Voimaantumisella tarkoitetaan usein nimenomaan yksilön toimintakykyä, ja se kuulostaa toisinaan itseluottamuksen synonyymiltä. Jokaisen pitäisi vahvistua tehokkaaksi toimijaksi, joka uskoo asiaansa ja muuttaa maailmaa masentavista toimintaympäristökuvauksista huolimatta. Voimaantunut kansalainen näkee ja tekee, oli globalisaatiota tai ei. Usein voimaantuja on muuttamassa omaa organisaatiotaan tai nostamassa esiin jotain ryhmää, joka on jäänyt syrjään vallasta.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Yksilön henkisen kasvun lisäksi kyse on toiminnan rakenteista. Kehitysmaita koskeva voimaantumistutkimus keskittyy mittaamaan muun muassa toimintaa ohjaavia instituutioita, siis eräänlaisia yhteiskunnallisia reunoja, jotka rajaavat toimintaa. Itseluottamuksesta siirrytään lakien ja kulttuurin pariin. Voimaantumista mitataan koulutustasolla, varallisuudella, lakien määrällä, paikallisilla käytännöillä, jne. Ruth Alsop ja Nina Heinsohn kutsuvat näitä reunaehtoja termillä opportunity structure, jonka voisi suomentaa mahdollisuusrakenteeksi.

Näin hyvää käsitettä ei kannata jättää vain kehitysmaiden tutkimiseen ja kehittämiseen. Toki mahdollisuuksien rakennetta mitataan monin sellaisin keinoin, jotka eivät sellaisenaan sovi esimerkiksi Pohjoismaihin (joissa taatusti on esimerkiksi lakeja ja proseduureja riittävästi ). Itse käsite kuitenkin varmasti sopii! Voidaan hyvin miettiä, millainen mahdollisuusrakenne meillä on muuttaa yhteiskuntaamme.

Suomalaisten voimaantumisen tiellä voi hyvinkin olla monia institutionaalisia tekijöitä, joita emme välttämättä tule edes ajatelleeksi. Ruth Alsop ja Nina Heinsohn mainitsevat mallissaan muodollisten instituutioiden lisäksi kulttuurin, jonka arvot ja käytännöt saattavat estää voimaantumisen silloinkin, kun varsinaisia laillisia tai taloudellisia esteitä ei ole. ”Ei ole tapana.” Tällaisiin toiminnan ehtoihin pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota. Pelkkä talous, esimerkiksi järjestöille annettu raha, ei tuota voimaantuneita ihmisiä, niin tärkeää kuin raha varmasti monelle kansalaisjärjestölle onkin. Kyse on myös kulttuurista, tavoista, asenteista, kaavoista. Ne eivät aukea rahalla.

Voimaantuminen on vahvasti ajankohtainen käsite myös internetin takia. Kansalaisten ja kuluttajien – ihmisten – on mahdollista aivan uudella tavalla osallistua näkemiseen ja tekemiseen. Voidaan jopa haastaa edustuksellinen demokratia ja ajatella suoran vaikuttamisen olevan mahdollista. Juuri nyt etsitään niitä internet-pohjaisia tapoja, joilla voimaannutaan poliittisesti. Voimme olla varmoja, etteivät ne rajoitu sähköiseen äänestämiseen. Ennakoijien kannattaa pitää silmänsä auki ja seurata abstraktien muutosvoimien lisäksi myös ruohonjuurta, jossa tapahtuu! Heikot signaalit voivat olla pian varsin vahvoja.

Avoin tai avoimuus ei ole mikään yksiselitteinen käsite, mutta selkeästi viesti tulevaisuudesta: tällaista on tuloillaan. Jo yksistään avoimuuden ja läpinäkyvyyden raja on häilyvä. Vaaliraha saisi olla täysin läpinäkyvää, mutta ilkosillaan ei saisi olla Google Streetviewissa. ”Pane nyt sinäkin jotain päällesi, kuvausauto on tulossa”. Google on saanut oppia ympäri euroaluetta, että amerikkalainen yksityisyys on erilaista kuin täällä päin on totuttu. Vastaavasti avoin lähdekoodi itsessään on avointa, mutta sen tuottamiseen ei kannata aivan jokaisen sotkeentua.

Yksilöillä saisi toki olla yksityisyyttäkin, mutta voiko organisaatioilla olla enää yksityisyyttä? Rähmittiinpä ja peiteltiinpä miten tahansa, niin toimenpiteensä saa lukea ennemmin tai myöhemmin netistä ja heti perään Facebook-ryhmästä ja Adressit.comista.

Somus - avointa tiedettä

Somus on Suomen Akatemian rahoittama konsernihanke, joka kehittää ihmisten, hallinnon ja joukkoviestimien vuorovaikutusta, erityisesti netin keinoin. Yksi Somuksen tutkimusperiaatteista on avoin tiede. Kaikki toimintamme valmistelusta tutkimukseen ja päätöksentekoon on niin julkista kuin se työmäärällisesti on mielekästä. Avoimuus nimittäin vaatii ylimääräistä työtä nykytyökaluilla.

Kuka tahansa voi esimerkiksi kommentoida viikkokokouksiamme etukäteen tai niiden aikana, lukea artikkelien raakaversioita Tutkimusparven wikistä tai Mikrojournaalista ja osallistua niiden työstämiseen. Lähtökohtaisesti jaamme kaiken presentaatioaineistomme, tutkimusaineiston, kuten verkostoanalyysin siivotun datan, ja Akatemia-hakemuksemmekin teimme avoimesti netissä.

Toiminta on nähty kannustavan ja epäilyttävän välimaastossa. Avoin toimintakulttuuri kannustaa hallintoa itseään kokeilemaan sosiaalista mediaa. Kollegatutkijat ounastelevat, että joku varastaa ideamme, kun ne ovat maksutta netissä. Avoimuus kaipaakin harjoittelua, mutta kyllä sitä oppii.

Opas hallinnon avoimesta datasta

25.3. ilmestyy mitä ilmeisimmin Antti Poikolan, Petri Kolan ja itseni kirjoittama opas Johdatus hallinnon avoimeen dataan (työnimi) liikenne- ja viestintäministeriön julkaisemana. Teoksesta tarkemmin, kunhan se ensin julkaistaan. Tavoitteena on luoda keskustelua siitä, josko kansallisten tietovarantojen maksuttomuus budjettirahoitteisena olisi niin kilpailuetu, edistäisi kansalaisyhteiskuntaa kuin tehostaisi hallintoakin.

Tervetuloa maaliskuun kiehtovan aihepiirin pariin! Blogeja voi sentään vielä lukea anonyymisti - kommentit toivotaan omalla nimellä.

Suomalainen keskiluokka vaurastui 1990-laman jälkeen hämmästyttävällä vauhdilla. Samalla saimme seuraamme todella rikkaiden – jopa miljonäärien – luokan. Ympärilleen katselu ja kuluttamisen merkkien vertaaminen viidentoista vuoden takaiseen nostaa esille ennen kaikkea omaisuuden näyttävyyden. Koska lähes kaikilla on varaa useaan käsilaukkuun, täytyy toisen tietää paljonko käsilaukkuni maksoi.

Vielä hämmästyttävämmäksi vaurastumiskehityksen tekee se, että kasvu ja kulutusjuhla on tapahtunut melkeinpä ilman velanottoa. Kuluitta ovat selvinneet etenkin suuret ikäluokat. Rahaa pitäisi vielä olla sukanvarsi pullollaan. Kun vuonna 2004 keskimääräisellä suomalaisella kotitaloudella oli nettovarallisuutta noin 128 000 euroa, 55–64-vuotiailla nettovarallisuutta oli keskimäärin 204 000 euroa.

Lukujen valossa on selvää, että näistä pian pelkkää vapaa-aikaa viettävistä eläkeläisistä on tulossa maamme kulttuurinen ja elämäntavallinen etujoukko. Nuorisokulttuurin vetovoimaisuudesta tullaan siirtymään vanhisokulttuurin ehdoilla kuluttavaan vapaa-ajan yhteiskuntaan. Tulevaisuuden kulutuskulttuuri on vanhisokulttuuria. Tällä joukolla on aikaa, rahaa ja poliittista valtaa. Siis resursseja ja liikkumatilaa olla turhanaikaisia.

Myös työssäkäyvät haluavat vapaalle. Näin vaikka työelämän laatu kasvaa: Sukupuolten välinen tasa-arvo, mahdollisuus vaikuttaa omaan asemaan, johtamistapa, tieto työn tavoitteista, ympäristönäkökulmat ja itsensä kehittäminen työelämässä ovat kaikki parantuneet yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä. Mutta kehitys ei näy työntekijöiden onnellisuudessa. Työ- ja elinkeinoministeriön työbarometri näyttää selvästi, että vaikka työn laatu nousee ihmiset kokevat työn mielekkyyden huonontuneen. Työtätekevät ovat saaneet työstä tarpeekseen ja tekevät isoja ratkaisuja. Sapattivapaat pitenevät, isyyslomat yleistyvät ja työviikko lyhennetään neljään päivään. Sillä mitä tehdään on yhä enemmän merkitystä. Yhteiskunnassa on yhä enemmän kyvykkäitä joutilaita.

Joutilaisuus ja mielekkyyden hakeminen vauhdittavat kuluttamisen muutosta. Sanfranciscolainen trendianalyytikko Jody Turner on kuvannut suunnittelussa ja designissä jo selvästi näkyvää käännettä ”uudeksi suunnittelumalliksi”. Perinteinen kuluttamisen logiikka eli omistaa-toimii-on (have-do-be) korvautuu uudella logiikalla: on-toimii-omistaa (be-do-have). Kun aiemmin vasta käyttämällä määritimme suhteemme tuotteeseen, nyt ajatteluketjussa korostuu identiteetti ja toiminta. Itseilmaisu ja aktiivinen elämä määrittää ja ohjaa vahvemmin kulutustamme. Välineet määrittyvät käytön mukaan. Jos Turnerin ennuste pitää paikkansa, tämä merkitsee kuluttamisen historian ensimmäistä häviötä. Kuluttaminen eli eri elämänalojen ja toimintojen avautuminen ostettaviksi on kulkenut voitokasta tietä käyttötavaroista käsilaukkuihin, kotiin: koti-saunaan, -teatteriin, -spahan, -viinikellariin, -biljardihuoneeseen. Materiaalinen maailma ja tunnistettavat merkit ei siis ole katoamassa mihinkään, vaan Turner uskoo, että ne saavat merkityksensä meiltä, ei tuottajainstituutiolta.

Kuluttaminen muuttuu. Kuluttajasta tulee loppusijoituspaikan sijasta osa tuotteen rakentamista ja parantamista. Kansalaiset haluavat, pystyvät ja ehtivät osallistua yhä enemmän palveluiden ja tuotteiden suunnitteluun. Kilpailussa vaativista kuluttajista pärjäävät ne, jotka kohtelevat kansalaisia älykkäinä ja kyvykkäinä yksilöinä. Kuluttaminen on yhä useammin sitä, että suunnittelija vain luovuttaa suunniteltavaa käyttäjälle, joka itse tekee sille loppusilauksen. Tapa ei ole sinänsä uusi, vaan vanhan toimintatavan laajentuminen massoille. Itserakentamisen eetos on tuttu kotikeskeisile suomalaisille, jotka haluavat kunnostavat rintamamiestalonsa ja rakentavat mökkilaiturinsa ja linnunpönttönsä ”itse”. Tämän vuoden Nuorisobarometrissä Turnerin kuvaama tendenssi näkyi erittäin voimakkaana. Nuoret eivät hae luovista harrastuksista elantoa tai ajattele sitä tuotantona tai kuluttamisena. Keskiössä ovat itseilmaisu, uuden luominen sekä tietojen ja taitojen oppiminen.

Turnerin tuotesuunnitteluparadigman muutoksen esittely on yksi monista toiminalla identiteettiä rakentavistä, mutta se onnistuu kuvaamaan hyvin sitä tulevaisuuden ihmistä, joka ei enää rakenna identiteettiään ostoksilleen ja omaisuudelleen vaan suhteelleen käyttämiinsä ja omistamiinsa asioihin. Merkittävää on, että kyseessä on empiirinen havainto jo nyt olemassaolevasta suunnittelukäytönnöstä. Muutos vanhaan on radikaali. Vanha suunnittelumalli sanoo: ”Sinulla pitää olla rahaa, jotta voit tehdä rahaa, jotta voit tehdä sitä mitä rakastat, jotta voisit olla se joka sinun on tarkoitus olla.” Uusi suunnittelumalli tarjoaa paljon viettelevämmän kutsun: ”Ole kuka olet nyt ja sitä tehdessäsi uudelleenmäärittelet mitä omistaminen (having) sinulle merkitsee”.

Ihmisten pyrkimys vapautua kuluttajista toimijoiksi vaikuttaa sekä toivottavalta että vääjäämättömästi jatkuvalta kehitykseltä. Se on sitä osana autenttisuuden megatrendiä, joka saa nyt virtaa sekä ekologisen elämän tavoittelijoilta ja laman käynnistämästä kuluttamisen ja työnteon uudelleenmäärittelystä. Se, ehtiikö ja pystyykö tämä vapautuminen tarpeeksi nopeasti ratkaisemaan kuluttamisen valtaisat tulevaisuuden ongelmat, on epätodennäköistä. Globaalit resurssiongelmat, etunenässä ilmastonmuutos, painavat päälle juuri nyt. Ilmastotieteilijät antavat kulutuksen suunnanmuutokselle aikaa vain 10-15 vuotta. Pelkällä hyvällä tahdolla käänne ei tapahdu. Kehitystä on siis nopeuttava kannustimin, sääntelyn, lisätiedon ja parempien tuotteiden ja palveluiden näkyvällä yhteistyöllä. Tietenkin hiilelle pitää saada hinta, mutta pelkästään se ei hyvinvointimme resurssiriippuvuuttamme katkaise.

Suomi oli onnekas 1990-luvun alun lamassa. Siinä menetetyn vanhan tuotannon tilalle syntyi kuin tilauksesta uusi telekommunikaatioklusteri, jonka räjähdysmäisesti kasvanut vienti veti Suomen kansantalouden uuteen kasvuun. Talouden uuden tukijalan syntymisen taustalla oli monta 1970- ja 80-luvuilla tehtyä rohkeaa päätöstä, joissa suomalaisyritykset yhdessä julkisen sektorin kanssa sitoutuivat pitkäjänteisesti uuden elektroniikka- ja tietotekniikkasektorin kehittämiseen.

Julkisen sektorin osalta tämä tarkoitti mm. alan sääntelyn vapauttamista, uuden infrastruktuurin rakentamista, innovatiivisten hankintojen tekemistä, tutkimus- ja kehitystoimintaan investoimista sekä kotimaisten osaamisverkostojen mobilisointia uuden teknologian pullonkaulojen ratkaisemiseksi. Myös pohjoismaiseen ja eurooppalaiseen standardoimistyöhön (NMT ja GSM) osallistuttiin aktiivisesti ja kansainvälistä teknologiansiirtoa vauhditettiin. Suomen ylin poliittinen johto antoi vahvaa poliittista tukea uuden teknologian kehittäjille mm. perustamalla TEKES:in vuonna 1983 sekä lisäämällä määrätietoisesti elektroniikan ja informaatioteknologian yliopistokoulutusta ja -tutkimusta.

Nyt ollaan taas lamassa ja vanhat teolliset klusterit rapautuvat, mutta tällä kertaa mitään uutta kasvualaa ei ole näköpiirissä. Suomen elinkeino- ja innovaatiopolitiikassa on 1990-luvulta lähtien satsattu lähinnä vanhojen teollisten klusterien (ml. telekommunikaatio) vahvistamiseen sekä yritysten yleisten toimintapuitteiden kehittämiseen. 1970- ja 80-lukujen kaltaisia määrätietoisia ja laaja-alaisia satsauksia uuden taloudellisen toiminnan luomiseen ei ole enää haluttu tehdä. Vahvojen valintojen tekemistä talouden rakenteen uudistamiseksi on pidetty liian riskipitoisena.

Tämä strategia näytti toimivan hyvin aivan viime aikoihin asti. Tilanne on nyt kuitenkin muuttunut. Talouden globalisoituminen on edennyt uuteen vaiheeseen, jossa talouden perinteisten klusterien toimintoja siirtyy yhä enemmän ulkomaille Suomea houkuttelevampiin sijaintipaikkoihin. Tämä trendi on hyvin huolestuttava, sillä suljettujen tehtaiden ja toimipaikkojen tilalle ei ole tulossa merkittäviä uusia sijoituksia. Suomalaisten hyvinvoinnin taloudelliseen pohjaan on syntynyt kasvavia hiushalkeamia.

Elinkeinopolitiikan uudelleen miettimiseen antaa aihetta myös se, että teollistuvien maiden joukosta löytyy monia hyviä esimerkkejä maista, jotka ovat yksityisen ja julkisen sektorin tiiviillä yhteistyöllä onnistuneet luomaan talouteensa uusia tukijalkoja. Tästä esimerkkejä ovat mm. Chilen viinit, Brasilian lentokoneet sekä Taiwanin kannettavat tietokoneet. Näiden maiden menestystarinat ovat hyvin samanlaisia kuin Suomen telekommunikaatioklusterin alkutaival: onnistuttiin luomaan pitkäjänteinen yhteistyöprosessi, jossa yritykset ja julkishallinto yhteistyössä ”käänsivät kaikki kivet” luodakseen parhaat mahdolliset menestysedellytykset paikallisiin olosuhteisiin sopivalle uudelle tuotannolle. Lisäksi otettiin rohkeasti etunojaa ja uskottiin tulevaisuuteen. Jotain tällaista tarvittaisiin nyky-Suomessakin.

Toki tässä yhteydessä on ilmiselvää, että tuotteita valmistavien yritysten onkin kiinnostuttava enemmän muotoilun ja muodin maailmoista kuin esimerkiksi julkishallinnon. Yrityksethän säätävät kuluttajien maun muotoutumista ja sitä kautta heidän valintojaan. Yhä nopeammat muodin syklit haastavat yritykset seuraamaan heikkoja signaaleja tilastollisen tiedon sijaan. Tiedonhankinnan ohessa yritykset muuttavat markkinoita tekemällä tulevaisuuden itse.

Pitäisikö Kansallisen ennakointiverkostossa mukanaolevien toimijoiden seurata kulutusmuutoksia? Tuntuu hankalalta ajatella, että jokin ministeriö listaisi kulutustrendejä. Ei siis niin. Sen sijaan heidänkin olisi hyvä saada katsauksia siihen, mitä kansalaiskuluttajien maailmassa tapahtuu juuri nyt. Uskon, että moni ennakoija seuraakin tällaisia merkkejä esimerkiksi median välityksellä omasta mielenkiinnostaan. Mutta voisiko heikoilla signaaleilla olla vakavampikin rooli kansallisessa ennakoinnissa?

Heikkojen signaalien rooli on kuitenkin haasteellinen sikäli, että ne määritelmänsä mukaan ovat heikkoja. Niistä ei siis tiedä, mitä niistä tulee. Niistä ei välttämättä tule mitään. Näin ollen ne ovat huono pohja sellaiselle päätöksenteolle, jossa riskinottoa vältetään. Suuria investointeja tai linjauksia ei voi tehdä pelkällä intuitiolla. Osa muotoilijoiden heikoista signaaleista on niin muotoiluun keskittyneitä, ettei niillä edes ole yhteiskunnallista ulottuvuutta. Lisäksi heikkoina signaaleina saatetaan esittää miltei mitä tahansa silmäänsattunutta.

Heikot signaalit saattavat kuitenkin olla erityisen tärkeitä, kun haetaan uusia suuntia talouskriisin jälkeen. Katseen voisi siis luoda myös sellaisiin uusiin asioihin, jotka ensi näkemältä eivät liity makrotalouteen, johtamisoppeihin tai kansainvälisiin voimasuhteisiin. Arjen suunnanmuutoksissa voi piillä systeemisen muutoksen siemen.

Suomalaisten on kuitenkin entistä vaikeampaa asua maalla. Aiemmin maaseutu on tuottanut ravintoa, raaka-aineita ja työvoimaa kasvaviin keskuksiin. Nyt alkutuotanto on kannattavuuskriisissä, ja maaseutu itsekin kärsii työvoimapulasta. Muuttoliike pääkaupunkiseudulle vähentää veronmaksukykyistä ostovoimaista väkeä maalla, mistä seuraa myös kunnallisten ja kaupallisten palvelujen heikkeneminen. Asiointimatkat pitenevät. Yksinäisyys vaivaa. Kaupungit vetävät ihmisiä puoleensa virikkeillään. Maaseudusta tulee pahimmillaan huonosti hoidettu maatalousmuseo.

Tällaisista ongelmista on kirjoitettu ja puhuttu jo vuosia. Perinteiset ratkaisut eivät kuitenkaan tunnu tehoavan – maaseutu kuihtuu edelleen. Nyt on kiire ratkaista, kuinka maaseutukunnat pystyvät tarjoamaan ikääntyvän väestön tarvitsemat palvelut. Kuinka saada uutta työtä kasvukeskusten ulkopuolelle? Vai annetaanko maaseudun tyhjetä laissez fair -politiikan mukaisesti?

Nyt kun luonnonvarojen rajallisuus ja kestävä käyttö on noussut keskiöön, suomalainen maaseutu tulee uudella tavalla tärkeäksi koko maalle ja jopa maailmalle. Meillä on metsiä, peltoja, mineraaleja ja puhdasta vettä – sekä tilaa ja hiljaisuutta, jotka nekin ovat niukkoja hyödykkeitä maapallon mittakaavassa. Luonnonvarojen kestävä käyttö on näin ollen yhä tärkeämpää. Ehkäpä maaseutu alkaa synnyttää uudenlaista yrittäjyyttä ja elämäntapaa. Ehkä syntyy hitaan elämäntavan seutuja, jotka myyvät vaihtoehtoa kansainvälisessä kisassa palaneille uraohjuksille. Ehkä lähiruoka nousee ekologisen tietoisuuden lisääntyessä. Ehkä etätyö lisääntyy.

Muun muassa tällaisiin visioihin vastaa vuonna 2010 aloittava Sitran Maaseutuohjelma. Ohjelman valmistelu alkoi huhtikuussa 2009. Vielä virallista nimeä vailla oleva ohjelma keskittyy ratkomaan maaseutukysymystä systeemisesti eli niin, että yritystoiminnan, asuinympäristön ja luonnonvarojen käyttöä edistetään kokonaisuutena. Samalla pohditaan, mikä ylipäätään on maaseudun uusi yhteiskunnallinen rooli tulevaisuudessa.

Helmikuussa tapaamisessaan KEV:n ohjausryhmä kokosi noin 50 erityyppistä muutossignaalia ja jäsensi ne ryhmiin. Näistä tiivistyi seuraavanlainen kymmenen kohdan lista.

• Vastuulliset valinnat
• Nettisukupolven työeetos
• Johtamisen haasteet
• Vastareaktio
• Oppimisen uudet muodot
• Paikallinen kierto (ekologisuus)
• Vuorovaikutuksen murros
• Kestävät innovaatiot
• Verkostoväsymys
• Heikentyvä talous terveyskasvatuksen uhkana

Lista on järjestetty sen mukaan, mitkä aiheet saivat eniten ääniä loppuäänestyksessä. Kaksi ensimmäistä rajattiin kuitenkin pois äänestyksestä, koska ne ovat jo tänä keväänä Kansallisen ennakointiverkoston teematyöpajojen aiheina. Näin ollen kandidaatit syksyn aiheiksi ovat johtamisen haasteet ja vastareaktio, jolla viitataan muun muassa globalisaation vastavoimiin, ilmastoradikalismiin sekä yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden suhteeseen.

Osa teemoista toimii sytykkeenä muunlaisille toimille ja ohjelmille. Esimerkiksi paikalliseen kiertoon liittyvät havainnot ohjataan Sitran huhtikuussa alkavalle Maaseutu kilpailukyvyn voimavarana -ohjelmalle.

Joku voi kritisoida listaa sillä perusteella, ettei siinä ole täysin uusia ilmiöitä, siis jotain ennennäkemätöntä. Totta. KEV ei kuitenkaan ole varsinainen heikko signaali –automaatti vaan ryhmä, joka hakee muotoa ilmassa oleville aiheille. Ennakointi on käytännönläheinen toiminta-alue, jossa usein halutaan hakea ratkaisuja ja suuntia yhteiskunnalliselle toiminnalle.

Toki on tärkeää havaita uudet asiat tarpeeksi ajoissa. Kansallinen ennakointiverkosto kehittää jatkossa sekä asioiden käsittelytapoja että signaalien keruuta. Molempiin tarvitaan enemmän ihmisiä kuin itse ohjausryhmässä on ja niitä jalkautetaan lähemmäs kansalaisia.

Tulevaisuudentutkimuksen juuret ovat 1960-luvulla, jolloin kiinnostus tulevaisuuden hahmottamiseen heräsi muun muassa ympäristökysymysten takia. Tuolloin haluttiin kyseenalaistaa sotilaallinen varustelu ja kasvava materialismi, jotka saattoivat tuhota maapallon. Haussa oli paradigmaattinen muutos, joka haastoi yhteiskunnan toiminnan perusteita.

Tällainen tulevaisuudentutkimus on ehkä näyttäytynyt esimerkiksi liike-elämälle tai hallinnolle liian raskaana tiedonalana. Sehän saattaa katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, kun taas monet toimijat tähtäävät esimerkiksi strategioissaan parin vuoden päähän.

Ennakointi terminä tai toimintatapana nousi esiin 1990-luvulta alkaen. Ennakoinnissa painotetaan käytännöllisyyttä ja tiedon sovellettavuutta, ja ennakointi limittyykin suunnitteluun. Ennakoinnin riskinä onkin mennä niin lähelle aihettaan, että tulevaisuus putoaa kuvasta pois. Syntyy vain tilannekuvaus ja toimintaa linjaavia lauselmia. Sektoreittain tehtäviä ennakointeja voi olla myös vaikea hyödyntää muualla kuin niiden omalla alalla.

Tarve systeemiseen muutokseen asettaa mielenkiintoisen haasteen ennakoinnille. Kun katsotaan koko yhteiskuntaa ja puhutaan muutoksesta, ei voida pitäytyä toimiala- tai sektorikohtaiseen suunnitteluun. On katsottava laajemmin ja kauemmas. On itse asiassa peruutettava taaksepäin ja ajatusleikkinä purettava olemassa olevia toimintamalleja. Toisin sanoen, on päästävä niiden asioiden ytimeen, jotka sitovat meidät tämänhetkisiin ratkaisuihin. Vasta sitten voidaan muuttaa asioita törmäämättä välittömästi käytännön esteisiin, joita aiheuttavat syväänjuurtuneet käytännöt esimerkiksi hallinnossa tai yrityksen prosesseissa.

Tämä tarve on selvästikin huomattu - viime aikoina Suomessa ennakoinnin nimissä on tuotettu pitkälle luotaavia skenaarioita. Ennakointi on muutoinkin niin sanotusti tapetilla. Siitä puhutaan paljon, ja sitä kaivataan osaksi monenlaista suunnittelua. Ennakoinnin vahva sukulaisuus tulevaisuudentutkimukseen on tällöin hyvä pitää mielessä, ettemme katso liian lähelle.

Suomessa on tartuttu ruoan ja sen tuottamisen tulevaisuuteen muun muassa Sitran ERA-hankkeen ruokamuutosskenaarioissa ja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen koordinoimassa Mirhami-hankkeessa, jotka molemmat katsovat vuoteen 2030. Siinä missä ERA keskittyy ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin, Mirhami tarkastelee laajemmin ruoan kulutusrakennetta.

Mirhami julkaisee tuloksensa 10.12.2008, ja heidän loppuraporttinsa Mitä ruoaksi huomenna? – suomalaisten ruoan kulutuksen tulevaisuus, MIRHAMI2030 saa tapahtuman jälkeen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen sivuilta. Sitran ERA-hankkeen skenaariot ovat saatavissa muun muassa näillä sivuilla tämän vuoden loppuun mennessä. Niiden saapumisesta tulee erillinen ilmoitus.

Ruoan eettisyys ja ekologisuus nousee terveellisyyden rinnalle valintakriteeriksi

Puhe ruoan tulevaisuudesta ei loppune näihin raportteihin, päinvastoin. Kyse on keskeisestä inhimillisen hyvinvoinnin alueesta, jonka tuottamisen ja kuluttamisen muodot on viime aikoina otettu tarkempaan tarkasteluun. Ruoan ekologiset, eettiset ja terveydelliset merkitykset ovat keskiössä.

Tähän asti kuluttaja on tottunut tutkimaan pakkausten terveysmerkintöjä – nyt on harkittava samalla omaa eettistä ja ekologista vastuuta. Kaikkien näiden puolien yhdistäminen vaatii meiltä aikamoista näppäryyttä, sillä eri argumentit lyövät joskus toisiaan poskelle. Kaiken kukkuraksi ruokavalintoja ohjaa myös maku. Ruoan on oltava hyvää. Miten nämä kaikki saadaan samaan pakettiin?

Vastuu ei silti ole vain kuluttajan. Niin paljon kuin yksittäinen kuluttaja voikin omassa elämässään tehdä, vain teollisuuden tuotekehityspanoksin ja muin kehitystoimin saadaan aikaan parempia tuotteita. Teollisuus joutuu vastaamaan kulutusmuutoksiin. Osansa on pakkausmerkinnöillä: kuinka kuluttaja tietää, mitä hän on ostamassa.

Valinta on meidän

Millaista sitten on ruoka vuonna 2030? Ainakin ERA-ohjelma lupaa kasviksia ja kalaa. Tai sitten lihaa entiseen malliin. Tai sitten keinolihaa ja laboratoriomakkaroita. Riippuu aivan siitä, mitä neljästä skenaariosta lukee. Tulevaisuus on avoin meidän valittavaksemme.