti, että verkostoituminen on hyvä asia. Ehkä liian usein verkostoitumisesta puhutaan liian yleisellä tasolla. Kaikki verkostoitumisen muodot eivät ole toimivia ja tuloksellisia. Siksi olisikin järkevää puhua keskeisistä kumppanuuksista ja niiden toimivuudesta. Aito kumppanuus on parempi tapa toimia kuin yleinen verkostoituminen kenen tahansa kanssa. Kumppanuus edellyttää toisten partnereiden ymmärtämistä.

Usein hyvän kumppanuuden taustalla on tärkeitä sosiaalisia elementtejä kuten luottamusta, kunnioitusta, vaikutusvaltaa, uskottavuutta, läpinäkyvyyttä ja sitoutumista luotettavaan toimintaa. Avoin, oikeudenmukainen ja rationaalinen päätöksenteko on mahdollista kun se perustuu toimijoiden hyvään kumppanuuteen. Esimerkiksi hallitukset ja kansalaisjärjestöt voivat saavuttaa parempia tuloksia luomalla keskinäisiä kumppanuuksia kuin ilman niitä. Kumppanuuksien luominen ei merkitse organisaatioille luopumista omista arvoista ja identiteetistä, vaan jopa niiden vahvistamista ja kunnioitusta.

Kun Suomesta käsin osallistutaan kansainväliseen yhteistyöhön, on hyvä miettiä, millaisia kumppanuuksia haluamme luoda kansainvälisissä verkostoissa ja konteksteissa. Luomalla toimivia kumppanuuksia voimme edistää kestävää kehitystä kaikkialla maailmassa.  Hyvän hallinnan edellytyksenä on usein eri toimintojen ammattimainen koordinaatio. Heikko koordinaatio johtaa usein huonoon asioiden ja prosessien hallintaan. Sama koskee myös kumppanuuksia. Myös niitä kannattaa pyrkiä koordinoimaan, jos halutaan edistää hyvää asioiden ja prosessien hallintaa.

Jos Suomi haluaa kehittää kehitysyhteistyötään laadultaan paremmaksi, voi kumppanuusajattelu tarjota mielenkiintoisen lähestymistavan tuottaa tuloksellisempaa ja kestävämpää kehitystä. Myös kansallisessa politiikassa voisi kumppanuusajattelulle olla tilausta. Keinotekoisilla vastakkainasetteluilla ei ole koskaan saatu aikaan mitään hyvää ja kestävää. Hyvät kumppanuudet tuottavat parempaa hyvinvointia ja vaurautta kuin heikot kumppanuudet.

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, Dosentti

Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

Lisätietoja:

Partnership and Participation -sivusto: http://www.partnerships.org.uk/

Partnership Advantages and Disadvantages: http://www.how-to-start-a-business-guide.com/partnership-advantages.html

Government Partnerships for Development (GPFD): http://www.ausaid.gov.au/business/other_opps/pages/gpfd.aspx

United Nations, Partnerships in Development Practice: Evidence from multi-stakeholder ICT4D partnership practice in Africa: http://www.unesco.org/new/en/communication-and-information/resources/publications-and-communication-materials/publications/full-list/partnerships-in-development-practice-evidence-from-multi-stakeholder-ict4d-partnership-practice-in-africa/

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin viime keväällä maaliskuussa 2013 blogiviestin ”Halutaanko kestävyysvaje oikeasti eliminoida Suomessa?”, jossa olin huolissani Suomen valtiotalouden kestävyysvajeen kasvusta ja päättämättömyydestä ratkaista kestävyysvajeongelmaa.

Näyttää siltä, että jollain tasolla tämä aika suora viestini on mennyt perille Kataisen hallitukselle.

Tosin onneksi en ole ollut ainoa henkilö, joka on ollut huolissaan tästä talouden tasapainottamisen perusongelmasta.

Viime päivinä olemme nähneet budjettiriihessä vihdoin hallitukselta poliittisia päätöksiä, jotka voivat kuroa umpeen kestävyysvajetta. Vaikka monet yksityiskohdat jäivät päätettäväksi tulevaisuudessa, nyt tehdyt päätökset eittämättä kurovat umpeen kestävyysvajetta, joka on ollut kuuma peruna hallituspuolueille. Vaikka hallitus on antanut ymmärtää olevansa tiukan taloudenpidon kannalla, hallitus otti 84,5 miljardin euron aikaisemman valtiovelan päälle lisää 7-8 miljardia euroa.

Kuten Sailas totesi perjantaina 30.8.2013 Pressi-klubilla, kestävyysvajeesta on keskusteltu kuusi vuotta ennen kuin nyt Kataisen hallitus vihdoin sai tehtyä kipeitä päätöksiä kestävyysvajeen kuromisen osalta. Perjantaina 30.8.2013 myös kolmikannan keskeiset työmarkkinoiden toimijat saivat linjattua myös tupo-sopimuksen päälinjat.

Voidaan sanoa että julkistalouden rakenneuudistus nytkähti eteenpäin yllättävän nopeasti elokuun 2013 viimeisinä päivinä. Ehkäpä olimme jo ajautuneet kuilun partaalle? Viive perusteltujen muutosten tiedostamisen ja itse poliittisen päätöksenteon välillä on ollut pelottavan pitkä tässä tapauksessa.

Ehkä merkittävin osa hallituksen pakettia on noin 2 miljardin säästöpaketti, joka kohdistuu pääosin kuntasektorille. Kuntarakennelakia tullaan muuttamaan merkittävällä tavalla siten että kuntia voidaan liittää toisiinsa pakkoliitoksilla ja pääkaupunkiseudulle luodaan metropolihallinto. Seurattuani kuntien toimintaa mm. Turun seudulla ja pääkaupunkiseudulla pitkään voin todeta, että kuntien toiminnoissa on edelleen varmasti varaa järkevöittämiseen ja päällekkäisten toimintojen vähentämiseen.

Miten Suomen kunnat voivat parantaa tuottavuuttaan? Varmasti on olemassa lukuisia innovatiivisia tapoja parantaa tuottavuutta. Tällaisia tapoja ovat kuntien yhteistoimintojen lisääminen, yhteisten kuntahankintojen lisääminen, uusien teknologisten ja sosiaalisten innovaatioiden käyttöönotto, yhteiskunnallisten yritysten toiminnan kehittäminen, tietoteknologian älykkäämpi hyödyntäminen sekä palvelutoimintojen automatisointi ja robotisaation edistäminen.

On siis varsin varmaa, ettei kuntasektorin tuottavuuden merkittävä parantaminen tule onnistumaan ilman robotisaation laajamittaista hyödyntämistä. Palvelurobotit eri palvelutoiminnoissa (terveydenhuolto, kirjastotoiminnot, huoltotoiminnot, koulutuspalvelut, turvallisuuspalvelut, liikennepalvelut, hallintopalvelut ja muut kuntien palvelutoiminnot) voivat edesauttaa huomattavaa tuottavuuden kasvattamista tulevaisuudessa.

Robotisaatio voidaan toteuttaa niin, että myös ihmisten kokema työelämän laatu paranee ja työstressi vähenee. Robotisaatiota tulee toteuttaa harkitusti ja parhaaseen tutkimustietoon pohjautuen.

Jotta näissä asioissa voitaisiin edetä, tarvitaan koko koulutusjärjestelmän uudistamista ja laajoja pilotointiohjelmia eri tyyppisissä julkisissa palvelutarjontaketjuissa. On myös selvää, että uusien toimintamallien osalta esiintyy muutosvastarintaa, joka liittyy osaksi pelkoihin, tiedon puutteisiin ja ennakkoluuloihin. Olihan esimerkiksi Internet aluksi monille kauhistus.

On ollut yllättävää havaita, että valmiudet hyödyntää robotisaation mahdollisuuksia ovat olleet niinkin heikot mitä ne ovat Suomessa.

Esimerkiksi armeijan toiminnassa ja turvallisuuspalveluiden tarjoamisessa olisi syytä kiinnittää huomiota robotisaation tarjoamiin mahdollisuuksiin. Toki kaikkialla julkisella sektorilla on kehittämisen varaa. Valtion tuottavuusohjelmat eivät ole ainakaan liikaa hyödyntäneet robotisaation tarjoamia mahdollisuuksia.

Kestävyysvajeen kaventamiseksi umpeen on eittämättä käytettävä monia eri politiikkainstrumentteja. Olisi tyhmää olla käyttämättä robotisaatiota ja uusinta älykästä teknologiaa tuottavuushaasteeseen vastaamisessa. Jos Suomi ei ota robotisaatiota vakavasti ja tartu sen tuomiin mahdollisuuksiin, Suomi tulee tämän vuoksi myös osaksi näivettymään ja menettämään myös kehittämismahdollisuuksia kaupan, elinkeinojen kehittämisen ja viennin osalta.

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, Dosentti, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

Lisätietoja

Kaivo-oja, Jari (2012) Väestön ikääntyminen, kestävyysvaje ja Suomen tulevaisuus. Verkkosivut: http://www.foresight.fi/2012/11/07/vaeston-ikaantyminen-kestavyysvaje-ja-suomen-tulevaisuus/

Kaivo-oja, Jari (2013) Halutaanko kestävyysvaje oikeasti eliminoida Suomessa? Verkkosivut: http://intellectualtransitzone.wordpress.com/2013/03/30/halutaanko-kestavyysvaje-oikeasti-eliminoida-suomessa/

Smythe, Elisabeth (2012) Expert predicts rise of robotisation at work. Verkkosivut: http://www.innovise-ies.com/news-events/post/157-expert-predicts-rise-of-robotisation-at-work

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun puhutaan isojen yritysten ennakointitoiminnasta, on vaikea sivuuttaa H. Igor Ansoffia alan keskeisenä kehittäjänä. Hänen teoksensa ”Corporate Strategy” oli vuonna 1965 ilmestyessään maamerkki ja myös bestseller, jota yritysjohtajat aktiivisesti opiskelivat.

Ehkä lähinnä Henry Minzberg on rinnastettavissa Igor Ansoffiin liiketoimintakirjallisuuden toisena keskeisenä vaikuttajana ja kehittäjänä. Venäläistaustaista, Vladivostokissa syntynyttä ja insinöörikoulutuksen saanutta Igor Ansoffia pidetään yritystoiminnan strategisen suunnittelun keskeisenä kehittäjänä. Voidaan jopa puhua strategisen suunnittelun koulukunnasta, jonka Ansoff teoksillaan loi 1960- ja 1970-luvuilla.

Ennen Ansoffia Yhdysvalloissa liikkeenjohdon tutkimus oli paljolti case -tutkimusta ja SWOT- mallin soveltamista. Alan johtava tutkija oli ennen Ansoffia professori Alfred DuPont Chandler. Hänen mestarityönsä oli liikkeenjohdon tutkimuksen alalla teos “The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business” (1977). Elinkeinoelämän ennakointitoiminnassa on olemassa erilaisia lähestymistapoja. Erityksissä hyödynnettävät ennakointimallit ovat myös erilaisia. Voidaan esimerkiksi puhua taktisesta lyhyen aikavälin ennakoinnista, strategisesta keskipitkän aikavälin ennakoinnista ja pitkän aikaviiveen visionaarisesta ennakoinnista. Ansoff kehitti johtamisen ja hallinnan työkaluja kaikille näille ennakoinnin eri tasoille. Hän hyödynsi myös systeemiteoriaa kompleksisten järjestelmien analyysissä.

Metodologisesti Ansoff oli lähellä tulevaisuudentutkimusta, koska hän uskoi vankasti abduktiiviseen päättelyyn – eikä deduktiiviseen päättelymalliin. Hän oli tietoisesti amerikkalaisen liikkeenjohdon valtavirta-ajattelun ulkopuolella. Tässä mielessä hän on filosofi C.S. Peircen ajattelun seuraaja. Abduktiivinen päättely on ”päättelyä parhaaseen saatavilla olevaan selitykseen”.

Kun tarkastellaan Igor Ansoffin ajattelua ja keskeisiä tutkimuksia, voidaan nähdä, että Igor Ansoff suhtautui varsin pragmaattisesti yritysten johtamiseen. Hänen kehittämänsä johtamisen työkalut olivat sellaisia, että yhä vieläkin ne ovat juuri ennakointitoiminnan yhteydessä käyttökelpoisia. Hänen kehittämiään käsitteitä ovat: toimintaympäristön turbulenssi, heikkojen signaalien analyysi, tuote-markkinakasvu-matriisi (Product-Market Growth Matrix) kontingentin strategisen onnistumisen paradigma ja reaaliaikainen strateginen johtaminen.

Voidaan perustellusti esittää, että Igor Ansoff aloitti corporate foresight –tutkimuksen kehitystyön, vaikka vielä 1960- ja 1970-luvuilla tätä käsitettä ei vielä laajasti käytettykään. Esimerkiksi Ansoffin kehittämän viiden turbulenssitason malli on varsin nerokas ennakointityökalu, jota voi ja kannattaa soveltaa korporaatioiden ennakoinnissa, jos yrityksen päätöksenteossa halutaan olla johdonmukaisia.

Ansoffin suosittelema korporaatioiden päätöksentekomalli perustuu paljolti Alfred Chandlerin kehittämiin ajatusmalleihin. Arvioisin, että Ansoffin viiden tason turbulenssimallin suosio tulee vain lisääntymään kun globalisaatio ja hyperkilpailu etenevät maailman taloudessa. Jos Suomessa yritysten vientimenestystä ja liiketoimintaosaamista halutaan kehittää, monet Ansoffin perusideat ovat edelleen käyttökelpoisia. Eittämättä korkeimman tason turbulenssiin olisi pystyttävä vastaamaan myös Suomalaisissa yrityksissä. Valitettavan harvat julkisen sektorin ennakoijat ovat edes tietoisia näistä korporaatioiden käyttämistä ennakointi- ja strategiamalleista. Suomessakin jotkut asiantuntijat jopa väittävät strategisen johtamisen olevan kuollut. Valitettavan usein kyse on siitä, etteivät nämä asiantuntijat edes tunne uusimpia strategisen kirjallisuuden menetelmiä.

Igor Ansoff käytti myös skenaariotyöskentelymenetelmiä yritysten johtamisen kehittämisen yhteydessä. Hän konsultoi monia merkittäviä yrityksiä kuten Philips, IBM, KBB, Gulf, General Electric, Sterling Europe ja Westinghouse. Hän toimi myös Lockheed Aircraft – yhtymän johdossa varasuunnittelujohtajana. Hänellä oli myös oma konsulttiyritys, Ansoff Associates, joka toimii Yhdysvalloissa ja myös Aasiassa, Singaporessa. Ansoffin ajattelu on nykyisin tuotteistettu perusteellisesti, hänen kehittämäänsä liikkeenjohdon johtamismallia voi soveltaa eri tietokoneohjelmistojen pohjalta (http://www.ansoff.com/article.pdf).

Igor Ansoff valmistui New Yorkin eliittikoulusta Stuyvesant High Schoolista vuonna 1937. Ennen varsinaista yliopistouraansa Ansoff toimi Rand- korporaatiossa tutkimus- ja kehittämistehtävissä. Vuonna 1948 hän valmistui matematiikan tohtoriksi Brownin yliopistosta. Hänen olikin erinomainen matemaatikko ja saattoi soveltaa matemaattisia taitojaan erilaisten liiketoimintaan liittyvien haasteiden hahmottamisessa ja ratkaisumalleissa. Hän toimi teollisen hallinnon professorina Carnagien yliopistossa vuosina 1963-1968, dekaanina ja professorina Vanderbiltin yliopistossa vuosina 1968-1973, professorina EFMF:ssa (European Foundation of Management Foundationissa) Brysselissä. Vuonna 1973 hän palasi osaksi Yhdysvaltoihin Vanderbilt yliopistoon, mutta toimi samanaikaisesti Euroopassa, Tukholman yliopiston professorina. Hänen uransa loppuvaiheen hän toimi professorina USIU:ssa (United States International University) vuosina 1984-2001 San Diegossa Kaliforniassa. Hän vaikutti voimakkaasti Yhdysvalloissa, Euroopassa ja myös Japanissa strategisen johtamisen kehittämiseen ja alan tutkimustoiminnan aktivoitumiseen.

Igor Ansoffilla on ollut vaikutusta myös Suomessa harjoitettuun liikkeenjohdon tutkimukseen ja kehitykseen. Vaikutus on ollut selkeintä erityisesti Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, jossa käynnistettiin vuonna 1996 Ansoffin nimeä kantava MBA- koulutusohjelma. Venäläistaustaisena akateemisena henkilönä hän eittämättä näki Lappeenrannan teknillisen yliopiston toiminnan hyödyllisenä ja Venäjän taloudenkin kehitystä tukevana. Nykyään myös Aalto-yliopisto käyttää Ansoffin perusstrategiaanalyysipakettia.

Ansoffin viimeinen merkittävä teos oli ”The New Corporate Strategy” (1988), jossa hän päivitti aikaisemman työnsä. Eräs keskeinen ajatus liiketoiminta-ajattelussa Ansoffilla oli, että korporaatioilla on ilmeinen vaara muodostua itseriittoisiksi ja itseään palveleviksi organisaatioksi. Ilman jatkuvaa yhteyttä toimintaympäristöönsä ja eri sidosryhmiinsä korporaatioista muodostuu automaattisesti itseriittoisia. Näin kaikkien Suomessakin nähtyjen kokemusten jälkeen ehkä tämä Igor Ansoffin perusoppi olisi kannattanut huomioida paremmin mm. Nokiassa.

Ansoff oli erityisen kiinnostunut yksilötason ja ryhmien kehitysdynamiikasta, poliittisista prosesseista ja organisaatiokulttuureista. Uransa aikana Igor Ansoff sai vastaanottaa viisi kunniatohtorin arvonimeä. Eittämättä Igor Ansoffia voidaan pitää modernin liikkeenjohdon eräänä keskeisenä guruna. Häntä voidaan myös pitää perustellusti korporaatioiden ennakointitoiminnan keskeisenä kehittäjänä.

Professori Gary Hamel, eräs strategiakirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia ja tutkijoita, on esittänyt, että liikkeenjohdon strateginen ajattelu ei ehkä alkanut Igor Ansoffista, mutta se ei myöskään alkanut Machiavellista, eikä Sun Tzusta. Ajatukset strategiasta ovat yhtä vanhoja kuin ajatukset yksilöiden ja organisaatioiden konflikteista.

Gary Hamelin mukaan siksi voidaan vain todeta, että Igor Ansoff jatkoi siitä mihin Sun Tsu ja Machiavelli jäivät ajattelussaan.

Jari Kaivo-oja Tutkimusjohtaja, Dosentti, Turun yliopiston kauppakorkeakoulu

Taustatietoja:

Alfred D. Chandler Jr. Verkkosivut: http://en.wikipedia.org/wiki/Alfred_D._Chandler,_Jr.

Abduktiivinen päättely. Verkkosivut: http://fi.wikipedia.org/wiki/Abduktiivinen_p%C3%A4%C3%A4ttely

Douven, Igor: Abduction The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University.

The Economist: Guru – Igor Ansoff. Verkkosivut: http://www.economist.com/node/11701586 ”Igor Ansoff -

The Father of Strategic Management”. Verkkosivut: http://www.easy-strategy.com/igor-ansoff.html

Ansoff Associates. Competitive Strategy Analysis Software. Artikkeli: http://www.ansoff.com/article.pdf

Gary Hamel, Verkkosivut: http://fi.wikipedia.org/wiki/Gary_Hamel

Guru – Henry Mintzberg. Verkkosivut: http://www.economist.com/node/12918770

Kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä on kaksi keskeistä käsitettä, joiden pohjalta tulevaisuutta hahmotetaan erilaisissa projekteissa. Käsitteistä toinen on vanhempi. Ennustamisesta on tulevaisuudentutkimuksen alalla puhuttu huomattavasti pidempään kuin ennakoinnista. Jo Delfoin oraakkelit ennustivat. Ennakointi (foresight) nousi tulevaisuudentutkijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran selkeämmin vuonna 1983.

Professori Ben R. Martinia ja hänen tutkimusryhmäänsä voidaan pitää ennakointi – käsitteen tieteellisenä lanseeraajana tulevaisuudentutkimukseen. Käsite otettiin käyttöön vuonna 1983 eräässä pienessä SPRU-tutkimuslaitoksen projektissa, jonka nimi oli ”Project Foresight”. Tätä ennen SPRU oli toteuttanut projektin nimeltä ”Project Hindsight”. Uudella projektilla ”Project Foresight” haluttiin selvitellä käsitteellistä eroa historia-analyysiin ja täsmentää erityisesti käsitteellisesti sitä, mitkä ovat ennakointihankkeen peruspiirteet.

Ben R. Martin (2010) kertoo projektia koskevassa arviossaan, että projektiin ”Project Foresight” oli käytössä vain 11 500 puntaa ja 80 tutkijapäivää. Voimme todeta näin jälkikäteen, että harvalla akateemisella tutkimuksella on ollut niin kauaskantoisia seurauksia ja tuloksia.

Ennakointi liitetään käsitteenä yleensä teknologiaennakointiin. Teknologiaennakointi voidaan nähdä eräänä tärkeänä osana ennakointitutkimusta, joka on pääsääntöisesti soveltavaa tulevaisuudentutkimusta. Eräs keskeinen teknologiaennakoinnin sisällön määrittäjä oli Prof. John Irvinen ja Ben R. Martinin (1984) raportti ”Foresight in Science: Picking the Winners”.

Ennakointitutkimuksen kolme pilaria ovat Prof. Ian Milesin määrittelyn mukaan: (1) tulevaisuudentutkimuksen menetelmien suunniteltu soveltaminen, (2) ennakointitutkimuksen tulosten liittäminen päätöksenteon tarpeisiin ja (3) eri toimijatahojen verkostomainen yhteistyö ennakointitoiminnan yhteydessä.

Tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin kuuluu iso joukko diagnoosimenetelmiä, prognoosimenetelmiä ja päätöksenteon eri tukimenetelmiä. Päätöksenteon tukimenetelmät ovat menetelmällisesti hyvin lähellä strategisen ja visionäärisen päätöksenteon menetelmiä. Strategisen päätöksenteon tutkimus ja kehittämistoiminta pyrkii edesauttamaan eri päätöksentekovaihtoehtojen ja tavoitteiden priorisoinnissa.  Verkostoitumiseen taas liittyvät erilaiset osallistavat menetelmät ja dialogisuutta lisäävät ennakointiprosessit. Jotkut ennakointitutkimukseen erikoistuneet tutkijat - kuten VTT Tuoma Kuosa - tekevät selkeän eron osallistuttavien ja strategisten ennakointiprosessien välillä.  Osallistavien ennakointiprosessien avulla pyritään vahvistamaan kansalaisten osallistumista suoraan demokratiaan ja muihin demokraattisiin prosesseihin sekä muokkaamaan tulevaisuutta toivottuun suuntaan.

Ennakointi on täten enemmän käytännön tarpeita palvelevaa kuin perinteinen akateeminen tulevaisuudentutkimus tai ekonometrinen ja tilastotieteellinen ennustamistoiminta. Perusteos ennustamisajattelun osalta oli S. Encelin ja kumppaneiden (1975) teos ”The Art of Anticipation: Values and Methods in Forecasting”. Usein ennakoinnin piirissä toimivat asiantuntijat näkevät tulevaisuudentutkimuksen ja tilastotieteen harjoittajat ns. norsunluutornitieteilijöiksi. Tämä käsitys on ehkä liian mustavalkoinen. Tulevaisuudentutkimuksen kentässä on nähtävissä monia erilaisia painotuksia ja tutkimusotteita. Viime vuosina on ollut nähtävissä, että monet ennakointitutkijat ovat selvästi halunneet tehdä pesäeroa aikaisempaan tulevaisuudentutkimuksen traditioon.

Tieteellistä pohjaa ennakointitutkimukselle loi Professori Ian Miles kirjassaan ”Poverty of Prediction” jo vuonna 1975. Toinen hyvin vaikutusvaltainen teos ennakointitutkimuksen kannalta oli H.S.D. Colen (1973) teos ”Thinking about the Future”. Voidaankin esittää, että ennakointitutkimus tietyllä tavalla kypsyi jo 1970-luvun aikana ja vuonna 1983 se konseptoitiin täsmällisemmin Ben R. Martinin ja hänen läheisten kollegoiden toimesta Iso-Britanniassa. Tähän ennakoinnin sisäpiiriryhmään kuuluivat professorit Ian Miles, Geoffrey Oldham, Keith Pavitt, Roy Rothwell ja Tom Whiston.

Oppihistoriallisesti on ehkä mielenkiintoista todeta, että käsite ennakointi mainittiin ensimmäistä kertaa tieteelliseksi katsottavassa yhteydessä vuonna ilmestyneessä 1973 artikkelissa ”Technology Foresight for Congress”, joka julkaistiin A.C. Cahnin ja J. Primackin toimesta Technology Review-lehdessä (Vol. 75, No. 5, s. 39-48).

Ennakointitutkimuksen täsmällisemmät määritykset löytyvät vuonna 1983 julkaistusta Sussexin yliopiston SPRU-raportista ”Project Foresight. An Assessment of Approaches to Identifying Promising New Areas of Science”.  Tässä yhteydessä ennakointitutkimus määriteltiin eri tutkimusalueeksi kuin perinteinen tulevaisuudentutkimus tai strategisen suunnittelun tutkimus- ja kehitystoiminta.

Joskus näkee suomalaisessa keskustelussa ennakoinnin nähtävän olevan jotenkin uusi ilmiö. Oppihistoria ennakointitutkimuksen osalta juontuu kuitenkin jo 1970- ja 1980-luvuille. Tämä on hyvä muistaa arvioitaessa ennakointitutkimuksen asemaa osana tulevaisuudentutkimusta. Kyse on siis asteittain ja pitkäjänteisesti vahvistuneesta tieteellisestä tutkimustraditiosta. Ei hetkessä keksitystä tieteellisestä käsitteestä.

Professori Ben R. Martin (SPRU, Sussexin yliopisto) ja professori Ian Miles (PREST, nykyisin innovaatiotutkimuksen yksikkö, Manchesterin yliopisto) ovat ehkä kaksi keskeisintä hahmoa ennakointitutkimuksen modernin tradition alkuvaiheen käynnistämisessä ja luomisessa.

Lisätietoja:

Keenan, M., Loveridge, D., Miles, I. & Kaivo-oja, J. (2003) Handbook of Knowledge Society Foresight. Prepared by PREST and FFRC for European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions. European Foundation. Dublin. Web: http://www.eurofound.europa.eu/pubdocs/2003/50/en/1/ef0350en.pdf

Kuosa, T. (2012) The Evolution of Strategic Foresight. Navigating Public Policy-making. Ashgate Pub & Gower. Surrey, UK.

Loveridge, D. (2009) Foresight. The Art and Science of Anticipating the Future. Routledge. New York.

Martin, Ben R. (2010) The origins of the concept of ‘Foresight’ in science and technology: An insider’s perspective. Technological Forecasting and Social Change, 77, s. 1438-1447.

Miles, I. (2010) The development of technology foresight: A review. Technological Forecasting and Social Change, 77(9), s. 1448-1456.

Rohrbeck, Rene (2010) Corporate Foresight: Towards a Maturity Model for the Future Orientation of a Firm, Springer Series: Contributions to Management Science, Heidelberg and New York.

Wells, H.G. (1964) Wanted: professors of foresight. Futures Research Quarterly, 3, s. 89-91.

Kommentoi

Termi kompleksisuus tuo useimpien ihmisten mieleen mielikuvan monimutkaisista prosesseista ja moniulotteisista yhteyksistä eri asioiden välillä. Todellisuudessa useat ilmiöt ovatkin monimutkaisia ja moniulotteisia. Liiallinen asioiden yksinkertaistaminen loitointaa meitä ymmärtämästä eri ilmiöiden todellista luonnetta. Kompleksisuusteoria tarjoaa ajatusmalleja ymmärtää ilmiöiden luonnetta holistisesti ja monitieteellisesti.

Kun nyt olemme siirtymässä tietoyhteiskunnasta kohti ubiikkiyhteiskuntaa, eri järjestelmien luonne on muuttumassa kompleksisemmaksi. Myös tästä näkökulmasta kompleksisuusajattelun merkitys tulee kasvamaan tieteen piirissä.

Kompleksisuusteoriassa korostetaan kokonaisvaltaista ajattelua, jossa erilaisten ilmiöiden väliset riippuvuussuhteet nähdään osana eri järjestelmien toimintaa. Järjestelmät voivat olla taloudellisia, sosiaalisia, teknologisia, ekologisia, poliittisia tai arvojärjestelmiä (ns. STEEPV-malli). Kompleksisuusteoriassa painotetaan järjestelmän osien ominaispiirteiden sijasta järjestelmän osien välistä keskinäistä vuorovaikutusta.

Kompleksisuusteoreettisen ajattelun mukaan osien välisestä vuorovaikutuksesta johtuen kokonaisjärjestelmän lopputulos on enemmän tai vähemmän kuin osiensa summa. Toisin kuin perinteisessä systeemiteoriassa, jossa kompleksisuus nähdään vuorovaikutuksen seurauksena, kompleksisuusteoriassa kompleksisuus nähdään järjestelmän perusominaisuutena ja kehittymisen edellytyksenä.

Tieteessä esiintyy siis kaksi erilaista tapaa nähdä kokonaisuus ja sen osat. Eräät ajattelijat näkevät, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Toiset taas näkevät, että kokonaisuus ei voi olla enempää kuin osiensa summa. Ensimmäisen näkökulman mukaan järjestelmän osien välillä voi esiintyä synergiaa. Toisen tieteellisen näkökulman mukaan synergiaa eri kokonaisuuden osien välillä ei voi esiintyä.

Kompleksisuus ei ole täysin yksiselitteinen käsite tieteessä. Meillä ei ole yhtä yhtenäistä teoriaa kompleksisuudesta. Jotkut ymmärtävät kompleksisuuden matemaattisena ”algoritmisena kompleksisutena”. Toiset tutkijat taasen näkevät kompleksisuuden deterministisenä kompleksisuutena.  Tämä näkökulma liitetään yleensä kaaosteoriaan ja katastrofiteoriaan. Kolmas kompleksisuuden näkökulma liittyy aggregatiiviseen, kokonaisuuksia käsittelevään systeemiseen ajatteluun. Kompleksisuusteoriaan liitetään yleensä holistinen ja monitieteinen tutkimusote.

Kompleksisuusteoriaan voidaan siis liittää algoritminen ajattelumalli, deterministinen ajattelumalli ja aggregatiivinen kompleksisuusajattelumalli.  Nämä eri ajattelumallit eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Tieteellisessä ajattelussa nämä ajattelumallit voivat täydentää toisiaan.

Algoritminen kompleksisuus liittyy tieteessä kykyyn ratkoa matemaattisia ongelmia. Jotkut matemaattiset ongelmat voivat olla niin kompleksisia että niihin ei löydy ratkaisua. Algoritminen kompleksisuus voidaan myös liittää informaatioteoriaan ja erilaisiin algoritmeihin käsitellä informaatiota.  Datan käsittely ja muokkaaminen informaatioksi perustuu usein algoritmien hyväksikäyttöön.

Deterministiseen kompleksisuuteen liitetään yleensä matemaattiset mallinnukset, palautteen mahdollisuus, herkkyys alkuolosuhteille ja bifurkaatiotilamuutoksille sekä deterministisen kaaoksen ja outojen attraktoreiden (strange attractors) mahdollisuus. Bifurkaatiolla ymmärretään siirtymistä yhdestä attraktorista toiseen attraktoriin.  Katastrofiteoriassa yksi pieni systeeminen muutos voi johtaa katastrofaaliseen muutokseen toisessa systeemissä. Tällaiset muutokset ovat selkeitä epäjatkuvuuskohtia eri järjestelmien kehityksessä.

Aggregatiivinen kompleksisuus liittyy toisiinsa linkittyneisiin järjestelmiin. Aggregatiivinen kompleksisuusajattelu ei perustu yksinkertaisiin matemaattisiin malleihin, vaan holistiseen ajatteluun ja synergiaan eri järjestelmien välillä.

Aggregatiivisen kompleksisuusajattelun peruskäsitteitä ovat vuorovaikutussuhteet järjestelmien välillä, järjestelmien sisäinen rakenne, systeemien toimintaympäristö, oppiminen ja emergentti käyttäytyminen. Tämän ajattelumallin mukaan järjestelmät voivat muuttua ja kasvaa.  Järjestelmät voivat myös muokata, reagoida ja ennakoida toisten järjestelmien toimintaa. Sisäinen järjestelmä käyttää energiaa, informaatiota ja materiaalivirtoja. Kompleksinen järjestelmä voi sopeutua toimintaympäristö muutoksiin, koska sillä on sisäisiä itsensä organisoituvia osasia ja alasysteemejä.

Kompleksisen järjestelmä on aina enemmän kuin sen osiensa summa. Näin kompleksisella järjestelmällä voi olla emergenttejä ominaispiirteitä, jotka eivät täydellisesti palaudu sen eri osiin.

Emergenssi on synergian funktio eri järjestelmissä.

Emergenttien järjestelmien kehitystä on vaikea ennustaa saati kontrolloida – johtuen niihin liittyvistä oppimis- ja muutosprosesseista. Kompleksisuusajattelun pohjalta voimme päätyä johdonmukaisesti ajatukseen ihmisten rajoitetusta ennustuskyvystä. Kompleksisten järjestelmien toiminnan ennustaminen on tulevaisuudentutkimuksen keskeinen haaste.

Kuten yleisesti tiedetään, oppimiskyvyttömien olioiden toiminnan ennustaminen on aina helpompaa kuin oppimiskykyisten olioiden toiminnan ennustaminen. Oppimiskykyisyys ja kompleksisuus liittyvät kiinteästi toisiinsa. Siksi kompleksisten järjestelmien ennakoiminen ei ole helppoa. Kaoottisten järjestelmien toiminnan tarkka ennustaminen on täysin mahdotonta. Tästä syystä tulevaisuudentutkimuksessa ei ole haluttu korostaa voimakkaasi tarkkaa ennustamista, vaan erilaisten skenaarioiden ja tulevaisuuskuvien analyysiä.

On syytä korostaa, että kompleksisuusajattelu on vielä varsin uusi tieteellinen ajattelumalli. Jotkut näkevät sen jo olevan tieteelliset kriteerit täyttävä ajattelumalli. Jotkut taas eivät näe sitä ns. normaalitieteenä.

Useat tutkijat näkevät kompleksisuusteorian hyödyllisenä mm. organisaatioiden ja eri yhteiskunnan systeemien toiminnan ymmärtämisen kannalta.

Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta kompleksisuusteoria on varsin mielenkiintoinen tapa lähestyä eri ilmiöitä, koska sen pohjalta voidaan kokonaisuuksia arvioida holistisesti ja monitieteisesti. Monet kompleksisuusteorian käsitteet on helposti liitettävissä tulevaisuudentutkimukseen ja sen eri menetelmien soveltamiseen. Kompleksisuusteoriaan kohdentuu tällä hetkellä paljon mielenkiintoa eri tieteiden suunnista. Yhä usemmat tutkijat näkevät sekä-että-tyyppisen ajattelun hyödyllisemmäksi kuin jyrkän mustavalkoisen joko-tai- ajattelumallin.

 

Taustakirjallisuutta

Anderson, P. (1999) Complexity Theory and Organization Science. Organization Science, Vol. 10, No. 3, s. 216–232.

Byrne, D. (1998) Complexity Theory and the Social Sciences. London: Routledge.

Cantino, M (2013) Organizational Myopia. Problems of Rationality and Foresight in Organizations. Cambridge: Cambridge University Press.

Holland, J. (1995) Hidden order: How adaptation builds complexity. Addison Wesley.

Jalonen, H. (2007) Kompleksisuusteoreettinen tulkinta hallinnollisen tehokkuuden ja luovuuden yhteensovittamisesta kunnallisen päätöksenteon valmistelutyössä. Tampereen teknillinen yliopisto. Julkaisu 693. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.

Kaivo-oja, J. & Stenvall, J. (2013) Foresight, Governance and Complexity of Systems: Towards Pragmatic Governance Paradigm. 11th International Scientific Conference. Political and Economic Challenges Stimulating Strategic Choices towards Knowledge of Europe. Venue is Kaunas University of Technology, Institute of Europe, Kaunas 26.4.2013.

Manson, S.M. (2001) Simplifying complexity: a review of complexity theory. Geoforum 32, 405-414.

Mainzer, K. (2004) Thinking in Complexity. The Computational Dynamics of Matter, Mind, and Mankind. 4. painos. Springer.

McMillan, E. (2004) Complexity, Organizations and Change. London: Routledge.

Mitleton-Kelly, E. (2003) Ten principles of complexity and enabling infrastructures. Teoksessa Mitleton-Kelly, E. (toim.) Complex Systems and Evolutionary Perspectives on Organizations: The Application of Complexity Theory to Organizations. Pergamon, s. 23–50.

Murray, P. J. (2003) So What´s New About Complexity. System Research and Behavioral Science, Vol. 20, No. 5, s. 409–417.

Phelan, S. E. (1999) A Note on the Correspondence between Complexity and Systems Theory.  Systemic Practice and Action Research, Vol. 12, No. 3, s. 237–246.

Snowden, D.J. (2002) Complex acts of knowing: paradox and descriptive self-awareness. Journal of  Knowledge Management 6 (2): 100–111.

Snowden, D. J. & Kurtz, C. F. (2003) The new dynamics of strategy: Sense-making in a complex and complicated world. IBM Systems Journal 42 (3), 462–483.

Stacey, R. & Griffin, D. (2006) Complexity and the Experience of Managing in Public Sector Organizations. London: Routledge.

Stacey, R. D. & Griffin, D. (2005) A Complexity Perspective on Researching Organizations. Taking experience seriously. London: Routledge.

Teisman, G., van Buuren, A. & Gerrits, L.M. (2009) Managing Complex Governance Systems. London: Routledge.

Uhl-Bien, M., Marnen, R. & McKelvey, B. (2007) Complexity leadership theory: shifting leadership from the industrial age to the knowledge era. The Leadership Quarterly 18, 298-318.

 

Kommentoi

Ilmaston lämpeneminen ja siitä johtuva tarve vähentää kasvihuonekaasuja ilmakehässä ovat keskeisiä globaaleja trendejä. Poliittiset päättäjät eri puolilla maailmaa ovat jo pitkään joutuneet miettimään keinoja ilmastomuutoksen hillitsemiseksi siten, että myös tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuus hyvinvointiin ja elämiseen maapallolla. Päästöt ilmakehään muodostavat monia terveydellisiä uhkia kansalaisille. Kioton pöytäkirjassa (Kioton ilmastosopimus) oli lisäys YK:n ilmaston lämpenemistä käsittelevään sopimukseen (United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC). Kioton pöytäkirja on lisäosa ilmastonmuutoksen puitesopimukseen, UNFCCC:hen, joka hyväksyttiin Rio de Janeiron Ympäristö- ja kehityskonferenssissa Earth Summitissa vuonna 1992. Ne teollisuusmaat, jotka ratifioivat Kioton pöytäkirjan, sitoutuvat vähentämään vuosien 2008–2012 kasvihuonekaasupäästönsä alle tietyn prosenttiosuuden vuoden 1990 päästöistä. Euroopassa eri mailla vähennysten prosenttiosuudet vaihtelevat. Myös Euroopan yhteisö ja EU:n 15 silloista jäsenvaltiota ratifioivat YK:n ilmastosopimukseen liittyvän Kioton pöytäkirjan vuonna 2002. Kioton pöytäkirja velvoitti Euroopan unionin (EU-15) vähentämään kasvihuonekaasujen päästöjä keskimäärin 8 prosenttia vuoden 1990 päästötasosta vuosina 2008–2012.

Nyt globaalissa ilmastopolitiikassa on käymisvaihe ja kansainvälisen ilmastopolitiikan poliittisilla päättäjille ei ole erityisen selvää näkemystä ja sopimusta ilmastomuutospolitiikan jatkosta. Toistaiseksi kehitysmaat on jätetty ilmastovelvoitteiden ulkopuolelle. Kioton ilmastosopimuksen tarkoituksena on vähentää ihmisen toiminnan haittavaikutuksia ilmakehään ja ilmastoon. Ilmastonmuutoksella on taas erilaisia suoria ja epäsuoria vaikutuksia eri maiden luonnonolosuhteisiin, hyvinvointiin ja talouteen. On arvioitu, että Kioton pöytäkirja vähentää ilmaston keskimääräistä lämpötilaa 0,02–0,28°C vuoteen 2050 mennessä. Mikäli mitään ei tehdä ilmastonmuutospolitiikassa, lämpötila voi nousta vuoden 1990 tasosta, 1,4–5,8°C vuoteen 2100 mennessä.

Tällä hetkellä pienemmän riskin tavoitteet tähtäävät enintään yhden asteen lämpenemiseen ja suuremman riskin tavoitteet enintään kahden asteen lämpenemiseen (Advisory Group on Greenhouse Gases,  AGGG 1990). On hyvä muistaa, että alhainenkin globaali muutos saattaa aiheuttaa huomattavia seurauksia alueellisella ja paikallisella tasolla. Esimerkiksi vuoriston ekosysteemit, pohjoiset metsät ja koko arktinen alue kokevat todennäköisesti keskimääräistä tasoa selvästi suurempia muutoksia. Ilmastonmuutoksen alueelliset vaikutukset ovat erilaisia mittaluokaltaan. AGGG:n pienemmän riskin tavoitteet ovat saaneet tukea ilmastopaneeli IPCC:ltä. Ihmiskunta on jo nyt vapauttanut ilmakehään niin paljon kasvihuonekaasuja, että yhden asteen tavoitteeseen pääseminen on nyt hyvin epätodennäköistä. Nykyään mm. Euroopan unionin tavoitteena onkin rajoittaa lämpeneminen kahteen asteeseen, jota pidetään vielä mahdollisena -tosin erittäin haasteellisena tavoitteena.

Ilmastonsuojelun yleisenä tavoitteena on rajoittaa ilmastonmuutos ekologisesti ja sosiaalisesti siedettävälle tasolle. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa monia ongelmia mm. elintarviketuotannolle, vedensaannille ja luonnon monimuotoisuudelle. Äärisääilmiöiden odotetaan myös yleistyvän. Ilmastonmuutos on myös riski pitkän aikavälin taloudelliselle kehitykselle kuten Sternin selvityksessä todettiin laajan asiantuntija-arvion pohjalta.

Kehitysmaiden jättäminen pöytäkirjan velvoitteiden ulkopuolelle perustuu länsimaiseen oikeuskäsitykseen, jonka mukaan kehitysmaat eivät ole velvollisia korjaamaan ongelmaa, jota ne eivät ole itse aiheuttaneet. Ihmisen aiheuttama ilmastomuutos katsotaan alkaneen teollistumisen myötä. On arvioitu, että Kioton pöytäkirjan suora lämpenemistä rajoittava merkitys nykymuodossaan on varsin pieni. Sopimuksen päätavoitteet ovat vaatimattomat ja päästövähennyksiin ovat sitoutuneet ainoastaan teollisuusmaat. Kehitysmaiden jättäminen aluksi pöytäkirjan ulkopuolelle on kuitenkin harkittua, koska samalla sopimusmallilla saatiin aikaan yleisesti toistaiseksi onnistuneimpana pidetty maailmanlaajuinen ympäristösopimus, jolla rajoitetaan otsonikerrosta vaurioittavia CFC -päästöjä. Monet päättäjät ovat uskoneet, että sama toimintamalli voisi olla tuloksellinen myös kasvuhuonepäästöjen osalta.

Haren ja Meinshausenin (2004) tutkimuksen mukaan todennäköisyys, että ilmasto lämpenee yli kaksi astetta, on seuraavanlainen. Koska yli 450 ppm:n kasvihuonekaasujen pitoisuudet vaarantavat selvästikin kahden asteen tavoitteen, on perusteltua keskittyä 350–450 ppm:n tavoitteisiin

450 ppm:n tavoite edellyttää maailman kokonaispäästöjen vähentämistä kolmanneksella vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä ja noin 60 % vuoteen 2100 mennessä. Päästöjen vakiinnuttaminen 400 ppm:ään edellyttää kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämistä vuoteen 2050 mennessä puoleen vuoden 1990 tasosta ja alle kolmannekseen vuoteen 2100 mennessä. Fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöt on skenaarioissa saatava lähes nollaan. Teollisuusmaissa tämä edellyttää jopa 80 % päästövähennyksiä vuoteen 2050 mennessä (Hare ja Meinshausen 2004, ks. Taulukko 1).

Taulukko 1. Todennäköisyys, että ilmasto lämpenee yli kaksi astetta (Hare & Meinshausen 2004)

Kasvihuonekaasujen pitoisuus Todennäköisyys ylittää Todennäköisyyksien keskiarvo
350 ppm 0 – 31 % 8 %
400 ppm 2 – 57 % 27 %
450 ppm 26 – 78 % 47 %
550 ppm 68 – 99 % 85 %

 

Päästövähennysten viivyttäminen vaikeuttaa niiden toteuttamista. Jo kymmenen vuoden viivyttely kaksinkertaistaa vaaditun vähennystahdin vuoden 2025 jälkeen. Tätä tosiasiaa ei poliittisten päättäjien joukossa ole sisäistetty tai edes ymmärretty erityisen hyvin.

Kuten edellä on esitetty, fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöt on skenaarioissa saatava tippumaan voimakkaasti ennen vuotta 2050. Puhutaan 80% päästövähennyksistä tai jopa sitäkin suuremmasta vähennystarpeesta. Näin suuriin vähennyksiin voidaan päästä vain joko CO2-verolla tai hyvin voimakkaalla R&D -panostuksella puhtaampiin energiatuotantomuotoihin.  Ne maat, jotka kykenevät johtamaan kehitystä siirryttäessä matalahiiliseen yhteiskuntaan, ovat pitkällä aikaviiveellä etulyöntiasemassa. Sellaisia maiden joukkoon kuuluu Saksa, mutta ei välttämättä kaikki Euroopan maat.

Eräs seuraus ilmastonmuutoshaasteesta on, että valtioiden ja päättäjien on vaikeaa erottaa ilmastonmuutospolitiikkaa teknologia-, tiede- ja innovaatiopolitiikasta. Panokset, joita valtiot allokoivat R&D -aktiviteetteihin kasvihuonekaasujen vähentämiseksi, vaikuttavat itse kasvuhuonekaasuihin ja sen myötä ilmastonmuutospolitiikkaan. Tässä voi olla eräs looginen syy siihen, että monet valtiot eivät halua sitoutua aktiivisesti kansainvälisiin ilmastonmuutossopimuksiin tulevaisuudessa. He haluavat sitoutua päästöjen vähennyksiin omilla toimillaan, erityisesti omilla R&D –panostuksilla energiateknologiaan. Vuoteen 2020 asti edettäneen Kioton jatkokauden turvin, johon sitoutuvat ainoastaan EU ja muutama muu valtio, kattaen maksimissaan vain 15 % maailman päästöistä. Kioton sopimuksen jälkeiselle ilmastopolitiikalle tullee olemaan ominaista teknologiapolitiikan integroiminen osaksi kansainvälistä ilmastonmuutospolitiikkaa. Tässä uudessa keskustelussa päästöveroja käsitellään eri maiden vähähiilisyyteen tähtäävien R&D -panostusten kanssa rinnakkain.

Edelleenkin globaalissa ilmastonmuutospolitiikassa on yksittäisten maiden pyrkimys osaoptimointiin omassa ilmastomuutospolitiikassa. Globaalitalouden tason rajahyödyt ja rajahaitat ilmastonmuutoksesta ovat eri tasolla kuin kansalliset rajahyödyt ja rajahaitat ilmastonmuutoksesta. Mikäli ilmastomuutospolitiikka haluttaisiin kehittää toimivaksi globaalilla tasolla, sen täytyisi sovittaa kansallisia rajahyötyjä ja rajahaittoja siten, että paremmin vastaisivat globaalitalouden rajahyötyjä ja rajahaittoja. Tämä pyrkimys ei tule onnistumaan, ellemme huomioi systemaattisemmin kansallisia R&D -panostuksia vähäpäästöisiin energiamuotoihin. Eri maiden suhteellinen etu tulee myös todennäköisesti muuttumaan R&D –panostusten ja muiden säätelymekanismien myötä. Näin R&D –panostuksilla ja ympäristöpolitiikalla on omat suorat vaikutuksensa kauppapolitiikkaan.

Tämä uusi tilanne on johtamassa kansainvälisen ilmastopolitiikan eräänlaiseen ”kissa ja hiiri” –leikkiin, jossa eri valtiot joutuvat arvioimaan innovaatio- ja kauppapoliittisia intressejä rinnakkain ilmastopoliittisten intressien kanssa. Sekä R&D –panostuksiin että sitoviin ilmastosopimuksiin liittyy isoja epävarmuustekijöitä ja riskejä. Esimerkiksi sopimalla sitovan ilmastosopimuksen valtio ja sen elinkeinoelämä joutuvat ottamaan riskin omien R&D- panostusten tuottavuuden ja kannattavuuden osalta. Siksi monet valtiot keskittyvät nyt R&D –investointeihin ja välttelevät kovin tiukkoja kansainvälisiä sopimuksia, ellei sopimuksiin mukaan ole tulossa kaikkia keskeisiä maita.

Tämä voi olla se syy, miksi Kioton ilmastosopimukselle ei ole välttämättä tulossa seuraavaan laajempaa vastaavaa ilmastosopimusta. Viimeisin ilmastokokous pidettiin Qatarissa joulukuussa 2012. Qatarissa vahvistettiin päätös kaikkia maita sitovan ilmastosopimuksen aikataulusta: sopimus on määrä solmia vuonna 2015 ja se astuisi voimaan vuodesta 2020 lähtien. Jos jokin merkittävä kansainvälinen sopimus tulee, se on todennäköisesti aika väljä ja melko helposti saavutettavissa. Tämä merkitsee käytännössä kasvavaa riskiä ilmaston lämpenemisen osalta. Nyt valtiot ja yritykset keskittyvät jo energiatuotannon uuden sukupolven ratkaisuihin ja niihin liittyviin R&D –panostuksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on menossa vahva tuulivoiman rakentamisen aalto. Isot talousmahdit eivät välttämättä halua sitovia ja vaativia sopimuksia sekoittamaan laadittuja mittavia teknologia- ja investointistrategioita. Näin ajatellaan myös monissa kehittyvissä maissa kuten KiinassaBrasiliassa ja Intiassa.

Tulevina vuosina tarvitaan globaalisti kattava ja kaikkia päästöiltään merkittäviä maita tasapuolisesti sitova kansainvälinen ilmastosopimus. Tämän tyyppinen sopimus toisi monia hyötyjä: päästöt vähenisivät maailmanlaajuisesti, yritysten kilpailukenttä tasapuolistuisi sekä vähähiiliselle teknologialle syntyisi aidosti globaalit markkinat. Ilman jonkinlaisia globaaleja sopimuksia syntyy aina mahdollisuuksia vapaamatkustajille. Siksi myös päästökauppaa on kehitettävä globaaliksi, jotta päästövähennyksiä voidaan tehdä kustannustehokkaasti siellä missä se on kannattavinta.

Osittaisoptimoinnille tulisi jättää mahdollisimman vähän tilaa globaalissa taloudessa, koska osittaisoptimointi ei johda markkinoiden kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen. Kuluttajat ja tavalliset kansalaiset tulevat maksamaan korkean laskun osittaisoptimoinnista. Voitot tämän tyyppisestä toimintalogiikasta nostavat muut tahot.

 

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, Dosentti

Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto

Aiheesta lisää:

AGGG (1990). Targets and indicators of climatic change. Report of working Group 2 of the Advisory Group on Greenhouse Gases. Stockholm: Stocholm Environmental Institute.

Buchner, B. & Carraro, C. (2005) Economic and environmental effectiveness of a technology-based climate protocol. Climate Policy 4, 229-248.

Golombeck, R. & Hoel, M. (2006) Second-best climate agreements and technology policy. Advances in Economic Analysis and Policy 3(1), Article 1. Verkkosivut: http://www.degruyter.com/view/j/bejeap

Hahn, Robert W.  & Ulph, Alistair (2012) Climate Change and Common Sense: Essays in Honour of Tom Schelling. Oxford: Oxford University Press.

Janssen, M.A. & Anderies, J.M. (2011) Governing the commons: Learning from field and laboratory experiments, Ecological Economics 70(9): 1569-1620.

Janssen, M.A. & de Vries, H.J.M. (2000) Climate Change Policy Targets and the Role of Technological Change, Climatic Change 46 (1/2): 1-28.

Kioton sopimus: Verkkosivut: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kioton_p%C3%B6yt%C3%A4kirja

Schelling, Thomas C. (1992) Some Economics of Global Warming. American Economic Review. American Economic Association. Vol. 82(1), 1-14.

Schelling, Thomas C. (2009) International Coordination to Address the Climate Challenge. In Innovations: Technology, Governance, Globalization, MIT Press, vol. 4(4), 13-21.

Ulph, Alistair & Ulph, David (2010) Climate Change. Environmental and Technology Policies in a Strategic Context. July 2010. Sustainable Consumption Institute. University of Manchester. Verkkosivut:

http://www.sci.manchester.ac.uk/uploads/no5ulphandulph.pdf

Ulph, Alistair (2001) Environmental Policy, International Agreements, and International Tra

Kommentoi

Suomalainen yhteiskunta ja työelämä ovat olleet jatkuvassa muutosprosessissa viimeiset vuosikymmenet. Avainsanoja muutosprosessissa ovat olleet kehittämistoiminta, ennakointi, verkostoituminen, elinikäinen oppiminen, huippuosaaminen ja innovaatiotoiminta. Muutoksessa ovat olleet yksittäiset työtehtävät, yritykset, julkinen sektori, laajat yhteiskunnalliset rakenteet ja lopulta koko globaali talous. Kansantaloudet kuten Suomi ovat pyrkineet pitämään huolta kansallisesta kilpailukyvystään. Suomen menestystä on selitetty hyvinvointivaltion ja kilpailukyvyn onnistuneella yhdistämisellä. Kohutun  Sinisen kirjan ja Tulevaisuusselonteko 2030:n tutkijat Pekka Himanen ja Manuel Castells esittivät vuonna 2001 kirjassaan ”Suomen tietoyhteiskuntamalli”, että hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen on tukenut taloudellista kasvua.

Tällä hetkellä hyvinvointivaltion kehittäminen on murroksessa. Väestö ikääntyy ja huoltosuhde on muuttumassa epäedulliseksi. Työttömyys ja erityisesti nuorisotyöttömyys nakertavat hyvinvointiyhteiskunnan taloudellista pohjaa. Hyvinvointiyhteiskunta voidaan turvata tuottavuuden kehittämisen kautta. Tuottavuuden kehittäminen edellyttää taas jonkinlaista kehittämistoimintaa. Kehittämistoiminta edellyttää vuorovaikutusta talouden, teknologiakehityksen, hallinnon ja innovaatiotoiminnan välillä. Toisaalta kehittämistoiminta edellyttää ennakointia, koska muuten ei voida arvioida, mihin suuntaan asioita pitää kehittää. Paljon keskustelua herättänyt Sininen kirja on siinä mielessä tärkeä teos, että siinä etsitään ja myös tarjotaan ratkaisuja hyvinvointiyhteiskunnan toiminnan turvaamiseen.

Tutkimuksellinen kehittämistoiminta perustuu yleensä tiedontuotantoon, erilaisten toimijoiden osallistumiseen ja erilaisiin kehittämisprosesseihin. Miten ennakointi liittyy kehittämisprosesseihin? Se voi liittyä kehittämisprosessiin siten, että ennakoinnin avulla saadaan tietoa ja ymmärrystä siitä, mitä tulevaisuudessa pitäisi kehittää. Toisaalta kehittämistoiminta voi tuottaa ymmärrystä siitä, mitä tulisi ylipäätänsä ennakoida.

Kehittämistoiminta perustuu siihen, että sen yhteydessä tunnistetaan kehittämisen kohteita kuten yksittäiset ihmiset, organisaatiot, toimintaprosessit, työyhteisöt, organisaatiot sekä tietysti konkreettiset tuotteet ja palvelut. Kehittäjinä voivat olla yksityiset ihmiset, yritykset tai yhä useammin verkostot, joissa erilaiset organisaatiot jakavat yhdessä kehittämistoiminnan riskit ja tulokset. Myös konsultit ja muut organisaatioiden ulkoiset tahot voivat osallistua kehittämistoimintaan.

Eräs tapa nähdä kehittämistoiminta on nähdä kehittämistoiminta keskeisten kehittäjätahojen kuten teollisuuden ja elinkeinoelämän, yliopistolaitoksen ja julkisen hallinnon yhteistoimintana (Triple Helix).  Jos hyödykkeiden käyttäjät ja kuluttajat otetaan mukaan kehittämistoimintaan voimme käyttää termiä Quartet Helix.  Kehittämishankkeissa kunkin toimijatahon rooli voi vaihdella. Joku toimija voi johtaa kehitystä, jotkut voivat olla enemmän toimijaroolissa. Ennakoinnin keskeisenä ajatuksena onkin nykyään verkostomaisen toimintamallin, ennakointimenetelmien käytön ja päätöksentekoprosessien integroiminen. Näin toimien ennakointi palvelee parhaiten kehittämistoimintaa. Kehittämistoiminnalle on vierasta autoritaarisuus ja hierarkiat.

Kun kehittämistoiminnan lähtökohtana on tutkimustoiminta, käytetään yleensä käsitettä kehittävä tutkimus. Kun taas kehittämisen lähtökohtana on itse kehittämistoiminta, käytetään käsitettä tutkimuksellinen kehittäminen.  Tämä erittäin tärkeä kehittämistoiminnan jaottelu on esitetty Timo Toikon ja Teemu Rantasen (2009) mainiossa kirjassa ”Tutkimuksellinen kehittämistoiminta.

Tämä yksinkertainen perusjaottelu soveltuu myös ennakointitutkimuksiin. Voidaan puhua kehittävästä ennakointitutkimuksesta tai ennakointitutkimuksellisesta kehittämisestä. Käytännössä on tärkeä päättää selkeästi se, miten ennakointi ja kehittämistoiminta liittyvät toisiinsa, kumpaa hankkeessa ensisijaisesti painotetaan? Kehittävä ennakointitutkimus kannattaa suunnitella eri lailla kuin ennakointitutkimuksellinen kehittäminen.  Kehittävässä ennakointitutkimuksessa lähtökohtana ovat tutkimus ja sen metodologiset valinnat. Ennakointitutkimuksellisessa kehittämisessä painopiste on täysin päinvastainen. Siinä kehittämistoiminta lähtee liikkeelle kehittämisongelmista ja käytännön haasteista ja ennakointitutkimus suunnitellaan vasta sen pohjalta.  Tämä yksinkertainen jaottelu kannattaa pitää mielessä kun ennakointihankkeita suunnitellaan.

Tämän jaottelun käytännön merkitys tulee erittäin hyvin kun arvioidaan Prof. Pekka Himasen Sinisen kirjan saamaa kritiikkiä. Suuri osa Sinisen kirjan kriitikoista ei ole selvästikään ymmärtänyt sitä, että Himasen Sininen kirja ei perustu ajatukseen kehittävästä ennakointitutkimuksesta, vaan se peruslähtökohdiltaan perustuu ennakointitutkimukselliseen kehittämiseen.

Sinisen kirjan lähtökohtana ovat hyvinvointivaltion ongelmat ja erityisesti kestävyysvaje, johon tarjotaan varsin selkeä ratkaisumalli. Tämä ongelma olisi voitu välttää selittämällä lukijoille huolella jo teoksen alussa, että tässä tulevaisuushankkeessa kehittämistoiminnan ja ennakoinnin suhde on harkitusti tietynlainen: kyse on ennakointitutkimuksellisesta kehittämisestä – ei kehittävästä ennakointitutkimuksesta. Kriitikot ovat syyttäneet Himasta siitä, että teos ei ole hyvää kehittävää ennakointitutkimusta. Tässä he ovat paljolti oikeassa, koska teos on selvästi kirjoitettu tyystin eri kehittämislähtökohdasta.

Tietystikään tätä ei voida pitää pelkästään lukijoiden ja kriitikoiden vikana. Teoksen alussa olisi kannattanut selventää projektin ja Sinisen kirjan näkökulmaa suhteessa ennakointiin, kehittämistoimintaan ja tulevaisuudentutkimukseen.

Kommentoi