Työskentelen aloittavien ja nuorien yrityksien parissa Tampereen teknillisen yliopiston TALLIssa. Nuorien yritysten ja yrittäjien erikoispiirre on se, että he eivät pysty toimimaan proaktiivisesti. Heillä ei ole kokemuksen tuomaa tietotaitoa, miten asiat saattavat mennä. He käyttävätkin reaktiivisuutta voimavaranaan. Oppivat tehdessä ja ennakoivat kerätyn tiedon mukaan tulevaisuutta.

En tiedä organisaatiota, joka pystyy olemaan proaktiivinen muuten kuin toteuttamalla haluamansa tulevaisuuden tilan. Tällöin suunnitelma muuttuu itsensä toteuttavaksi ennustukseksi.

Steve Blank on sanonut, että start-up on kannattavaa liiketoimintamallia etsivä organisaatio. Olen havainnut, että 5 vuotta vanhat organisaatiot ovat löytäneet toimivan mallin liikeideansa toteuttamiseksi ja he toimivatkin hyvin passiivisesti sen jälkeen. Koneisto jauhaa passiivisesti ideasta tulosta niin hyvin kuin pystyy.

Mihin katoaa reaktiivisuus? Ovatko kasvuarvet liian tuoreessa muistissa? Mikäli yhtiö on jäänyt mikroyritykseksi (1-10henkeä töissä), ei yrityksellä ole yleensä voimavaroja proaktiiviseen toimintaan. Kaikki panokset ovat joka päiväisessä liiketoiminnan pyörittämisessä.

Siis piilopolitikointia? Tuossa tutkijanetiikka on kyllä kovin kyseenalaista. Jätin aikoinaan Tekesissä tulevaisuudentutkijat hyödyntämättä juuri tuon vuoksi.

Toivotaan siis parasta, mutta pelätään pahinta: ks, http://www.guardian.co.uk/business/2012/jan/11/china-economic-collapse-global-crisis

Keskeisiä asioita se, että kiinalaiset innovaatiot pystyvät vastaamaan Kiinan spesifeihin tarpeisiin (esim. suuret markkinat autoille, Kiinassa erityisen yleiset sairaudet) ja että Kiinassa testataan uusia ideoita markkinoilla nopeammin kuin lännessä.

http://www.mckinseyquarterly.com/Strategy/Innovation/Three_snapshots_of_Chinese_innovation_2918

Suomen ulko- ja kauppapolitiikassa Venäjällä on aina vahva asema ja sillä rintamalla kannattaa olla aina aktiivinen ja luova. Viitaten terveeseen kilpailuun, uusia poikkeuksellisiakin ajatuksia kannatetaan. Tässä Suomi on pitkään ollut täysin unessa. Suomi ei ole venäjä-asiantuntija.

Mitä Suomen sisäiseen kehitykseen tulee, täältä Lapista katsottuna Helsinkikeskeisyyden lisääminen ei tue maakuntien suhteellista etua, vaan alkaa olla jo esim. logistinen riski. Rovaniemeltä keski-Eurooppaan kannattaa nykyisin lähteä Tukholman kautta, ei Helsingin. Toivottavasti Lapin päättäjät karistavat vanhat asetelmat ja ryhtyvät avaamaan logistisia valtaväyliä säteittäisesti, Helsinkikeskeisyyden vastavoimana. Rovaniemi-Luulaja-Tukholma -lennot alentaisivat oleellisesti keski-Eurooppalaisten matkakuluja Lappiin parantaen Lapin suhteellista etua.

Mitä Guggenheimiin ”gukkikseen” tulee, se on puhtaasti Helsinkiläinen matkailuhanke. Vastustan valtionapua, ellei se ohjata maakuntien kautta. Jos esim. Lapissa katsotaan sen heijastavan turismia alueelleen (arvioni on +10000 turistipäivää, +3000 yöpymistä), niin Lappi ottakoon katsomallaan osuudella osaa kustannuksiin. Mikäli Pajunen uskoo tämän ”kansallisen” hankkeen heijastavan hyötyä enemmän, kuin maakunnissa arvioidaan, niin Helsinki taatkoon alittuneet Pajusen hyötyarviot omasta pussistaan.

Riippuen tavasta, jolla Kiiskin kommentit käsitellään, ne joko romuttavat yleisen uskomuksen oikeasta suunnasta tai vahvistavat sitä. Ateistin puheenvuoro jumalanpalveluksessa joko vahvistaa kansan uskoa tai saa heidät epäröimään. Uskon kansan kääntyvän kirkkoa vastaan, mikäli pappi nousee barrikaadeille ja hyökkää puhujaa vastaan. Jos taasen pastorin taktiikka on hyväksyä vastakkainen mielipide ja ohjata keskustelu positiivisen kautta arvoihin, joihin uskonto perustuu, kansan luottamus syvenee.

Minun mielestä organisaation (kokonaisuutena) ja yksilöiden sen sisällä on uskallettava olla mieltä. Mielipiteen on oltava niin voimakas, että se herättää vastareaktion, koska tällöin se herättää myötäreaktion joissain henkilöissä. Tasaharmaudesta ja kohteliaisuudesta ei nouse oivalluksia vaan ne tarvitsee mielipide-eroja.